Tänä vuonna säästän kymppitonnin ja näin sen teen. Osa 1/3

Olemme olleet säästökuurilla. Ai ei siltä vaikuta? Ei minustakaan, kun katsoo kesän menoja ja hankintoja. Mutta totta se on, superkuluttaja on laitettu ruotuun ja ainakin yrittää pysyä siellä. 
Ajattelin kertoa teille miten tavoitteemme muotoutui ja miten siihen aiotaan päästä. Mutta koska kaikissa kunnon tarinoissa on juonenkäänne, se tulee myös tässä. Siksi olen jakanut tarinan kolmeen osaan. Nyt kerron alkuvuodesta, seuraavassa kuluneesta kesästä ja loppuvuodesta katsotaan miten kävi. Mutta aloitetaan.

Palataan viime jouluun. Tuolloin päätimme mieheni kanssa, että arjen menot on saatava hallintaan. Olen jo vuosia todennut syöväni rahani, ruokakauppalaskut ovat järjettömät. On niin helppoa poiketa läheiseen K-Supermarketiin, jossa on paitsi mahtava tuotevalikoima, myös tuplahinnat. S-Market ja Lidl olisivat ihan seuraavassa korttelissa, olisiko aika siirtyä sinne. Emme ole koskaan syöneet paljon ulkona tai ostaneet vaatteita jatkuvasti ja silti rahaa kului. 

Laskimme pakolliset menot ja totesimme, että meille pitäisi jäädä helposti rahaa säästöön. Itse asiassa meidän pitäisi pystyä irrottamaan tuhat euroa kuukaudessa niin helposti ettei se tuntuisi missään. Emme joutuisi kitkuttamaan tai kieltäytymään, ainoastaan lopettaisimme rahan kylvämisen ympäriinsä. Tässä vaiheessa kiitin sitä nuorta itseäni, joka aloitti säännöllisen säästämisen pankin kautta niin, että joka kuukausi tililtä lähtee suoraan tietty summa. Lisäksi säästämme toki maksamalla asuntolainaa alueella, jossa asuntojen arvot jatkavat nousuaan. Että ei tässä nyt millään tavoin heikoilla jäillä olla, mutta paremminkin voisi olla. Oli siis peiliin katsomisen paikka.

Olemme tilanteessa, jossa lasten kasvaminen tuo mukanaan myös isompia kuluja. Haluamme pystyä elämään hyvää elämää myös heidän kasvaessaan ja tarjota heille kaiken mitä he tarvitsevat. Harrastaminen maksaa ja parin vuoden sisällä esikoinen saattaa jo tarvita läppärin kouluhommiin. Peruskulut siis kasvavat. Tätä varten tarvitaan puskuria, sellaista helposti saatavilla olevaa vararahastoa. Lisäksi meillä on matkahaaveita ja toiveita nelikymppisjuhlien järjestämisestä. Ja tuohan raha turvaa, ei sitä voi kieltää.  

Alkuvuosi oli aktiivisen säästämisen aikaa. Tuntui äärimmäisen hyvältä katsoa kuinka säästöön laitettu raha myös pysyi siellä. Tuli jopa pieni syyllisyys, miksen ole aiemmin tehnyt tätä. Pieni syyllistyminen on tervettä. Se kertoo siitä, että ihmisen ei tarvitse saada kaikkea, ei ainakaan kerralla ja heti. Kuukausi toisensa jälkeen tavoite oli lähempänä ja huomasimme sen olevan lomarahojen, veronpalautusten ja omien ekstratöideni kautta saavutettavissa nopeammin kuin ajattelimmekaan. 

Opettelin siirtämään ruokaostoksemme Lidliin. Ensimmäiset kauppareissut kestivät ikuisuuden, kun rutiinia ei ollut. Silti tuijotimme kerta toisensa jälkeen kuittia, miten voi ruoka maksaa näin vähän. Ne mitä Lidlistä ei saanut, ostimme S-Marketista. Kahden kaupan taktiikalla ja kalliin K-kaupan hylkäämisellä ruokakulumme tippuivat keskimäärin 300-400 euroa kuussa. 

Olen aina ollut ahkera kierrättäjä ja myynyt meille tarpeettomaksi jäänyttä tavaraa eteenpäin. Olen myös harmitellut miten vähän isommille lapsille löytyy käytettynä vaatteita, mutta liikuntavälineet sun muut hankimme ehdottomasti käytettyinä. Ja kun edelliset jäävät pieniksi, on aika antaa ne taas eteenpäin. 

