Kesävinkki: Seurasaaren ulkomuseo

Yksi kesäloman to do -listan kohdista tuli rastitettua tällä viikolla, kun houkuttelin perheen mukaani Seurasaaren ulkomuseota kiertämään. Luvassa oli historiaa, ulkoilua ja yhdessäoloa, eli meidän perheellemme toimiva yhdistelmä.

Seurasaari oli suosittu ulkoilualue jo 1800-luvulla ja varsinainen museo siitä tuli 1900-luvun alussa, kun Niemelän torpan rakennuskokonaisuus tuotiin saareen. Seurasaaressa pääsee kurkistamaan suomalaisen elämisen oloihin ja tapoihin 1600-luvulta alkaen ja näytillä olevat talot on siirretty Seurasaareen ympäri Suomea. Taloissa myös päivystää oppaita, joilta kuulee lisää mielenkiintoisia tarinoita entisajoista.

Tuo mainitsemani Niemelän torppa pihapiireineen onkin itselleni sitä mielenkiintoisinta antia museossa yhdessä mäkitupalaisen mökin kanssa. Toki kartanot ja vauraamman väen asumukset kiinnostavat myös, mutta jostain syystä eniten aikaa tulee vietettyä vähäväkisemmän väen asuttamissa tiloissa. Kuopuskin kuunteli tarkkana, kun kerroin miten kyseinen torppa oli itse asiassa torpaksi hyvin toimeentuleva ja miten erilaista ja vaikeaa mäkitupalaisen elämä puolestaan oli. Heilläkin kuitenkin oli katto pään päällä, kuten lapsi fiksusti totesi. Ai että, rakastan yli kaiken sitä, kun pääsen näyttämään ja kertomaan lapsille historiasta ja he kuuntelevat, oli kyseessä sitten tällaisen elämänmuodon pohtiminen tai ihan yksinkertaisesti se, miksi päästävedettävän sängyn nimi on juuri päästävedettävä. 

Seurasaareen pääsee siis myös ulkoilemaan ja katselemaan taloja ulkoa ilman lipunostoa ja jos taloihin haluaa sisälle, tarvitaan tarvitaan pääsymaksusta kertova tarra. Hinnat ovat verrattain edulliset. Perhelippu maksoi muistaakseni kaksikymppiä ja alle 7-vuotiaan sisäänpääsy oli ilmainen. Minä käytin pressikorttia ilmaiseen sisäänpääsyyn, koska tiesin tekeväni käynnistämme tämän kirjoituksen. Elokuun loppuun saakka museo on joka päivä auki klo 11-17.

Esikoista nauratti tämän ruoka-aitan kohdalla. "Oliks äiti sun nuoruudessa jääkaappi tai mäkkäri?"

Kuten niin monessa muussakin paikassa, myös Seurasaaressa on erillinen tehtäväkierros lapsille. Mini-Suomi -seikkailussa pääsee tekemään tehtäviä neljän talon tehtävärasteille ja niiden suorittamisen jälkeen korttiin tulee leima. Meille tämä upposi kuten kaikki muutkin osallistavat museotoiminnat. 

Ensimmäisellä paikalla tunnusteltiin materiaaleja, karstattiin, vuoltiin omat kaarnaveneet ja leikkimäänkin pääsi. Lisäksi oli keppihevosrataa, krokettia, esineiden etsimistä talosta ja sijoittelua oikeille paikoilleen sekä muuta mukavaa. 

Tässä päästiin kattamaan herrasväen kahvipöytää ja pukeutumaan herrasmiehiksi ja hienoiksi neideiksi. 

Lopuksi käytiin vielä kuopuksen toiveesta kurkkaamassa Karunan kirkkoa ja sen kellotapulissa majailevaa vaivaisukkoa. Sillalla takaisin mantereelle lokki teki tarpeensa keskelle miehen paidanetumusta ja jos pojilta kysyy mitä jäi retkestä mieleen, on vastaus selvillä. Heippa kaikki historiatieto, onhan nyt lokinkakka sata kertaa paremmin mieleen jäävä juttu!

