Ekaluokkalaisen kirja - hyvä opas koulunsa aloittavalle

Ekaluokkalaisen kirja. Lähde mukaan seikkailuun! 

190 s. Readme.fi 2017. 

Suomennos Sirpa Vuento. 

En tiedä teistä, mutta meillä molempia poikia on jännittänyt koulun aloittaminen. Joskus vähän, joskus enemmänkin, riippuen mikä fiilis on sillä hetkellä ollut. Nyt toiselle luokalle menevä vielä miettii saako äiti tulla ensimmäisenä päivänä moikkaamaan tuttuja koululle, nelosluokkalaiselta on turha edes kysyä. Vuosi sitten tilanne oli toinen. Perhosia mahanpohjassa voi kuitenkin helpottaa huolellisella ennakkovalmistautumisella. Sillä siitähän se jännitys kumpuaa, tuntemattoman pelosta. 

Koulun ei tarvitse eikä sen pitäisi olla tuntematon maaperä, kun vajaan kahden viikon kuluttua sinne ensimmäisen kerran astellaan uusi reppu selässä käsi vanhemman kädessä tiukasti kiinni. Nyt on hyvää aikaa vielä puhua koulun aloittamisesta, siitä mitä kaikkea koulussa tapahtuu ja mikä mahdollisesti lasta mietityttää. Muistanko käydä vessassa, osaanko ruokalasta takaisin luokkaan ja miten välitunnilla ollaan? Näissä kaikissa auttaa Ekaluokkalaisen kirja. 

Helena Bross on ruotsalainen opettaja, joka yhdessä kuvittaja Emma Göthnerin kanssa on tämän kirjan kirjoittanut. Kirjassa käydään läpi ensimmäistä kouluvuotta aina siitä jännittävästä ekasta koulupäivästä kevätjuhlaan saakka. Päähenkilöistä löytyy niin tyttöjä kuin poikia ja monia jännittäviä asioita ja tunteita sanoitetaan. Miksi lukemaan oppiminen tuntuu vaikealta? Mitä jos jumppavaatteet unohtuvat kotiin? Muistanko käydä vessassa? 

Koulumaailma on aivan erilainen päiväkotiin verrattuna ja jokaista tulevaa koululaista varmasti mietityttää asia kuin toinenkin. Enää ei ole jatkuvasti aikuista läsnä ohjaamassa tilanteesta ja tunteesta toiseen, lapselta odotetaan uudenlaista kykyä itsenäiseen toimintaan. Se vaatii opettelua ja siinä opettelussa myös kodilla on iso merkitys. Näppärästi asian läpikäyminen onnistuu esimerkiksi tämän kirjan avulla. Kohtalaisen lyhyet luvut voi lukea lapsi kainalossa yhden kerrallaan ääneen ja sen jälkeen jutella siitä mitä ajatuksia luetusta lapsella heräsi. Pidän siitä, että kyseessä on selkeästi juonellinen romaani, ei oppikirja tai kasvatusopus. 

Tärkein tuleekin kirjan lukemisen myötä hyvin selville. Pelätä ei tarvitse, koulussa on kivaa ja viimeistään kevääseen mennessä olet jo vanha konkari mitä koulussa toimimiseen tulee. 

Teksti julkaistu myös blogissani Kirjakaappi. 

Ostimme kakkosauton, vaikka asumme metron varrella

Kerrataanpa speksit. Mieheni työskentelee Helsingin keskustassa ja kulkee toimistolle julkisilla. Minä olen töissä hieman kauempana, mutta yhtä lailla julkisten varrella. Täältä pääsee matkaan niin metrolla kuin bussillakin ja meillä on jo yksi auto. Miksi ihmeessä me siis ostimme toisen?

Olemme tähän saakka pärjänneet yhden auton perheenä vallan mainiosti, mutta onhan se toisen auton tuoma helppous toisinaan käynyt mielessä. Minä olen ollut se, joka autoa pääosin työmatkoihin käytän, miehen kun ei ole mitään järkeä mennä keskustaan muutoin kuin julkisilla. Nyt kuitenkin asiakaskäyntejä kauempana on tiedossa lisääntyvästi ja samaan aikaan minä toivon kuluttavani työmatkoihin niin vähän aikaa kuin mahdollista. Jokainen minuutti tässä arkipaletissa tuntuu olevan tarpeen. Tästä se ajatus sitten lähti.

