Voi toukokuu kuinka uuvutat minut

Juttelin eilen työtoverini kanssa tulevasta syksystä. Kerroin, että töiden lisäksi toiveissani on aloittaa aineopintojen suorittaminen ja se saattaa vaatia arkivapailla lentämistä pohjoisempaan Suomeen. Myös arvioita on jo sovittu ensi syksyn uutuuskirjojen osalta. En ollut vielä kertonut vanhempainyhdistystyöstä, kun hänellä oli minulle yksi kysymys. Miten sinä jaksat ja ehdit? 

Tällä viikolla olen suoraan sanoen ajatellut, että en jaksakaan. Uusi työ vaatii paljon, kun opeteltavaa tulee tulvimalla ja jatkuvasti on oltava skarppina. Myös vuorotyöhön totuttelu vie aikaa niin omalta mieleltä ja kropalta kuin perheeltä ja arkirutiinien osalta. Olen lisäksi tullut siihen tulokseen, että toukokuun ja joulukuun täytyy olla kavereita keskenään. Millään muulla tavalla ei voi selittää sitä, että molemmat kuukaudet vetävät koululaisen vanhemman aivan piippuun.

Kysehän on molempien kuukausien viimeisistä viikoista ennen koulujen lomia. On poikkeusaikatauluja, kaikilla perheen koululaisilla toki eri lailla. On tapahtumia, retkiä, muistettavaa ja hoidettavaa. Kouluun on roudattava joka päivä jotain ja samalla tahdilla tulee askarteluja ja käsitöitä kotiin. Kalenteri pullistelee. Kun lapset vihdoin seisovat kevätkirkon jälkeen pihalla todistukset käsissään voi huokaista syvään. Sitä ennen esimerkiksi lasten isä on viettänyt yhden aamupäivän koululla kevätjuhlia ja niiden esiintyjiä ihastellen, juhlat kun tietenkään eivät olleet peräkkäin, vaan tunnin väliajalla. Silloin hän oli kuulemma avannut läppärin ja tehnyt vähän töitä siinä pihalla. Kaikki onnistuu, kun laitetaan onnistumaan.

Ja kuitenkin, minä pidän toukokuusta kaikesta siitepölyaivastelusta ja tehtävälistoista huolimatta. Koko kuukausi on ihanaa odotusta täynnä ja nurkan takana odottelee jo pitkä ihana kesäloma. On myös mukavaa, kun oppilaille järjestetään kaikenlaista ohjelmaa ja tekemistä niiden viimeisten pitkien päivien kuluttamiseksi. Silti kevätlukukausi ei pääty hetkeäkään liian aikaisin. Molemmat lapset ovat aivan puhki, viimeisiin päiviin kerätään viimeisetkin tahdonrippeet, että saadaan tyypit ovesta ulos. Kohta helpottaa.

Ja sama pätee myös muuhun elämään. Koulun päättymisen myötä kaikenlainen tehtävien määrä putoaa minimiin. Ihan pian lähdemme ulkomaille, jota varten ei toki vielä ole tehty mitään tarkempia matkajärjestelyjä. Ehtiihän sitä. Kirjoitin viimeisen tiedotteen vanhempainyhdistyksen osalta toissapäivänä uimahallin kahviossa ja lauantain buffetin jälkeen mekin paketoimme kouluvuoden kasaan. Opinnot on tehty, kirjotuksia ei kesälle tule. Jää vain lomaileva perhe ja minun työni. 

Että kaikesta ajoittaisesta tuskailusta huolimatta elämä on aikamoisen jees juuri nyt.

Kirja-arvostelussa Eeva Rohaksen Raivo

Eeva Rohas: Raivo. 270 s. Otava 2018. Kirja saatu

arvostelukappaleena Otavalta ja arvio julkaistu 

Suomen Kuvalehdessä.

Kaikki se mitä rakkaus ei ole

Eeva Rohaksen Raivo on psykologinen kertomus siitä mitä käy, kun alkoholin määrittämien perhesuhteiden on pakko muuttua.

Tuuli on muuttanut pois kotoa tyttärensä Lunan kanssa, vaikka aviomies ja Lunan isä Ilja vakuuttaakin lopettavansa juomisen. Apunaan Tuulilla on ystävä ja kollega Liisa, jonka kanssa tosin kilpaillaan samoista käännöstöistä. Samaan aikaan Ilja tapaa toipuvan alkoholistin Elenan.

Takaumien kautta Rohas näyttää kuinka tilanteeseen on tultu. Tuuli on haaveillut rakkaustarinasta, joka olisi kuin elokuvissa. Romanttisen rakkauden ideaali sai kuitenkin väistyä, vaikka vielä vihkikirkon portailla pelotti. Miten sellaisen ihmisen kanssa voisi olla, jolle ei voinut puhua, Tuuli mietti.

Lopulta rakkaudesta on jäljellä enää raivo. Tuulin avioliitto on umpikujassa ja ammatillinen identiteetti hukassa, mutta hänen raivonsa on pitkään pidäteltyä. Iljan raivoaa avoimesti ja Luna puolestaan haluaa Raivon omakseen. Ja Raivo, se on lisko. Tarkemmin sanottuna Iljan ihmegekko, johon ei saa koskea tai se särkyy.

Romaanin vahvinta antia ovat Lunan osiot. Rohas kuvaa lapsen kokemuksen rikkoutuneesta perheestä hienovaraisesti ja näyttää kuinka tämä jää sivuosaan aikuisten maailmassa. Isän huutaessa tai äidin maatessa lattialla ruoanlaiton unohtaen Lunan on turvallista muuttua itsekin olennoksi, joka rikkoutuu kosketuksesta. Ainakin silloin, kun ei tarvitse olla reipas ja etsiä itse syötävää kaapeista.