Mitä meillä syödään

Viime sunnuntaina tein tämän kuluvan viikon ruokalistaa ja kävin kaupassa. Pyrin siihen, että maanantaisin ei koskaan tarvitse viikon aloitukseksi lähteä ruokakauppaan ja monesti teen ruoankin valmiiksi jo sunnuntai-iltana. Helpottaa sitä arkiviikon aloitusta, mutta ei tietenkään näin lomalla ole niin tarpeen. Joka tapauksessa, siinä kolmea ostoskassia kotiin kantaessani, sain idean tähän kirjoitukseen. Miltä meidän tavalliset ruokaostoksemme näyttävät ja mitä meillä syödään.

Ostin naudan jauhelihaa ja maustamattomia broilerinsuikaleita. En koskaan osta nauta-sikaa tai marinadeja, paistijauhelihaa sen sijaan usein. Tomaattimurskan sijaan ostan paseerattua tomaattia, se maistuu mielestäni paremmalta. Nämä lienevät niitä valintoja, joita vaan tulee tehtyä mieltymysten tai tottumuksen myötä. Käytän myös paljon kauppojen omia merkkejä. Olen ehdottoman hintatietoinen kaupassakävijä ja menen monessa asiassa hinta edellä silloin, kun se ei vaikuta tuotteeseen mitenkään. Ja kun teen ruokaa koko perheelle, käytän gluteenitonta pastaa kaikille. Riisiä meillä syödään vähän, mutta nyt päätin tehdä riisiruokaa. Uusia perunoita kuluu kesäisin paljon, talvella perunansyönti on vähäisempää.

Meiltä löytyy aina jääkaapista kurkkua ja tomaatteja, tällä kertaa ensin mainitut avomaan versioina. Myös paprikaa kuluu paljon ja tässä tapauksessa sitruuna, lime, korianteri ja tilli menivät ruoanlaittoon. 

Yksi pakastepitsa meni pakkaseen samaten kuin gluteenittomat pitsapohjat. Niitä on hyvä olla meillä varuilla, jos akuutti ruoanlaittolaiskuus yhdistettynä pitsanhimoon iskee. Nektariineja syön minä kuopuksen kanssa ja raejuusto kuului tällä kertaa ruokaan. Turkkilainen jogurtti on meillä salaatinkastikkeen tavoin käytössä, lisään lusikallisen salaatin päälle, ja juustoa menisi niin paljon kuin kotiin jaksaisi kantaa. Huomasin olevani hyvin uskollinen Valion tuotteille, nyt oikein tarkoituksella ostin vaihteeksi Arlan juustoa. Kinkkusuikaleet on tarkoitettu myös ruoanlaittoon.

Ruispalat laitoin pakkaseen, sillä muistin meillä olevan kauraleipää jäljellä. Tämä gluteeniton näkkileipä on kallista, mutta hyvää. 

Normaalisti ostoskasseista olisi löytynyt vielä omenia ja banaaneja, mutta nyt molempia oli jääkaapissa valmiina kuten myös Oivariinia pojille ja KevytLeviä minulle. Gluteenittomassa perheessä on helpointa mennä kahden voirasian taktiikalla. Samaten meillä kuluu arjessa luonnonjogurttia, jota syön joka aamu marjojen kanssa ja mies myslin kera. Tällä hetkellä pakastin on sulatettu odottamaan uutta marjasatsia, mutta vielä ei mustikoita tai punaviinimarjoja ole kypsinä pakastettavaksi asti. Pojat syövät toisinaan kaura- tai soijajogurttia, mutta vähemmän kuin ennen. Kuiva-ainekaapissa taas on puurohiutaleita, tummapaahtoista kahvia, näkkäriä ja hapankorppua sekä sitä mysliä miehelle. Maitoa meillä ei osteta ellei tule sitä kahviinsa lorauttavia vieraita.

Mitä ruokaa näistä aineksista sitten tuli? Maanantaina söimme perunoita ja maissia, minä ja mies lisäksi turkkilaiseen jogurttiin tehtyä kinkkukastiketta ja lapset sitä kinkkua. Tiistaina herkuttelimme Hannan blogista löytämälläni thai-kanakastikkeen sekä basmatiriisin ohjeella ja keskiviikkona sekä torstaina söimme jauhelihaminestronekeittoa raejuuston kera. Se pitsapäivä pidettiinkin jo heti sunnuntaina. Tänään on taas aika käydä hakemassa viikonlopun ruoat.