Minä pääsen siis töihin ilmankin omaa autoa. Se vaatii kävelyn metroasemalle ja vaihdon junaan ennen kävelyä työpaikalle. Ei vaikea, mutta toki aikaa vievä yhdistelmä. Matkaan menee tunnin verran ja vuorotyö aiheuttaa omat haasteensa, kun omalla autolla kulkiessa kodin eteisestä työpaikalle sisälle menee puoli tuntia, ajoon tuosta se parikymmentä minuuttia. Ja kyllä minä suoraan sanoen pidän siitä helppoudesta, jonka hallissa autoon istuminen ja toisessa hallissa siitä nouseminen tuo, puhumattakaan iltavuoron jälkeisistä odotteluista bussipysäkillä tai juna-asemalla. Ehkä lasten harrastuskuskauksiinkin olisi syksyn tullen apua siitä, että molemmilla vanhemmilla olisi auto käytössään jatkuvasti?

Oli kuitenkin selvää, että hankinnan tulisi olla niin edullinen kuin mahdollista. Asetinkin spekseiksi tosi hyvä, mutta tosi halpa vain huomatakseni, että ei ole muuten mikään helppo homma. Kävimme huolella vaihtoehtoja läpi ja yksityisleasing oli vahvana ehdokkaana mukana. Päädyimme kuitenkin siihen, että ostamme auton omaksi. Yhtä kävimme katsomassa, mutta jo toinen koeajettu osoittautui meille sopivaksi. Kun edellinen omistaja oli käyttänyt auton katsastuksessa ilman huomautuksia, teimme kaupat.

Nyt sitten kurvailen pikkuisella kolmiovisella Toyota Aygolla kodin, työpaikan ja keskustan väliä ja olen vallan tyytyväinen. Saimme hyvin halpaan hintaan auton, jolla on edessä vielä paljon ajokilometrejä, jonka tyyppivikoja on korjattu ja jonka huollot on hoidettu asianmukaisesti. Googlailemalla selvisi myös, että Aygon kulutus on hyvin pientä eikä bensatankkia tarvitse olla alvariinsa täyttämässä. Tulevaisuus näyttää kuinka kauan auto meillä on, myymmekö sen eteenpäin mikäli tarpeet muuttuvat vai pidämmekö pitkään odottamassa kyydityksiä.

Poikien mielestä takapenkille kömpiminen on ainakin vielä tässä vaiheessa hauskaa ja takakonttiinkin mahtuu molempien koulureppujen lisäksi kauppakassi, ehkä kaksikin. Kuopus ehti jo ehdottaa, että he ajaisivat isänsä kanssa aina tällä, äiti voisi jatkaa Bemarin ratissa.

Ei kai sitä kieltääkään voi, sisälläni asuu pieni yksityisautoilija.

Miksi lapsen sukupuolen toivominen on minusta hölmöä

Kuvitellaanpa hypoteettinen tilanne. On perhe, johon odotetaan neljättä lasta. Kolme isosisarusta ovat tyttöjä ja perheen isältä kysytään olisiko nyt vihdoin poika tilauksessa? Isä sanoo, että kyllä vaan. Poikaa tässä yritetään. Lapsi syntyy ja perheen isommat saavat pikkusiskon. Isä purkaa pettymystään, kertoo kuinka olisi niin halunnut pojan ja kuinka pojan saaminen olisi täydentänyt hänen isyytensä. On tyttökin kiva ja rakas, tottakai, mutta pettymys yhtä kaikki. 

Nyt käännetään asetelma toisinpäin. On äiti, jolla on ennestään kolme poikaa ja toive tytöstä. Hän synnyttää neljännen poikansa ja purkaa puolestaan pettymystään. Sillä kuka nyt ei haluaisi molempia sukupuolia, ymmärrättehän te sen! Ja kaikki sanovat, että tottakai ymmärrämme, ihan luonnollista, voi mikä harmi ettet vieläkään saa olla tyttären äiti. 

Mutta ymmärrämmekö me oikeasti? Se mitä minä ymmärrän on tieto siitä kuinka sukupuolisidonnainen asia tämä on. Jos isä uskaltaisi koskaan sanoa ääneen surreensa tyttären syntymää tämän sukupuolen tähden, hänet lynkattaisiin välittömästi. Ajatelkaa somekohua, joka siitä seuraisi. Me naiset olisimme koko sukupuolemme puolesta loukkaantuneita, sillä eihän sukupuolen toivominen ole soveliasta poikien hyväksi ja tyttöjen kustannuksella. Jo vuosisatainen perinne velvoittaa, tyttöjä on sorrettu riittämiin!