Iljan alkoholismin syyksi esitetty rankka lapsuus sen sijaan tuntuu ratkaisuna helpolta. Myös Elenan hahmo on aluksi irrallinen. Romaanin edetessä hänet kuitenkin motivoidaan ja teoksen hurjin jakso näytelläänkin kahden alkoholistin kohtaamisessa, jota Elena seuraavana aamuna muistelee kärpäsenä katossa. Tuloksena on raaka ja surullinen tapahtumakulku, jonka kaunistelematon realismi painottaa Tuulin ratkaisua.  

Lopussa on aika pohtia haudataanko Raivo ja olisiko elämässä sittenkin vielä toivoa.

Lapsiperhe-elämän kliseet

Lapsista ja lapsiperhe-elämästä on jokaisella mielipide. Monesti kaikkein kärkkäimpiä kommentoimaan ovat he, jotka eivät perheen elämään millään tavalla liity. Käsi ylös, jos olet kuullut alla olevista huomioista yhden tai useamman. Lisäpisteen saat, jos olet kuullut kommentin toisen äidin suusta. Minut tähän kirjoitukseen innoitti sivukorvalla kuultu keskustelu, jossa selvästi uupuneen oloinen äiti-ihminen jutteli pikkulapsivaiheesta sen jo ohittaneen tuttavansa kanssa.

Päivääkään en vaihtaisi pois!

Mitä hurskastelua, aivan varmasti vaihtaisit. Ihmisellä on tunnetusti lyhyt muisti ja monissa asioissa se koituu onneksi. Syntyvyys laskisi entisestään, mikäli muistaisimme kristallinkirkkaasti miten pitkiä olivat minuutit koliikkivauvan kanssa valvoessa tai kuinka epäonnistuneeksi voi itsensä uhmaikäisen kanssa vääntäessä tunteakaan. Ei ikävillä asioilla tarvitse raatorehellisesti mässäillä, mutta realismi olisi toivottavaa. Yksi sana: noro. Niinpä. 

Lapselle pitää olla läsnä ilman älylaitteita tai muita huomion häiritsijöitä.

Näytä minulle äiti, joka on aktiivisesti koko päivän läsnä jälkikasvulleen. Mehän olemme vain ihmisiä. Emme me töissäkään ole aktiivisesti läsnä kahdeksaa tuntia, vaan vajoamme ajatuksiimme omissa oloissamme työpöydän äärellä. Äitiyden vaatimukset ovat tänä päivänä niin järjettömät ja rima niin korkealla, että säälittää kaikkien uusien äitien puolesta. Vaatii rautaista itsetuntoa sanoa, että minä kelpaan juuri tällaisena. Äidit myös herkästi paikkaavat huonoa omaatuntoaan esimerkiksi pitkistä hoitopäivistä vaatimalla itseltään täyttä läsnäoloa vapaapäivinä. Ei tarvitsisi, lapsi kun ei mene rikki siitä, että leikkii itsenäisesti vanhempien lukiessa vaikkapa lehteä.

Voi miten kiltti tyttö! 

Voiko lapsi olla luonteeltaan kiltti vai käyttäytyykö hän vain kiltisti, eli toivotulla tavalla tietyssä tilanteessa? Onko kiltin vastakohta tuhma? Joka tapauksessa kiltteys on määritelmä, joka ennemmin liitetään tyttöön kuin poikaan. Vai oletko kuullut usein sanottavan poikaa kiltiksi?

Voi miten villi poika!

Onko stereotypioiden liittäminen pieneen lapseen tarpeellista tai toivottavaa? Tulisitko sanoneeksi puuhun kiivenneen tyttölapsen vanhemmille, että onpas teillä villi tyttö? Kovin herkästi tyttö on kiltti ja poika villi, yhä tänäänkin.

Nauti nyt, kun lapset ovat pieniä.

Tässä lausahduksessa on totuuden siemen, mutta sen vaatiminen itseltään tai toiselta ei ole reilua. Tietysti lapset kasvavat nopeasti ja ensimmäiset vuodet katoavat hetkessä, kun taaksepäin katsoo. Siinä hetkessä eläessä ei kuitenkaan tunnu siltä, että aika kuluisi tarpeeksi nopeasti. Harva kuitenkaan pystyy nauttimaan univajeesta, uhmaiästä tai potalle opettamisesta ajatellen, että tätä hetkeä ei enää takaisin saa. Eikä tarvitsekaan.

Minä en sitten ainakaan...

Tämä on niitä kuuluisia viimeisiä sanoja. Sinä et ainakaan anna lapsellesi tuttia, nuku perhepedissä tai anna periksi lapsen halutessa karkkia tavallisena tiistaina. Elämä tuo kuitenkin eteen kaikenlaisia vaiheita, joissa pienimmän pahan periaatteen mukaan toimiminen on vain inhimillistä. On myös todella ok muuttaa mielipidettään, oli sitten vannonut vaikka ja mitä ennen vanhemmaksi tuloaan. Se ei ole noloa, vaan kertoo kasvusta vanhemmaksi.

Minun lapseni ei kyllä ikinä...

Lapset ovat mestareita keksimään kaikenlaisia jekkuja ja kepposia. Voi olla että olen itse inhorealistisella linjalla liikkeellä, mutta lähtökohtaisesti ajattelen, että "minun lapseni kyllä varmasti aina". Älä sinä ole vanhempi, jonka kullannuput eivät voisi tehdä mitään väärää. Kaikesta oppii, niin lapsi kuin vanhemmatkin. 

Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isommat murheet. 