Kolme kassillista ruokaa, viiden päivän ateriat ja välissä täydennystä leipä- vihannes- ja hedelmäosastolta. Ja kun käy kahdesti viikossa tekemässä isot ruokaostokset, säästyy rahaa huomattavasti verrattuna jokapäiväiseen ostoksilla ravaamiseen. Sen kun vaan osaisi muistaa.

Mitä teillä syödään?

Lomastressi on oma vika

Kesä toisensa jälkeen lehdissä kirjoitetaan siitä kenen ehdoilla lomaa perheissä vietetään. Tämän kuun alussa Helsingin Sanomissa julkaistiin juttu, jonka asiantuntijoiden mukaan suomalaisperheissä tanssitaan kesälomasuunnitelmissa liikaa lasten pillin mukaan. Pahimmillaan tämä tarkoittaa yhteisen vapaan kuukauden suorittamista ohjelmoidusti ilman mahdollisuutta vanhempien toiveisiin saati rauhalliseen lomanviettoon. Tällaisia artikkeleita lukiessa minulle nousee mieleen monta kysymystä. Ei kai asia oikeasti ole näin? Ja jos on, mistä näitä uusavuttomia, lasten määräysvallan alla eläviä vanhempia oikein syntyy?

On siis perheitä, joissa loma mennään lähes tai täysin lasten ehdoilla. Jos se kaikille sopii, niin mikäs siinä. Mutta entä jos vanhempia väsyttää jos mahdollista vielä enemmän kuin marraskuisena aamuna, kun jälkikasvua roudataan huvihelvetistä puuhaparkkiin ja seikkailupuistosta muumeja halailemaan. Kukaan ei rentoudu saatika sitten nauti, sillä homma on mennyt suorittamiseksi. Mutta kun lapset haluavat. 

Eihän niin voi elää ja jutun mukaan yli puolet vanhemmista sovitteleekin omat lomatoiveensa ja lasten ehdotukset yhteen. Sillä eihän lasten saaminen ja lapsiperheen identiteetti tarkoita sitä, että vanhemman tulee päästää täysin irti omista toiveistaan ja haluistaan ja alkaa toimia lastensa palvelijoina. Siinä sitä sitten taipuu ties kuinka monelle mutkalle ilman, että lapsi vieläkään on tyytyväinen. Tekisi mieli vinkata Sinkkosesta.

Silti on selvää, että pariskunnan muuttuessa lapsiperheeksi tulee tehdä kompromisseja. Ystäväni, yksivuotiaan pojan äiti sanoi hyvin tässä vähän aikaa sitten, että lasten kanssa voi todellakin tehdä samoja juttuja kuin ennen lasta. Hän oli ollut perheensä kanssa syömässä saariravintolassa pitkän kaavan mukaan ja hyvin meni. Toki se vaati vauvalle eväät ja vaipat käsilaukkuun ja pienen nukuttamisvaunuilun pää- ja jälkiruoan välissä, mutta sehän on vain normaalia sopeutumista uuteen perhekokoon ja elämäntilanteeseen. Sillä sitähän se yhteiselo juuri on. Eletään niin, että kaikilla perheenjäsenillä on mahdollisimman hyvä eikä mennä vain aikuisten mielen mukaan eikä ainoastaan lasten toiveita täyttäen.

On myös perheitä, joiden mielestä loma jonkin kummallisen käsityksen mukaan tulee viettää kylki kyljessä, vaikka jokainen solu huutaisi aikaa ihan itsekseen. Jos kerran jokaisen perheenjäsenen toiveita kuunnellaan, eikö silloin voi myös lomailla erilaisilla kokoonpanoilla. Välillä äiti jää kotiin ja isä lähtee lasten kanssa mökille, sitten taas toisinpäin. Parhaassa tapauksessa vanhemmat pääsevät myös kahdestaan jonnekin, jos hoitopaikkoja lapsille löytyy. Sen jälkeen on taas ihana lomailla koko sakki yhdessä. Tämä äiti kävi istumassa iltaa Löylyn terassilla ja Hernesaaren rannassa ja hauskaa oli. Eilen illalla sen sijaan havahduimme miehen kanssa siihen, että emme koko kesänä ole päässeet kahdestaan minnekään. 