Kun äiti sanoo toivoneensa tyttöä, se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Tytöt ovat loppuelämän turva, se läheinen ystävätär, jonka kanssa ensin lakkaillaan kynsiä ja myöhemmin sovitellaan hääpukuja. Ja kun lapsenlapsia aikanaan syntyy, ovat tyttärien äidit toki ensisijaisia hoitajia ja muutoinkin läheisempiä kuin pojan perheen osalta. Tiedättehän, joulutkin ollaan aina perheen äidin lapsuuskodissa heidän perinteidensä mukaisesti ja joulupäivänä sitten käydään kahvilla isän vanhemmilla.

Mutta mitä sitten, jos tytär ei olekaan tämän haavekuvan kaltainen? Jos äidillä on tiukka mielikuva siitä millaista on elämä tyttären äitinä ja se samainen tytär osoittautuukin aivan erilaiseksi kuin äitinsä kuvitelma. Jos äiti haluaa lakata kynsiä ja tytär skeitata? Tai äiti viedä tyttärensä Tuska-festareille, mutta tytär rakastaakin klassista musiikkia? Eikö tässä ole suuri vaara sille ettei lapsi tulekaan hyväksytyksi juuri sellaisena kuin hän on? 

Absurdein vertaus jonta olen kuullut on sukupuolen vertaaminen terveen lapsen syntymiseen. Toivotaanhan tervettä lasta, miksi siis ei saisi toivoa sukupuolta. Erehdyin myös kerran vuosia sitten katsomaan televisiosta dokumentin, jossa poikia saaneet äidit eivät kokeneet äitiyttään täydelliseksi ennen kuin saivat tyttären. Eräskin äiti kertoi jo olemassa oleville poikalapsilleen itkien, että heille syntyy taas pikkuveli, miten kamalaa. Muistan yhä miten raivoissani olin sitä katsellessani. 

Niin, minulla on kaksi poikaa. Heidän sukupuolensa on vain yksi asia siinä kokonaisuudessa, joka tekee heistä juuri heidät. He ovat energisiä ja empaattisia, tuntevia ja kokevia. He kiipeävät puuhun ja ihastelevat kauniita vaatteita. He ovat lapsia. Ja minua surettaa heidän puolestaan joka kerta, kun joku kommentoi vauvauutiseen iloiten lapsen olevan juuri tyttö tai kysyy minulta olisikohan erilaista, jos lapseni olisivat tyttöjä. Sillä kun ei ole mitään väliä. 

Minä ajattelen, että monet riidat vanhemman ja jo aikuistuneen lapsen välillä vältettäisiin, jos vanhemmat hyväksyisivät lapsensa. Eivät toivoisi toisenlaisia valintoja töiden tai elämänkumppanin suhteen, eivät arvostelisi ja esittäisi mielipiteitään pyytämättä. Minä ajattelen, että tärkein tehtäväni on hyväksyä lapseni juuri sellaisina kuin he ovat, olivat he sitten tyttöjä tai poikia, pitkiä tai lyhyitä, vilkkaita tai rauhallisia. Minä annan heidän kasvaa aikuisiksi, astun askeleen taaksepäin ja luotan siihen mitä he valitsevat. 

Minulla on mahtavat lapset. Ja se, että he sattuvat olemaan juuri poikia, on lopulta häviävän pieni tekijä siinä yhdistelmässä, joka tekee heistä juuri omat persoonansa. Upeita poikia, upeita lapsia. Upeita ihmisiä.

Kirja-arvostelussa Tatu ja Patu, elämä ja teot

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: 

Tatu ja Patu, elämä ja teot. 48 s. Otava 2018.

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

"No täällä se niiden äidin kuva nyt sitten on" tiedotti kuopus saatuaan painotuoreen Tatu ja Patu, elämä ja teot -kirjan vihdoin selailtavakseen. Ilmeisesti veljesten äidin arvoitus oli mietityttänyt eikä ihme, avasimmehan molemmat kirjan kannet suurin odotuksin. Mitä saisimmekaan tietää Outolan veljesten elämästä!