Tätä kuulee usein koululaisten ja teinien vanhempien suusta. Minusta pahinta lausahduksessa on toisen tunteiden vähättely. Se ensimmäinen uhmaraivari nimittäin tuntuu aivan yhtä pahalta kuin isomman lintsaaminen koulusta ja päiväkoti-ikäisen aamuitku raastaa sydäntä samalla tavoin kuin teini-ikäisen itsetuntopohdiskelut. Okei, ehkä uhmaraivaria ja myymälävarkautta ei varsinaisesti voi verrata, muttä se ei olekaan pointti.

Armoa kanssaäidit, itsellemme ja toisille.

Kirja-arvostelussa Jessica Townsendin Nevermoor - Morriganin koetukset

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset. 368 s. 

Otava 2018. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.

Jessica Townsendin Nevermoor-romaanisarjan aloittava teos on ollut maailmalla ilmiö. Nyt ensimmäinen osa on saatavilla myös suomeksi nimellä Morriganin koetukset.

Morrigan Korppi on kirottu lapsi, jonka on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään. Näin tapahtuu kaikille, jotka ovat syntyneet ehtoona, eli ajan viimeisenä päivänä. Viime hetkellä kuvaan astuu kuitenkin Jupiter Pohjoinen, mies joka pelastaa Morriganin ja vie hänet kaupunkiin nimeltä Nevermoor. Jupiter kertoo Morriganille Meineikkaasta Seurasta, järjestöstä jonka kouluun pääsevät vain urheimmat ja neuvokkaimmat monenlaisia koetuksia läpäisemällä. Myös Morriganin on määrä osallistua koetuksiin Jupiterin suojeluksessa. Ainoa vain, että koetuksissa tarvitaan myös erityistä kykyä, jota Morrigan ei millään meinaa itsestään löytää. 

Kaikki koululaisille tarkoitetut uudet hyvät kirjasarjat ovat tervetulleita. Townsendin romaania lukiessaan ei kuitenkaan voi olla tekemättä vertailuja toiseen fantasiamaailman sankariin ja jättimenestykseen. Puhun tietenkin Harry Potterista. Monella tapaa Nevermoor-sarja muistuttaakin Pottereita, päähenkilö vain on vaihdettu tytöksi. Mukana on sata vuotta piileskellyt pahis meinioseppä sekä Morriganin rakkaudeton koti ennen astumista Nevermoorin maagiseen maailmaan. On taikuutta, ensimmäisiä kunnollisia ystävyyssuhteita ja koulu kyvykkäille lapsille. On myös hurja lopputaistelu, jossa Morriganin pitää etsiä vastausta omasta sisimmästään. Mitä tästä kaikesta siis pitäisi ajatella?

Minä päädyin yhtäläisyyksistä huolimatta lukemaan romaania omana kokonaisuutenaan ja koetin karistaa vertailut mielestäni. Ja kas, kirja onkin aika mainio. Seikkailut sekä koulun sisäänpääsykoetukset ovat jännittäviä ja kehystarinakin mielenkiintoinen. Morrigan Korppi on tämän ajan moderni pärjääjä, joka ei anna sukupuolensa tai ulkoa tulevien määritelmien rajoittaa itseään. Hän tarjoaa samaistuttavan kohteen monelle lukijalle. Townsend kirjoittaa hyvin ja tekee Morriganin ulkopuolisuudesta yhdessä hyväksynnän kaipuun kanssa todentuntuista. Mukana on myös huumoria, eli kaiken kaikkiaan kirja osoittautui hyväksi sekoitukseksi ahmimisikäisille.

Mitä mieltä kirjasta oli kymmenvuotias poikalukija? Hän kertoi kirjan olevan jonkin verran jännittävä ja kiinnostava, mutta tosi paljon Harry Potterin kaltainen. Suositukset lähtivät heille, jotka jaksavat lukea monta lukua pelkkää puhumista, sitä on kuulemma paljon. Koetukset ja jännittävät käänteet olisivat saaneet alkaa aiemmin, olen samaa mieltä. Mutta kyllä me seuraavaa osaa odotamme, ei epäilystäkään.

Kirjan suomennos on Jaana Kapari-Jatan myötä tuttuun tapaan laadukasta. Ja nykypäivälle ominaisesti Nevermoorista on jo elokuvakin suunnitteilla. 

Onko yhden stipendi toiselta pois?

Kaksi vuotta sitten sain yllätyksekseni huomata kanssaihmisten ristiriitaisen suhtautumisen stipendien saamiseen, kun esikoinen pokkasi luokan stipendin heti ensimmäisenä koulukeväänään. Me iloitsimme lapsen puolesta, olimme kaikki läheiset yhtä mieltä siitä, että lapsi ansaitsi tunnustuksen ja ne opettajan kauniit sanat sen myöntämisen perusteeksi.

Myöhemmin kotona kirjauduin Facebookiin, joka täyttyi ihanista kuvista ja kommenteista koulun päättymiseen liittyen. Siinä kavereiden ja tuttavien päivityksiä selaillessani törmäsin kuvaan, jossa lapsi oli saanut kivan kaverin tai jonkinlaisen yhteishengen kohottajan stipendin. Miten hienoa! Seuraavaksi luin kuvan kommenteista, että juuri tämä hyvästä toveruudesta saatu stipendi on se oikeasti arvostettava, kun taas koulumenestyksestä saatu vähän niin ja näin. Olin kuin puulla päähän lyöty. Me aikuiset ihmiset arvotamme yhden toista arvokkaammaksi ja näytämme tällaista esimerkkiä lapsillemme, ei voi olla todellista.