Ehkä olen harvinaisen itsekäs äiti, mutta en todellakaan lähde viettämään kesääni paikkoihin, joissa en viihdy pätkääkään. Suomen kesässäkin on tapahtumia niin paljon, että ei suuremmin tarvitse etsiä löytääkseen kaikille sopivat. Tai sitten tehdään kompromisseja, kuten elämässä yleensäkin. Legolandin sijaan viemme pojat Tukholmaan ja Kööpenhaminaan ja Puuhamaan lupasi hoitaa mies. Minä puolestani lähden poikien kanssa Lasten kaupunkiin ja luonnontieteelliseen museoon. Tai mennään ensin äidin ja isän toiveesta museoon ja sen jälkeen jatketaan lasten toiveen mukaisesti leikkipuistoilulla. Syödään lounaaksi sushia ja käydään seuraavana päivänä mäkkärissä. Sitä paitsi välillä ei tarvitse tehdä mitään. Olen kuullut huhuja lapsista, jotka tekemisen puutteessa hyppivät seinille ja sitten näitä lapsia tarvitsee hyppyyttää paikasta toiseen koko päivän energian purkamiseksi. Entä jos lopettaisi? Mielikuvitus on siitä kumma juttu, että pienen tylsyysnarinan jälkeen tekemistä alkaa löytyä. Tai sitten olen vaan onnekas, sillä omani ovat muun muassa aina pelänneet hotellien ja resorttien maskotteja. Ei ole paljon muumeja tarvinnut halailla, vaikka Muumimaailmassa mekin olemme vierailleet.

Turun reissun molemmat kohteet, linna ja käsityöläismuseo ovat molemmat paikkoja, joihin itse halusin mennä ja vein lapseni mukaan pienestä valituksesta huolimatta. Tiesin nimittäin, että molemmista löytyy kiinnostavaa tutkittavaa myös lapsille. Ja niin se kompromissi tempaisi jokaisen meistä kävijöistä mukaansa. 

Mitä jos ensi vuonna viettäisimme lomamme ihan kuten kukin itse haluamme? Emme menisi pakkovierailuille sukulaisten nurkkiin patjamajoitukseen tai passaisi toisia omalla mökillämme. Lomailisimme ilman aikatauluja niin, että jokainen perheenjäsen saisi esittää vuorotellen toiveen tekemisestä tai tekemättömyydestä. Löytäisimme aikuisten kohteiksi koetuista ja lasten puuhapaikoista sellaiset yhdistelmät, joissa kaikki viihtyvät. Vähän veikkaan, että lopputuloksena syksyä kohden lähtevät niin virkeämmät vanhemmat kuin myös tyytyväisemmät lapset.

Lentäjän (tyttären)poika

Aero Oy:n vanha DC-3 -lentokone tuli näytille ja mikäpä sen parempi tilaisuus tartuttaa ilmailukärpäsen puremaa seuraavaan sukupolveen. Niinpä mekin löysimme itsemme tuon niin tutun lentokentän laidalta lauantaina. Miten monta muistoa lentoasema ja ilmailun maailma itsessään herättikään. 

Muistin kaikki ne kerrat, kun äidin tai isän kanssa aikaisella aamulennolla tulimme isovanhempien luokse. Aina mukanani kulkeneelle nallelle oli puettu matkustamiskelpoiset vaatteet päälle ja joka kerta muistettiin vilkuttaa lennonjohtotornin tutuille. Joskus kävi niinkin, että isä istui siellä koneen ohjaamossa ja me kävimme moikkaamassa. Minä isompana ymmärsin miten se sinne oli yhtäkkiä ilmestynyt, mutta sisko oli aivan huuli pyöreänä. 

Muistissa on kiirehtimiset lennolta toiselle, kun juostiin läpi terminaalien ehtiäksemme koneeseen. Tai päädyttiin pyrkimään kohti kotia välilaskujen kautta, vapareilla kun aina mentiin sen mukaan, millä lennolla tilaa oli. Aina piti laittaa ykköstä ylle, ei puhettakaan matkustamisesta rennosti verkkareissa. Muistan yhä miten sen yhden hameen vyö painoi vatsaa matkalla Nykkiin. 