Tatu ja Patu, elämä ja teot juhlistaa kaksikon kirjallista taivalta. Aloitettuaan uransa Veera-sarjan sivuhenkilöinä, on käsissämme nyt kahdeskymmenes kirja, jossa veljekset esiintyvät. Se on juhlan paikka, ehdottomasti, ja juhlaa on päätetty  viettää tuomalla lukijoiden tietoon kaikki se, joka aiemmin on jäänyt pimentoon. Tai ainakin melkein, onhan nyt kuitenkin kyse Outolan asukeista.

Jo alku on lupaava, tiesittekö nimittäin ettei tärkeimpiä asioita näe sisäelimillä? Tämän viisauden meille tarjoilee Patu, veljeksistä nuorempi ja Zimbabwen muotoisen syntymämerkin omistaja. Isoveljensä, huimat seitsemän minuuttia vanhempi Tatu puolestaan kärsii hikinäköisyydestä ja on kaksikosta se herkempi tapaus. Eivätkä yksityiskohdat tähän jää, sillä veljesten lapsuus, perhesuhteet, eroavaisuudet ja keksinnöt käydään kaikki lävitse. Myös lähipiiri pääsee ääneen, niin veljesten serkku Jori Malmikivi kuin paras ystävä Veerakin. 

Vaikka juhlakirja sisällöllisesti tarjoaakin paljon uutta nippelitietoa, jatkaa se yleisellä tasolla vankkumatta sitä tuttua linjaa, jota sarjan lukijat ovat Aino Havukaiselta ja Sami Toivoselta tottuneet odottamaan. Löytyy anekdootteja, hauskoja yksityiskohtia, sanaleikkejä ja sekä lapselle että aikuiselle osoitettua huumoria. Ja vaikka paljon saamme tietää, jää paljon vielä pimentoon.

Se on hyvä, sillä kenties pienessä salamyhkäisyydessä piileekin sarjan hienous. Lukija voi vaikkapa miettiä missä Outola oikeastaan sijaitsee ja tehdä siitä mielikuvituksessaan juuri sellaisen paikan kuin haluaa. Ainakin lasten mielikuvitus on rajaton. Tätä vasten onkin siis tunnustettava, että olen itse aina ajatellut veljeksiä lapsina, vaikka tiedän heidän olevan aikuisia. Ehkä yritän kääntää aivoni ajattelemaan asiaa oikein, ehkä en. Mielikuvituksessa kun kaikki on mahdollista.

Myös samaistumispintaa kirjasta löytyy. Tässä kuvassa Tatu on joutunut outooppisen yliylitilan valtaan. Jokainen pienen lapsen vanhempi varmasti tunnistaa saman tilan esimerkiksi väsyhepulina, sokeriövereinä tai uhmaraivarina.

Tatu ja Patu, elämä ja teot on tehty yhtä huolella kuin sarjan aikaisemmatkin teokset. Pienet yksityiskohdat ovat kohdallaan ja kokonaisuus toimii. On hienoa nähdä, että lapsilukijoita kohderyhmänä arvostetaan huolellisesti tehdyillä kirjoilla.

Ja lopulta kyse on veljeydestä, ystävyydestä ja hyvästä mielestä. Aivan kuten Tatu ei halua erota Patusta, haluavat ainakin omat lapsilukijani vielä monta Outolan veljesten seikkailuista kertovaa kirjaa lisää. 

Näin saat lapsesi lukemaan - 10 + 1 vinkkiä

Meillä asuu kaksi paljon lukevaa lasta. Seitsemän- ja kymmenvuotiaat pojat omistavat liinavaatekaapilliset kirjoja, käyttävät ahkerasti kirjastoa ja lukevat joka päivä. Minulta kysytään usein miten tähän on tultu ja mitä vinkkejä minulla olisi antaa toisille vanhemmille. Tässä siis kymmenen tapaa saada lukeminen osaksi lapsen ja perheen arkea, sama teksti on julkaistu Kirjakaappi-nimisessä blogissani.

1. Aloita aikaisin. 

Kirjojen keskellä kasvava lapsi oppii pitämään lukemista luonnollisena. Alle yksivuotiaan voi ottaa syliin ja selailla yhdessä kirjoja. Pahviset ensikirjat ovat erinomaisia, niitä voi tunnustella, haistella ja maistella. Leikki-ikäinen osaa jo käsitellä kirjoja kauniisti ja repimättä sen opittuaan, mutta kirjan arvo löytyy sen kansien välistä. Kirjoja saa tutkia ja lukemisen jäljet saavat näkyä. Se on eri asia kuin rikkoa ja sotkea tahallaan. Myös iltasatu jokapäiväisenä rutiinina kantaa pitkälle, kun koululainenkin vielä rauhoittuu kuuntelemaan ääneen luettua teosta. 