Mutta oli se. Muistan surffailleeni tuolloin kiinnostuneena ympäri nettiä etsimässä keskustelupalstoilta tietoa siitä miten stipendeihin tänä päivänä suhtaudutaan. Selvisi, että on kolmea koulukuntaa. Ensimmäiset arvostavat perinteistä hyvän oppilaan muistamista stipendein ja heidän mielestään järjestelmässä ei ole mitään vikaa. Heidän lapsensa ovat usein näitä tunnustuksia pokanneet. Toisen ryhmän mukaan stipendit menevät kuitenkin vanhempainyhdistyksen aktiivien lapsille ja muutenkin pitäisi antaa kaikille tai ei kenellekään. Heidän lapsensa harvemmin ovat stipendejä saaneet. Kolmas ryhmä ovat sitten ne, joiden mukaan muistaminen on jees, mutta sitä pitäisi tehdä laajalla skaalalla. He kannattavat erilaisia reilun kaverin, tietyssä aineessa tsempanneen tai vaikkapa ahkeran lukijan sekä innokkaan urheilijan stipendejä pitäen samalla tärkeänä, että myös ne keskitien tasaiset puurtajat saisivat toisinaan stipendin kaltaista erityistä huomiota.

Ja tässä se asian ydin on, ei yksi stipendi yhdelle ole pois toisesta stipendistä toiselle. Minä olen viime viikolla raahannut kouluun laatikollisen kirjoja, jotka annetaan jokaiselta luokalta valittavalle tsempparille. Kyseinen stipendin on vanhempainyhdistyksen myöntämä ja opettajalla on hyvin vapaat kädet sen antamiseen. Jossain osa-alueessa petrannut, oppiaineessa tsempannut tai vaikkapa koululaisena kasvanut lapsi voi hyvin tämän tsemppistipendin saada. Kivoille kavereille puolestaan on hymypoika- ja hymytyttöpatsaat, niiden saajat voivat todeta olleensa superhienoja luokkatovereita, auttavaisia ja reiluja. Enää jää kuuma peruna, eli se koulumenestyksestä jaettava stipendi.

En ole koskaan kuullut kenenkään ehdottavan tsemppistipendin poistamista. Ei myöskään tunnustus hyvästä toveruudesta ole saanut soraääniä. Miksi sitten tasaisin väliajoin joku ehdottaa, että koulumenestykseen pohjautuvat stipendit ovat turhia? Opiskelu ja oppiminen on koulun ydintoimintaa. Siinä ohessa lapsen kasvavat henkisesti, opettelevat yhteistyötaitoja sekä ryhmässä toimimista, harjaantuvat sosiaalisessa kanssakäymisessä ja oppivat tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa tilanteissa. Näistä kaikista voisi antaa oman stipendinsä ja mikä olisikaan parempi kuin että moni pieni ihminen kokisi juuri oman työnsä huomatuksi. Miksi sitä tunnetta ei saisi kokea myös se, joka on tehnyt läksyt, hoitanut velvollisuutensa, viitannut ahkerasti ja menestynyt kokeissa? Se oppilas, joka yksinkertaisesti ansaitsee tunnustuksen vuoden mittaan tehdystä työstä?

Kuten varmasti voitte jo huomata, minä kannatan stipendejä lämpimästi eikä siihen liity se, että juuri meidän perheellemme niitä on siunaantunut. Esikoinen sai omansa jo ekalla, minä olen nyt jo kaukaiselta tuntuvan koulu-urani aikana pokannut niitä kaikkiaan viisi kappaletta ja mieskin kaksi. Pystyn yhä palauttamaan mieleeni sen ilon ja ylpeyden, kun oma nimi sanotaan opettajan tai rehtorin toimesta. Sen tunteen, että kova työ on huomattu myös tältä taholta. Näin sen saman tunteen oman lapseni kasvoilta, kun hän stipendinsä sai. Ei se tullut arpomalla saatikka siksi, että äiti on vanhempainyhdistyksessä. Se tuli ansaitusti kaikesta siitä työstä, jota lapsi vuoden aikana oli tehnyt ja hyvin olikin. Mikäli kuopus joskus maailmassa saa oman stipendinsä, iloitsemme siitä yhtä lailla. Hän on vasta koulutaipaleensa alussa.

Sillä koulumenestyksestä saa ja pitää olla ylpeä. Saa iloita siitä, että on lukenut läksynsä, valmistautunut kokeisiin ja kiitoksena siitä näkee todistuksessaan rivin hyviä ja erinomaisia merkintöjä. Iloitsemmehan me aikuisetkin siitä, kun jokin työtehtävä tai projekti saadaan kunnialla maaliin ja palaute asiakkailta tai esimiehiltä on kiittävää. Emme me tuolloin pohdi, että olisi pitänyt olla saamatta tuo palaute, kun naapurihuoneen tekijät eivät sitä saaneet. En kiellä lainkaan etteikö poikiemme koulumenestys olisi meille vanhemmille tärkeää. Siksi minäkin olen aina poikieni käytettävissä läksyapuna, koekuulustelijana tai tsemppaajana. Olisi aivan eri asia, jos jommalla kummalla olisi oppimiseen liittyviä haasteita. Ja se parhaansa tekeminen käytettävissä olevilla mahdollisuuksilla todellakin riittää. 

Kannatan siis lämpimästi paljon erilaisia stipendejä. Toivon myös ettei sama oppilas saisi stipendiä useampaan kertaan, jotta mahdollisimman montaa muistettaisiin. Laaja skaala on suotavaa ja kunniakirja iloisesta välituntileikkimisestä voi kantaa pientä mieltä valtavan pitkälle antaen positiivista vahvistusta itsetunnolle ja olemiselle. Tasaiselle puurtajalle annettava muistaminen sinnikkäästä työstä tekee hänet huomatuksi ja kuulluksi. Kaikkien ei tarvitse olla hyviä kaikessa. Välillä jotkut tosin ovat. Ja heitäkin pitää siinä kaikessa arvostaa. Muistan jo pienenä sanoneeni stipendien saajia pohtineelle opettajaäidilleni, että niitä kympin tyttöjäkin pitää kannustaa.