Olen jo pitkään keskittänyt lastenvaateostokset alennusmyynteihin ja nyt jätin aleistakin ostamatta ne kalliimmat merkkivaatteet. Tai ostin yhden, kun olisin halunnut ostaa kolme. Lindex, Stadium ja HM ovat vaatettaneet lapsiamme yhä enemmän, ihan samalla tavalla niihin vaatteisiin tulee reikiä polviin kuin kalliimpiinkin. Itselleni en ostanut lähes mitään koko keväänä, työvaatteita oli riittämiin ja ne ovat samoja kuin arjessa normaalisti käytän. 

Jätimme yksinkertaisesti paljon ylimääräisiä menoja pois. Jos mietin iltamenoa keskustaan ilman omaa autoa, valitsin taksin sijaan metron. Emme tilanneet ruokaa kotiin Woltista, vaikka kuinka väsytti. Emme ole koskaan syöneet paljon ulkona, nyt söimme vielä harvemmin. Ainoa matkamme oli vuorokausi Tukholmassa, jonne lennot eivät maksaneet käytännössä mitään. Huomasimme, että sata euroa on loppujen lopuksi pieni raha, kun kuluttamiseen on tottunut.

Tiedän, että kahden palkansaajan perheessä tällaiset kulutustottumusten muutokset on suhteellisen helppo toteuttaa, olkoonkin että vain toinen meistä voi sanoa tienaavansa hyvin. Minä kitkuttelen siellä keskituloisten kantapäillä, mutta kirjoitustöilläni saan helposti lisää tuloja talouteen.

Toukokuussa meillä oli säästössä 6000 euroa. Tuntui hyvältä. Sitten tuli kesä ja kaikki levisi käsiin.

Eva Frantzin Osasto 23 tarjoaa kauhistuttavaa jännitystä lapsilukijoille

Eva Frantz: Osasto 23. 139 s. 

Kustantamo S et S: 2019.

Suomennos: Anu Koivunen.

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

"Minun nimeni on Stiina, ja minä kai kuolen pian." Näin alkaa Eva Frantzin Runeberg Junior -palkittu lastenkirja Osasto 23 (Hallonbacken) ja koukuttaa lukijansa heti alkumetreiltä.

Eletään aikaa sisällissodan jälkeen. Stiina on n. 11-vuotias tyttö, köyhän leskiäidin monilapsisen perheen keuhkotautia sairastava tytär Merimiehenkadulta Helsingistä. Hän viettää aikansa maaten keittiön sohvalla ja yskii verta. Kun lääkäri ehdottaa Stiinan siirtämistä Vadelmarinteen parantolaan luonnon ja raittiin ilman keskelle, ei Stiina innostu. Miten se muka auttaisi, hän miettii, sillä "ilmaahan on kaikkialla". Lopulta ihan oikea automobiili tulee kuitenkin noutamaan Stiinan ja parantolakin osoittautuu aivan kuin linnaksi metsän keskellä. Kaikki hyvin?

Vaikka Stiinaa hoivataan, hän saa nukkua puhtaissa valkoisissa petivaatteissa ja syödä kerrankin kyllikseen, tuntuu jokin olevan kummallisella tavalla pielessä. "Minulla oli outo tunne. Jokin tuntui väärältä. En oikein sopinut tänne" miettii Stiina, ja kummastelee missä kaikki muut ovat. Onneksi on kuitenkin Ruben, poika toiselta osastolta, joka öisin livahtaa salaa Stiinan luo. 

Ruben on myös se, joka johdattaa Stiinan parantolan salaisuuksiin, tulipalossa tuhotuneeseen itäsiipeen ja osastolle 23, jonka myös pitäisi olla palanut maan tasalle. Entä mitä on mielessä vanhalla naisella, joka kehottaa Stiinaa pötkimään pakoon, sillä "köyhille lapsille käy täällä huonosti?"

Frantzin kirja on erinomaisesti kirjoitettu ja suomennettu. Kirjailija on aiemmin kirjoittanut jännitystä aikuisille ja ensimmäiseksi lastenkirjaksi lopputulos on loistava. Frantz onnistuu herättämään lukijan myötätunnon ja sivu sivulta sitä huomaa elävänsä pienen Stiinan tunteissa mukana. Stiina havainnoi ympäristöä ja sen tapahtumia tarkasti ja kertoo niistä lukijalle konstailematta, aivan kuten lapsi tekee. Koko kirja suorastaan henkii sadan vuoden takaista tunnelmaa, niin hyvässä kuin pahassa, tekstistä tehokeinoihin saakka. Sydäntäsärkevää on todistaa köyhän lapsen identiteettiä, jonka Frantz tuo Stiinassa esille. Siitä lukeminen tekee hyvää tämän päivän lapselle. 

Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Tämä ei ole ykkös- tai kakkosluokkalaisten kirja. Osa kirjastoista on laittanut tämän lasten jännityskirjallisuuteen, osa lasten kauhuun. Minä itse kallistun jälkimmäiseen, sillä loppua kohden tapahtumat etenevät vauhdilla ja muuttuvat hyvinkin traagisiksi ja groteskeiksi. Ihmisen julmuus ja sokea kunnianhimo yhdistyvät yliluonnolliseen, mutta samaan aikaan taitava teksti vie mennessään. Niin minä kuin viidesluokkalaiseni ahmaisimme kirjan ja tykkäsimme valtavasti. Samaan aikaan en vielä suosittelisi tätä kolmasluokkalaiselleni. Isompien alakoululaisten vinkkauslistalle tämä kuitenkin menee aivan ehdottomasti, lasten kauhukirjallisuutta kun ei liiemmälti tällä hetkellä ole, varsinkaan hyvää sellaista. 

"Paras viimeaikaisista lukemistani", totesi poikani. Olen samaa mieltä.

Alku aina hankalaa? Minun äitiyteni alku oli kivinen.

Irene Naakan, Mutsie-blogista tutun toimittajan kirja Hullu kuin äidiksi tullut ilmestyi Minervan kustantamana jo viime vuoden alussa. Olen miettinyt kirjan lukemista ajoittain, se samaan aikaan kiinnosti ja ei kiinnostanut. Kirjan aihe kuului aikaan ja elämänvaiheeseen, joka oli jäänyt taakse ja johon en halunnut enää palata. Katseltuani kirjaa pari päivää työpaikallani otin sen  kuitenkin hyllystä käteeni. Sitten lainasin sen ja päädyin lukemaan lähes yhdeltä istumalta.

En ole koskaan peitellyt sitä miten vaikea äitiyden alku minulle oli. Sitä oli jo raskausaika. Samaistuin siis Naakan kirjassaan kertomiin ajatuksiin ja tunteisiin enemmän kuin olisin osannut ajatella. Tai ehkä tiesin näin käyvän ja sen vuoksi en ollut kirjaa aiemmin lukenut. Ajattelin kuitenkin kuluneiden yhdentoista vuoden tuovan tarpeeksi etäisyyttää aiheeseen, kun kirjan lainasin. Olin väärässä. Ensimmäisillä sivuilla itkin ensimmäisen kerran ja päädyin pitkästä pitkästä aikaa muistelemaan sitä millaista raskausaika oli ja mitä kaikkea äitiyden ensi metreihin liittyi. Alla olevat lainaukset olen ottanut Naakan kirjasta. Niiden alla asiaa pohdin minä. Lukekoon ken uskaltaa.

"Alkuraskaudessa mieli oli muutenkin mustana, ja sitten se alkoi, raskausviikolla kuusi."

Vaikka minulla ei mieli ollut mustana, olin alkuraskauden sekaisin kuin seinäkello. Raivostuin pienestä, tunteet ja hormonit heittelivät ihan miten sattuu. Olin siis kertakaikkisen sietämätön tyyppi ensimmäisten kuukausien ajan. Ja kun se oksentaminen sitten viikolla kuusi todellakin alkoi, olisin monta kertaa halunnut perua koko jutun. Tiedättekö, ensin sitä ajattelee etten ikinä valita jos vaan tulen raskaaksi. Sitten löytää itsensä kylppärin lattialta, kun edes suihkussa käyminen ei onnistu oksentamatta, ja toivoo koko homman menevän kauas pois. 

Laihduin molempien poikien odotuksen ensimmäisten kolmen kuukauden aikana kuusi kiloa. Esikoisen kanssa alhaalla pysyivät jäiset mustikat ja tavalliset sipsit, kuopuksen kanssa mehujäät. Söin vähän, minkä jälkeen makasin hiljaa paikoillani yrittäen estää oksennusta tulemasta, jotta edes vähän energiaa ehtisi imeytyä. Oli kammottava olo, jatkuva kova nälkä ja yhtä aikaa kaikki oksetti.  Kuopusta odottaessani yritin samaan aikaan huolehtia esikoisesta, vaikka hädin tuskin pystyssä pysyin. Onneksi oli rattaat, joihin nojailla. Olin aivan finaalissa paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Ja sitten se loppui, kun viikko 12 oli täynnä, kirjaimellisesti yhdessä yössä. Menin ensimmäisenä syömään lihakastiketta ja muusia. 

"Asiaa joka kantilta pohtiessani osasin heti sanoa, että hysteriaan taipuvaiset rahkeeni riittäisivät maksimissaan normaalin, kenties tavanomaista helpomman lapsen kasvattamiseen, muttei mihinkään yhtään haastavampaan."