2. Lukemisen pitää olla kivaa. 

Väsyneelle tai nälkäiselle lapselle ei kannata tuputtaa kirjaa, jos hänellä ei ole lukemiseen rutiinia. Kirjaan tarttumisen tulisikin olla lapsen oma valinta, jota kohti vanhempi toki voi lempeästi ohjata. Älä kuitenkaan sorru lahjomaan tai pakottamaan, nämä vievät kaiken hauskuuden lukemisesta. Tärkeintä on herättää lapsen luontainen kiinnostus lukuhommiin. 

Kun lapselle annetaan säännöllisesti tarjolle kiinnostavaa luettavaa ja esitetään asia positiivisessa valossa, hänen uteliaisuutensa herää helpommin. Ei myöskään pidä aloittaa liian vaativasta päästä ja olettaa, että lapsi jaksaa samantien kahlata satasivuisen opuksen lävitse. Ei varmasti jaksa, ihan kuin en minäkään ole koskaan voinut ostaa t-paitaa tekstillä "Olen lukenut Alastalon salissa". Viisitoista minuuttia päivässä on erittäin hyvä alku. Tai vaikka viisi.

3. Anna lapsen valita itse mitä lukee.

Vanhan sloganin mukaan lukeminen kannattaa aina. Minä lisäisin vielä, että kaikenlainen lukeminen kannattaa. Lapsen lukiessa itse valitsemiaan ja hänestä kiinnostavia kirjoja, on lukeminenkin palkitsevampaa. Eikä aina tarvitse lukea kirjoja. Sarjakuvalehdet ovat vallan hyvää luettavaa ja vaikkapa maitopurkin kyljestä voi aamupalapöydässä tavata tekstiä. Tietokirja ällöttävistä olioista voi saada pienen lukijan huomattavasti innostuneemmaksi kuin vanhemman tarjoama lastenromaani. Ja se on vallan ok. 

4. Kysy neuvoa kirjastosta tai kirjakaupasta.

Me olemme kirjastossa teitä asiakkaita varten. Kysy siis rohkeasti neuvoa henkilökunnalta, jos mietit millaisista kirjoista juuri oman lapsesi ikäinen ja tasoinen lukija voisi pitää. Lastenosastolla tällaiset suosittelut ovat jokapäiväisiä ja henkilökunnalta löytyy tietoa uusimmista tai lasten pitämistä kirjoista. Suosittelen myös kirjastossa käyntiä yhdessä lapsen kanssa. Näin hän voi itse kertoa mistä voisi tykätä ja mikä ei innosta.

5. Tee lukemisesta arkipäivää. 

Lukeminen ei ole, eikä sen pitäisi olla mitään erityisen hienoa tai ihmistä jalostavaa. Sen sijaan sen tulisi olla arkipäiväinen asia ja harrastus muiden joukossa. Lukemiseen ei kannata ladata liikaa odotuksia, jotta lapselle ei tule paineita. On aivan yhdentekevää, vaikka naapurin lapsi lukisi Pottereita kolmatta kertaa, jos sinun lapsesi pitää lyhyemmistä tarinoista tai on enemmän sarjakuvien perään. Kaikki lukeminen on hyväksi ja kirjat kannattaa ottaa mutkattomasti osaksi arkea. Ehkä teilläkin saisi lukea aamupalapöydässä?

6. Näytä esimerkkiä.

Vanhempien antama esimerkki on olennainen lapsen kiinnostuksen herättämisessä. Kun lapsi näkee pienestä saakka kotona luettavan, madaltuu kynnys lukemiseen myös hänellä. Tällöin lukemisesta tulee tavoiteltava juttu, jotain sellaista jota juuri teidän perheenne tekee. Minä itse pidän erityisen paljon hetkistä, jolloin luemme kaikki omia kirjojamme vierekkäin. Olemme yhdessä, mutta jokainen omissa mielikuvitusmaailmoissamme. Ota siis sinäkin kirja käteen ja näytä, että lukeminen on hyvä juttu. 