Tuolloin kaksi vuotta sitten esikoinen luki olkani ylitse minun Facebook-päivitykseeni ja hänen stipendikuvaansa saamiamme onnittelukommentteja mietteliäänä. Vähän myöhemmin lapsi kysyi miksi muutama hänelle tärkeä aikuinen ei onnitellut häntä. Hyvä kysymys, johon ei vastausta ole. Ellei sitten se, että hänen stipendinsä taisi todellakin joidenkin mielessä olla heiltä pois.

Olen puhunut. Sano sinä nyt vuorostasi jotain.

Kansallismuseon Barbie-näyttely vie lapsuuden leikkeihin

Äitienpäivänä kerroin perheelleni, että pian lähdettäisiin ihailemaan nukkeja Kansallismuseoon. Vastaanotto oli vaihteleva, mutta yhtä kaikki perille päästiin.

Barbie, eli Barbara Millicent Roberts on paljon enemmän kuin pelkkä nukke. Vuodesta 1959 alkaneella matkallaan Barbie on kohonnut instituutioksi ja ikoniksi yhdistäen leikkijöitä läpi vuosikymmenten. Sen huomasi myös näyttelyssä, jossa naiset ikäpolvesta toiseen kulkivat vitriiniltä toiselle tehden samalla aikamatkaa menneeseen.

Myös minä olin yksi noista aikamatkaajista. Olen aina ollut suuren luokan Barbie-fani ja muistan käyneeni aiemmin Tampereella nukkenäyttelyssä. Sieltä äitini osti minulle ja siskolleni uudet Barbiet, mikä onni! Minulla on toki myös kirjallisuutta aiheesta hyllyssäni. Tätä taustaa vasten oli hämmentävää tajuta etten muista miltä nukkeni näyttivät. En pysty palauttamaan mieleeni yhtäkään Barbietani. Muistan kyllä miltä näytti se siskon nukke, jolle päätin eräänä päivänä leikata polkkatukan (tuo ihana vaaleanpunaiseen pukuun puettu kaunotar, jonka puvun tähden loistivat pimeässä). Muistan omistamani Barbien keittiön, kylpyhuoneen (ammeeseen tuli oikeasti vettä hanasta) ja hevosen. Mutta nukkeja itsessään, niitä en muista. Kenties pidin enemmän ilmiöstä kokonaisuutena. En tiedä. 

Näyttelyssä on laajalti esillä Barbien päälle suunniteltua huippumuotia. Oscar de la Rentan Barbie on pukeutunut upeaan iltapukuun ja Diorin kävelypuvut ovat omiaan Barbien yllä. Diane von Furstenbergin Barbiella puolestaan on tietysti yllään kietaisumekko. One lucky girl tuo Barbie!

Ja nämä hääpuvut, mitä upeuksia! Ensimmäinen voisi olla tämän päivän morsiamen asu (tulee vähän Vera Wang mieleen) ja Grace Kellykin on saanut oman näköisnukkensa morsiamena.

Tässä poseeraa Scarlett O'Hara kahtena versiona Twelve Oaksin kesteissä. Jos olisin keräilijä luonteeltani, haluaisin tämä. Oikeasti haluaisin Scarlett-mukin, mutta vielä ei ole tullut vastaan.

En malta olla vinkkaamatta myös Kansallismuseon toisesta hienosta näyttelystä, eli Suomen tarinasta. Kannattaa katsastaa Barbien jälkeen koko se matka, jonka Suomi on itsenäisyytensä aikana ja sitä edeltäneissä vaiheissa tehnyt. Hienoja kokonaisuuksia molemmat!

Minä haluan nukkua!

Olen kirjoittanut univaikeuksistani aiemmin pariin otteeseen. Ensimmäisen kerran valotin tilannetta viime vuoden huhtikuussa, jolloin olin pärjännyt useamman viikon muutaman tunnin yöunilla. Sain tulloin ensimmäisen unilääkkeen kokeiluun, mutta hyvin pian totesin sen olevan itselleni liian vahvaa. Heinäkuussa päivitin tilannetta ja totesin, että nukun yhä risaisia öitä. Nyt ensimmäisestä kirjoituksesta on kulunut vuosi. Olisipa ihanaa kertoa, että nukun taas kuin pieni porsas. 

Näin ei valitettavasti ole. Olen ajoittain kuitenkin nukkunut paremmin. En tiedä enää mikä vaikuttaa mihinkin vai onko kaikki vain sattumaa, mutta toisinaan olen nukkunut esimerkiksi viisi tuntia yössä pahemmin heräilemättä. Sitten tulee öitä, jolloin yhä herään kolmen jälkeen valvomaan. Ja on öitä jolloin uni ei meinaa tulla millään, vaikka aikaisemmin ongelmana oli nimenomaan aamuöinen valvominen. Eräänä aamuna alkuvuodesta ajattelin, että jos en nyt mene uudelleen lääkäriin, saan sydänkohtauksen.

Kaikki on kunnossa mutta uni ei tule

Olen koettanut pitää unihygienian mahdollisimman hyvässä kunnossa. On puhtaat lakanat, tuuletettu viileä makuuhuone, kevyt iltapala ja raitista ilmaa. Liikunta ei minulle illalla sovi, saan siitä niin paljon energiaa. Olen pyrkinyt pitämään kiinni siitä, että sängyssä ainoastaan luetaan ja hätistänyt miehen sohvalle katsomaan Netflixiä. Olen syönyt apteekin melatoniinia ja toivonut sen auttavan.

Sain viimeisimmällä lääkärikäynnillä reseptit sekä melatoniiniin että toiseen unilääkkeeseen. Tarvittiin paljon perusteluja melatoniinikokeilua pohjustamaan, lääkäri kun olisi mieluummin lähtenyt heti kokeilemaan toista unilääkettä. Halusin kuitenkin testata ensin melatoniinin mahdollisesti tuoman avun. Valitettavasti sitä Circadinista ei ollut, vaikka ensimmäisinä öinä lupaavalta vaikuttikin. Oli siis aika ottaa lusikka kauniiseen käteen ja hakea uusi lääke apteekista. 