Minä olisin toivonut voivani pyrkiä lentoemännäksi, mutta huonon näköni vuoksi tiesin jo lapsena, ettei tule onnistumaan. Tuolloin ilmailuelämässä oli vielä rippunen hohtoa jäljellä, kohteissa vietettiin pidempiä aikoja ja maailmaa näki aivan eri tavalla. Ei taida paljon olla siitä elämäntavasta tämän päivän työssä jäljellä. Se on harmi.

Viime lauantaina uudet DC-3 -klubilaiset pääsivät ukkinsa siivellä paitsi tutustumaan vanhan koneen sisätiloihin, myös katsomaan minkälaisilla koneilla isoisänsä siellä ilmoissa oikein liitelee. Mielenkiintoista nostalgiaa oli koko kone täynnä.

Hän oli omasta mielestään aivan valmis ja ennen muuta hyvin innokas lähtemään lentoon. En yhtään ihmettelisi, vaikka tästä lapsesta tulisi perheemme seuraava lentoharrastaja. Vielä en ole poikia ilmaan päästänyt, vähän pitää vielä kasvaa ennen kuin pääsevät ukkinsa kanssa liitelemään.

Kuuleeko lennonjohto, kuuntelen!

Kesävinkki: Turun Luostarinmäen käsityöläismuseo

Toinen Turun piipahduksen käyntikohde oli ehdottomasti Luostarinmäen käsityöläismuseo. Suuntasimme paikalle heti sen auettua sunnuntaina aamupäivällä, saimme käsiimme kartat ja ei muuta kuin menoksi tutkimaan entisajan elämänmenoa.

Luostarinmäen käsityöläismuseo on suurin yhtenäinen puutaloalue, joka säilyi suuressa Turun palossa vuonna 1827. Puutalokortteleihin on sisustettu eri alojen käsityöläisten koteja ja työpajoja ja monessa niissä on paikalla opas kertomassa lisää talon historiasta tai työskentelemässä esimerkiksi kankaankudonnan tai maalauksen parissa. Lapset saivat vielä pääsylippujen oston yhteydessä mukaansa kartat, joiden avulla suunnistettiin arvoituskätköltä toiselle. 

Täällä tulee väistämättä tehdyksi aikamatkan menneeseen. Aikaan, jolloin pelargoniat kukkivat ikkunoilla ja elämä oli yksinkertaisempaa. Todellisuudessa nykypäivän arkiseen ylellisyyteen tottunut ihminen olisi varmasti hätää kärsimässä, mutta saahan sitä haaveilla. 

Lasten arvoituskorteista löytyi kysymyksiä muun muassa ruohokaton kunnossapidosta. Tänä päivänä museolla ei enää ole vuohia palveluksessaan, joten oppaan mukaan katot saattavat olla vähän villiintyneessä kunnossa.

Kävimme kaikki kohteet läpi, vaikka poikia kiinnostivat eniten tietysti ne, joiden kohdalla oli kätkösuunnistuksen löytöpaikoista kertova rasti. Minä pidin eniten tavallisten ihmisten kodeista, joissa näki miten ennen elettiin. Yhtä paljon oli käsityöläisten verstaita. Suomi 100 -juhlavuoden myötä taloissa oli myös mielenkiintoisia tekstinpätkiä historian käännekohdista. Saimme lukea seinälle kiinnitetystä julisteesta miten kaupunkiin asumaan tullut ylioppilas eli ja millaista oli lankunkantajan perheen elämä nälkävuoden kurimuksessa.

Tässä etsitään taas yhden arvoituksen kätköpaikkaa. Ja mikä riemu, kun se lopulta löytyi!

Tässä ollaan kirjapainossa, jossa parhaillaankin painettiin lehtisiä.

Varakkaamman perheen tyttärellä oli oma huone, tavatonta ylellisyyttä siihen aikaan käsityöläispiireissä. Ja huoneen seinällä painokuvia.

Erään korttelin pihalla pääsee kokeilemaan veden kantamista ämmänlängillä, pyykkien pesua laudan ja kartun avulla, heittämään rengasta ja kävelemään puujaloilla. 

Niin ja onhan siellä postikin, josta lähettää kortti vaikkapa isovanhemmille tai ystävälle.

Tämän kierroksen jälkeen kuopus on joka päivä toivonut pääsevänsä uudelleen museoon. Toive, jonka toteutan erittäin mielelläni.