7. Unohda vanhat lastenkirjat

Lastenkirjallisuus voi Suomessa hyvin. Lapsille kustannetaan paljon kiinnostavia teoksia, ja jokaisen lukumakuun löytyy varmasti sopivia kirjoja. Ne kirjat pitää kuitenkin löytää ennen kuin päästään lukemaan. Moni kirjoista ei kestä aikaa, vaan vanhentuu vääjäämättä. Lapsille ei kannata ensisijaisesti tarjota luettavaa, jota itse muistelee lukeneensa heidän ikäisenään. Aika on todenäköisesti ajanut niiden ohitse ja paljon kiinnostavampaa uutta lastenkirjallisuuttakin löytyy. Toki klassikoilla on paikkansa, mutta ei ehkä ensisijaisena lukuinnostuksen herättäjänä. 

Uudessa lastenkirjallisuudessa ollaan ajan hermolla ja maailma näyttäytyy niissä sellaisena kuin lapsemme sen kokevat. Tubetus, sometus, insta, snapchat, pelit ja pelaaminen ovat teemoja, joita uusista lastenkirjoista löytyy. Nummelan ponitallista on siirrytty Sinttu-kirjoihin kaikille hevoshulluille. Kun aihepiirit koskettavat lapsen maailmaa, harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita, herää myös lukuinto helpommin. 

8. Kerro lapselle lukemisen hyödyistä.

Lukeminen itsessään ei ole autuaaksi tekevä asia. Sen kautta on kuitenkin mahdollista saavuttaa paljon hyvää. Lukeminen kehittää lapsen mielikuvitusta, empatiakykyä ja tieteellisten tutkimusten mukaan ihan suoranaisesti aivoja. Lukemaan tottuva lapsi myös pärjää koulussa paremmin, oppii arvioimaan annettua tietoa kriittisesti ja osaa keskittyä pitkäjänteisesti. Lukemisen hyödyt ovat kiistattomat ja esimerkiksi lukevat pojat pärjäävät tutkimusten mukaan elämässä kirjoja karttelevia kavereitaan paremmin. "Lue enemmän, luulet vähemmän" pitää harvinaisen hyvin paikkansa. 

9. Laita älylaitteet tauolle.

Monessa perheessä kamppaillaan sen kanssa, kuinka lapsi haluaisi vain pelata pleikkaa puhelimen ollessa liimattuna toiseen käteen. Pelit ja Youtube ovat täynnä nopeatempoisia visuaalisia ärsykkeitä, jotka helposti voivat vaikuttaa lapsen käytökseen ja kärsivällisyyteen. Nopeatempoisessa maailmassa voi olla haastavaa istua alas ja keskittyä. Joskus kannattaakin ottaa selkeä tauko kaikista pelikoneista. Yllätyt kuinka nopeasti lasten pitkäjännitteisyys kasvaa.

10. Tee lukemisesta rutiini.

Minä puhun usein lapsilleni tasapainosta ja siitä, että hyvään elämään kuuluu monenlaisia asioita. On käytävä koulussa ja tehtävä läksyt. Luettava kokeisiin ja sitouduttava harrastukseen myös silloin, kun ei kiinnostaisi. Ulkoilu ja kavereiden kanssa oleminen tuovat piristystä arkeen ennen kuin on aika rauhoittua iltatoimille ennen lepoa. Ja aivan kuten hampaat pestään ennen nukkumaanmenoa, samalla tavalla johonkin kohtaan päivässä voi ottaa lukuhetken. Toistuva rutiini madaltaa aloittamisen kynnystä huomattavasti. 

+1

Jos jonkinlaista porkkanaa lukemiseen kuitenkin kaivataan, voi lukubingo olla hyvä  ja lempeä vaihtoehto. Tämä alla oleva bingoruudukko on ekaluokkalaisemme kesäläksy ja oiva tapa saada lisää motivaatiota lukujuttuihin. Rivin täyttymisestä voi sitten mennä perheen kanssa vaikka jätskeille. Tällainen bingo löytyy helmet.fi -sivustolta.

Uusi blogi on auki!

Rouva Erikssonin kirjaston kirjakaappi on nyt raottunut ensimmäistä kertaa. Tervetuloa mukaan kaikki lukemisesta ja kirjoista kiinnostuneet!

Blogista löydät puhetta kirjoista ja kirjallisuudesta, vinkkejä lapsilukijoille ja aikuisille ahmijoille. Ja erityisesti heille, jotka eivät vielä lue.

Nappaa siis Kirjakaappi seurantaan (myös kuva on linkki), siellä jokainen päivä on kirjapäivä.