Pahinta on väsymys

Nukahtamisvaikeudet ovat onneksi jääneet satunnaisiksi, ongelma on yhä valtaosin aamuyöisen heräämisen jälkeinen valvominen. Eikä tätäkään tapahdu joka yö. Itse asiassa huomasin ongelman olevan paljon syvemmällä kuin yksittäisten öiden nukutuissa tuntimäärissä.

Eräänä aamuna puhelimen herätys taas kerran pirisi ja nousin istumaan sängynlaidalle. Väsytti ja paljon. Tajusin etten muista milloin olisin herännyt virkeänä. En kerta kaikkiaan kykene palauttamaan mieleeni aamua, jolloin olisin avannut silmäni ja miettinyt, että olenpa minä nukkunut hyvin, onpa levännyt olo. Kymmenen vuoden ajan olen käynyt nukkumaan väsyneenä ja herännyt tuntien oloni yhä uupuneeksi. Uni on pahimmillaan musta kooma, johon vajoan ja josta herään nuutuneena.

Onneksi herääminen uuteen päivään on minulle kuitenkin helppoa, nousen ylös ja aloitan aamutoimet sen kummemmin ajattelematta. Aamupäivällä yhdentoista aikaan silmät tuntuvat painuvan väkisin kiinni. Iltapäivällä neljän aikaan olo on aivan loputtoman uupunut ja tekisin mitä vain pienistä päiväunista. Mikäli tilanne päiväunille avautuu, olen kauhukseni huomannut etten pystykään nukahtamaan. Makaan vain paikoillani. Minä, joka olen ennen ollut aivan mestariluokan päiväuninukkuja. 

Miksi minä en nuku?

Syitä väsymyksen tunteeseen on etsitty. Kilpirauhasarvot ovat kunnossa, kehon varastorauta puolestaan 35 hemoglobiinin ollessa kuitenkin mainioissa kantimissa. Olen aloittanut kolmen kuukauden rautakuurin, eihän varastoraudan nostosta haittaakaan ole. Toisaalta mitään parannusta en myöskään ole vielä muutaman viikon jälkeen huomannut olossa. Nukkuisin kellon ympäri, jos siihen olisi mahdollisuus. En tiedä enää miltä tuntuu herätä virkeänä, niin kauan on menty puolivaloilla. Ei se onneksi ole tekemisen ja aikaansaamisen määrään vaikuttanut. Työt, opiskelut, koti, lapset ja luottamustoimet hoituvat joka tapauksessa. 

Tästä päästäänkin taas hieman syvemmälle ongelman ytimeen. Sanoin miehelle kerran, että olen huomannut suorittavani kaiken elämässäni. Luen kirjoja saadakseni yhden loppuun ja päästäkseni aloittamaan toista. Vähäinen television katsominen kiinnostavan sarjan tullessa Netflixiin on yliviivausta odottava asia to do -listalla. Pyöritän päässäni jatkuvasti tehtäviä asioita ja niitä tuntuu riittävän. Suoritan elämääni. Valitettavasti en osaa muutakaan. 

Olin jo lapsena vähäuninen, vauvana yöunta riitti keskimääräistä lyhyemmäksi ajaksi. Koululaisena muistan maanneeni monena yönä hereillä sängyssäni, pyörien ja odottaen unen tuloa tuskastuneena. Saatoin valvoa aamuyön puolelle ennen kuin kunnon uni armahti. Lukioikäisenä ei uniongelmia ollut, nukuin yöni ja heti koulusta tultua vähän lisää, sen verran paljon oli tekemistä. Opiskeluaikana oli ihanaa, kun ei tarvinnut olla vastuussa muista kuin itsestäni. Muistan nukkuneeni hyvin. 

Sitten syntyi esikoinen ja se niistä unista. Nyt kymmenen vuoden epäsäännöllisten unien ja valvomisen jälkeen olen kai tottunut tilanteeseen. Vaikka lapset nyt nukkuvat kohtuullisesti, olen alistunut olemaan aina se, joka ei unta saa. Välillä huomaan olevani valtavan kateellinen niille, joiden perheessä nukutaan. Tällä hetkellä olen nukkunut neljä yötä melkoisen mainiosti uuden työn väsyttämänä. Se tarkoittaa, että olen herännyt lukuisia kertoja uniajan aikana, mutta en ole jäänyt pitkäksi aikaa valvomaan.

Minun pelastuksekseni on muodostunut ajattelutapa, jossa en edes odota nukkuvani täysiä öitä. Sanon itselleni, että on ihan ok lähteä uuteen päivään ikään kuin pienten päiväunien voimin, kun yöunta on takana kolme tuntia. Seuraava yö tulee vääjäämättä. Ehkä silloin taas nukun. Ja jos mennään jälleen päikkäreillä, sekin sopii. 

Ei tässä tiedättekö muutakaan voi.

Kuvat Leeni Peltosen kirjasta Valvomo - Kuinka uneton oppi nukkumaan. Olen lukenut kirjaa mielenkiinnolla esimerkkinä siitä, että muitakin vaihtoehtoja jatkuvalle unilääkkeiden syömisellä on olemassa.

Kesäloman suunnitelmat uusiksi

Meillä piti olla selvät sävelet kesälomalle. Kumpikaan pojista ei menisi päiväleireille tai kerhoihin, vaan olisimme alku- ja loppuloman kolmisin. Minä tekisin töitä siinä ohessa ja mies lomailisi kanssamme paitsi koko heinäkuun myös juhannusta edeltävän Thaimaan reissun. Sitten tuli uusi työpaikka ja kaikki keikahti päälaelleen.

Voin kertoa, että kesätekemisen löytäminen tässä vaiheessa toukokuuta on likipitäen mahdotonta. Suurin osa paikoista on varattu täyteen jo aikaisin keväällä. Lisäksi hommaa hankaloittivat rikkonaiset viikot ennen ja jälkeen matkan puhumattakaan työvuoroistani, enhän tiennyt niitä ollenkaan. Lisätään soppaan yksi kolmasluokkalainen, joka ei halua enää mihinkään ohjattuun toimintaan. Kuorrutetaan ekaluokkalaisella, joka ainakaan ei halua yhdellekään leirille, kesäkerhoon tai ohjattuun aktiviteettiin. Siinä sitä oltiin, syvällä suossa.

Ei auttanut muuta kuin ottaa kalenterit käteen ja alkaa suunnitella päivä kerrallaan. Jos kymmenviikkoista kesälomaa viettävä täti ottaisi pari päivää ensimmäisellä lomaviikolla ennen lähtöämme ja isoäiti tulisi ukin kanssa apuun juhannusta edeltävän viikon muutamaksi päiväksi. Väliajan olemme koko perhe minun ainoalla kesälomallani, lekottelemassa kaksitoista päivää kuvissa näkyvän Hyatt Regency Hua Hin -hotellin altailla. Jos oikein tiukkaa tulee, voi mies olla etänä ja ennen koulun alkua isovanhemmat on taas hälytetty apuun pariksi päiväksi. Ai niin, minullahan voi olla arkivapaita, olisipa niitä juuri tuolloin.

Päädyin huhuilemaan tuttavien ja ystävien kautta nuorta meille kesätöihin. Työllistäisimme yläastetta käyvän tai lukiolaisen ja saisimme näin ratkaisun ongelmaamme. Pojat tykkäsivät ajatuksesta, että isompi poika katsoisi vähän heidän peräänsä, huolehtisi että saavat syödäkseen ja veisi vaikka potkimaan palloa. En oikein osaa sanoa kuinka paljon tällaisesta tavallisesti maksetaan, mutta päädyin tarjoamaan viisikymppiä per päivä. Ajattelisin, että se olisi ihan kohtuullinen summa kesätyöstä, jos sen kertoo vaikkapa kuukausipalkaksi. Ensimmäinen kahdesta viikosta vaikuttaakin nyt luonnistuvan, toiseen vielä etsitään kaveria.

Meillä oli tarkoitus viettää pitkä yhteinen kesäloma koko perhe. Olemme kerran aiemmin limittäneet lomamme ja vaikka kaksi viikkoa on ihan ok aika yhteiseen vapaaseen, on neljä tietysti aina parempi. Nyt kuitenkin kävi niin, että työni määräaikaisesta luonteesta johtuen olen töissä koko kesän. Toki vuorotyö antaa paljon pelivaraa yhteisille tekemisille, mutta seuraava työpäivä on aina otettava huomioon suunnitelmissa. Tästä kesästä tuleekin siis miehen ja poikien yhteinen kesä, kun kundit viettävät lomaansa ja keksivät tekemisensä ilman minua. Olen iloinen siitä, että se kaikkien kolmen mielestä on hyvä juttu.

Yhteinen lomamme puolestaan on siis tuo vajaan kahden viikon lepoloma Hua Hinissä. Onneksi me olemme mestariluokkaa rennosti ottamisessa emmekä missään nimessä aio tätä matkaa käyttää nähtävyyksiin tai paikasta toiseen juoksemiseen. Pitkän kevään, miehen työvuoden ja poikien kouluaherruksen jälkeen odotamme kaikki neljä sitä, kun parkkeeraamme itsemme altaalle, uimme ja luemme, syömme hyvää ruokaa ja olemme vain. Ehkä käymme yömarkkinoilla, ehkä vierailemme temppelissä. Emme aio tehdä mitään selviä suunnitelmia, jokainen päivä näyttäköön noustessaan mitä tuleman pitää. Minä odotan myös vierailua hotellimme palkitussa kylpylässä, Barai Spa on ystävien ja tuttavien suositusten mukaan mieletön elämys. Aion siis minäkin astella sieltä ulos uutena ihmisenä.  

Mutta nyt matkaan, toinen päivä uudessa paikassa alkakoon!

Äiti sinä olet super

Joskus kauan sitten luin lehdestä kolumnin äitiyteen ja lapsen kanssa olemiseen liittyen. Kirjoittaja vertasi lapsen kanssa elämistä junamatkaan. Voit lähteä reissuun läheisen pienokaisen, vaikkapa kummilapsen kanssa. Matka menee hyvin, mutta sen jälkeen olo on uupunut. Tahtomattaankin sitä on tsempannut, miettinyt viihdykettä ja sitä onko lapsella varmasti nyt kaikki hyvin. Pitäisikö syödä, onko jano, käydäänkö vessassa. Voit lähteä samanlaiselle junamatkalle myös oman lapsesi kanssa. Voitte istua vaikka koko matkan vierekkäin hiljaa, et tunne tarvetta varmistella ja viihdyttää, et stressaa tai jännitä. Oleminen on erilaista silloin, kun kyseessä on oma ihminen, oma lapsi. 

Tuo kirjoitus osui ja upposi aikanaan, sillä muistan sen yhä. Se kiteyttää oman äitiyteni ja lasteni kanssa olemisen täydellisesti. Omien ihmisten kanssa on rentoa ja mutkatonta yhdessäoloa. Kenenkään ei tarvitse tsempata tai suorittaa, ollaan vaan. Juuri tällaisina. 

Minä en ole vakavissani koskaan miettinyt olenko hyvä äiti. Olen nimittäin kaikista vaiheista ja haastavista tilanteista huolimatta syvällä sisimmässäni tiennyt, että olen erinomainen äiti lapsilleni. En täydellinen, en likimainkaan, mutta ei tarvitsekaan. Minä saan olla heidän kanssaan juuri niin epätäydellinen ihminen kuin olen ja silti kelpaan paremmin kuin hyvin. Meillä on napakka kuri, ylitsevuotavasti rakkautta, suuria tunteita ja selvät säännöt. Meillä on myös täydellistä hyväksyntää, luottamusta ja onnea. Lasten ollessa pieniä ajattelin monesti, että on tämä aika jees kuitenkin, vaikka saattoivat samaan aikaan karjua molemmat. Kokonaiskuva oli tuolloinkin plussalla. Nyt voin sanoa vilpittömästi, että olen jo monen vuoden ajan miettinyt ettei tämä voi paremmaksi muuttua. Ja silti muuttuu. 

Tänä viikonloppuna on äitiyttä juhlittu perusteellisesti. Aloitimme perjantaiaamuna kuopuksen kanssa koululta, jossa pikkutyypit onnittelivat äitejä laulaen, kortein ja ruusuin. Lauantaina kokoonnuimme lapsuudenkotiini, joimme proseccoa ja söimme muun muassa parsaa, kampasimpukoita sekä raparperipiirakkaa. Tänään sain istua valmiiseen aamiaispöytään. Mies ja pojat muistivat kortein ja kukin, hierontalahjakorttia parempaa lahjaa tuskin voi olla. Päivä jatkui kesän ensimmäisillä jätskeillä Espalla, Kansallismuseon Barbie- näyttelyllä ja myöhäisellä sushilounaalla. Sen jälkeen ruokittiin jälkikasvu Burger Kingissä, tasapaino kaikessa. Nyt laitellaan pikkuhiljaa vaatteita ja reppuja valmiiksi huomista varten, pestään pyykkiä ja kurkitaan kalentereista mitä maanantai tuokaan tullessaan. Minulle se tuo ensimmäisen työpäivän uudessa paikassa, jännitys on sellaista kokovartalopaniikin luokkaa.

Myös sinä kanssaäiti, sinä olet super! Hyvää äitienpäivän iltaa!

Äidin kanssa aikakauslehdessä

Kuukausi takaperin treffasimme äitini kanssa Anna-lehden toimittajan ja kuvaajan. Istuimme alas keittiöömme ja juttelimme siitä millainen on 38-vuotiaan tyttären ja 66-vuotiaan äidin suhde juuri tässä iässä. Mikä siinä on parasta ja miksi juuri tässä iässä suhteemme on hyvässä vaiheessa. Juttu julkaistiin jokin aika sitten osana reportaasia, jossa usea eri-ikäinen äiti-tytärpari kertoi suhteestaan. 

Tytär äidistään

Kuten alla olevassa tekstinpätkässä kerron, on äidin ikääntyminen alkanut viime aikoina mietityttää minua. 66-vuotias on vielä nuori ikäisekseen enkä ajattele äitini olevan vanhus, vaikka eläkeläinen onkin. Olen iloinen, että hän jaksaa olla poikieni kanssa, tehdä asioita ja viettää aikaa heidän kanssaan. Vauhti alkaa kuitenkin väkisinkin hiljentyä. Äidin on vaikea hyväksyä sitä, vauhtia on nimittäin riittänyt ja olen saanut aktiivisen osallistumisen ja toimimisen mallin kotoa. Samalla olen tullut hyvin tietoiseksi omasta iästäni, siitä että neljäkymmentä kurkkii jo nurkan takana. 

Tässä jutussa pitäisi itse asiassa olla mukana myös isäni ja siskoni. Neljän hengen lapsuudenperheeni on nimittäin erittäin tiivis yksikkö ja huomasin meidän haastattelussakin puhuneen suurimman osan asioista koko perheemme näkökulmasta. Nyt olemme neljä aikuista ihmistä, jotka viettävät aikaa yhdessä, koska haluavat sitä. Ja vaikka suhteemme on hyvää ystävyyttä, on äiti ehdottomasti minulle aina Äiti isolla alkukirjaimella. Ei kaveri.

Äiti tyttärestään

Me olimme tosiaan lapsuudessani paljon kolmistaan äidin ja siskoni kanssa, kuten äitini alla kertoo. Elomme ja olomme oli rentoa ja mutkatonta, en muista että olisimme riidelleet pahemmin tai että äiti olisi ollut kireä ja rasittunut. Taatusti hän sitä oli,vaativan päivätyönsä, matkustelevan miehen ja kaikkien luottamustehtävien myötä. Muistan kuinka äiti otti aikaa liikunnalle juoksemalla ympäri puistoa, jossa me leikimme. Joskus kävimme myös lattialle makaamaan vierekkäin ja otimme aurinkoa ikkunalasin läpi. Vasta myöhemmin tajusin äidin voineen ummistaa silmänsä tuolloin hetkiseksi. 

Olen onnellinen tietäessäni kuinka tärkeitä poikani ovat äidilleni. He saavat tuntea itsensä isoäidin luona ehdoitta rakastetuiksi ja hyväksytyiksi, juuri kuten minä omien isoäitieni luona. Äiti pitää suhteita sukuun tärkeinä, samoin minä. Eromme on siinä, että äiti huolehtii vanhenevista sukulaisista oman hyvinvointinsakin kustannuksella, minä osaan asettaa selvemmän rajat ja laittaa oman jaksamiseni etusijalle. Meidän molempien mielestä ihminen pitää hyväksyä juuri sellaisena kuin on ja häntä tulee kehua ihan vain sen vuoksi, että hän on juuri hän. Tällä tavalla minulle on kasvanut rautainen itsetunto ja samaa saavat poikani kuulla isoäidiltään ja minulta.