Olen hämmästyttänyt itseni kerta toisensa jälkeen sillä miten maalaisjärkinen äiti minusta on kuoriutunut. En ole pahemmin hysterisoinut lapsen oltua jo maailmassa, odotusaikana tilanne oli kuitenkin toinen. Esikoista odottaessani olin täysin varma siitä, että keskeyttäisin raskauden, jos sikiöllä ei olisi kaikki kunnossa. Oli selvää, että minusta ei olisi kehitysviiveisen lapsen vanhemmaksi, jos saisin mahdollisuuden valita. Kuopusta odottaessani olin taas vähän vanhempi ja kokeneempi ja pelkäsin rakenneultraa tosissani. Mitä jos vauvalla ei olisikaan kaikki hyvin? Asian ydin oli siinä, että tällä kertaa minä tiesin millainen onni oman lapsen saaminen on, oman lapsen joka voi olla ihan millainen tahansa. Pelotti, että joutuisin tekemään päätöksen raskauden jatkamisesta tai keskeytyksestä. Ja kun rakennultra sitten oli onnellisesti ohitse olin helpottunut. En vain siksi, että lapsi vaikutti kaikin puolin terveeltä. Ennen muuta siksi, että tästä eteenpäin viikkoja olisi niin paljon, että tulisi mitä tulisi, paljastuisi mitä paljastuisi, me ottaisimme sen vastaan. 

"Peloteltu sokeriliemi maistui vain vähän tavallista mehua makeammalta ja oli kaiken lisäksi vielä kylmää."

Niin, kävin tosiaan molemmilla kerroilla sokerirasituksessa. Jännitin sitä etukäteen, mutta litkun juominen oli ihan helppo juttu ja siitä eteenpäin homma enimmäkseen tylsää odottelua. Esikoisen kanssa minulle sattui paikallisen terveysaseman taatusti huonoin pistäjä, joka ronkki kyynärtaipeita ikävästi. Viimeinen verikoe oli jo kurja. Kuopuksen kanssa homma sujui leikiten eikä kummallakaan kerralla sokereissa ollut mitään häikkää. Sukurasitusta kuitenkin löytyy, joten hyvähän se oli tarkistaa. Olen sinällään hyvin pro kaikkia tutkimuksia.

"Ruokavalio aiheutti reissussa ärtymystä, jonka saivat tuta kanssamatkustajatkin."

Esikoista odottaessani kävin oksentelemassa Pariisissa ja myöhemmin risteilimme Välimerellä. Silloin minulla ei vielä ollut todettu keliakiaa, joten selvisin pelkillä raskausajan rajoituksilla. Noudatin niitä hyvin tarkasti, mutta en hysteerisesti. Minulle ja luonteelleni sopi kuitenkin etten juonut kulaustakaan alkoholia ja pidin muutenkin suosituksista kiinni. Eipähän tarvinnut pohtia. 

Kuopusta odottaessani olimme Italiassa viikon. Keliakian takia pitsat, pastat ja leivät olivat poissa laskuista ja raskausajan ruokavalio siihen päälle. Välillä ärsytti ihan tosissaan, missasin kaikki ihanat herkkuhetket ja viinilasilliset. Muistelen, että söin monta kertaa pastöroitua mozzarellaa, tomaattia ja basilikaa. 

"Pelkäsin synnytystä, olin pelännyt jo pitkään. Synnytyspelkoni oli monen tekijän summa. Ja vahvaa taipumusta kaiken mahdollisen pelkäämiseen."

Olen pienestä saakka ollut erikoinen sekoitus tulta päin menevää tyyppiä ja ihan jokaista risahdusta säikkyvää arkailijaa. Rohkea pelkuri, se olen minä. Mielikuvitukseni kykenee loihtimaan pelon asiasta kuin asiasta, kauhukuvat vain vilistävät silmissäni. Minulla jos jollakin oli vahva taipumus kaiken mahdollisen pelkäämiseen. Olen kuitenkin päättänyt etten anna tämän vaikuttaa arkeeni. Valitettavasti synnyttämisen kohdalla pelkkä päätös ei riittänyt. 

Olin pelännyt synnytystä siitä saakka kun tajusin mitä se tarkoittaa. Ja siinä sitten olin, raskaana. Tilassa, josta ei muuta ulospääsyä olisi. Ensin yritin itselleni tyypillisesti päästä tilanteen päälle ottamalla siitä selvää mahdollisimman hyvin. Ei auttanut. Pelkopoliprosessin aikana pelkäsin sitä etten saisi sektiota. Sektion saatuani pelkäsin, että vauva syntyy sitä ennen enkä saa sektiota. En olisi tajunnut pelätä syöksysynnytystä ilman lääkärin kommentia kuinka siinä tapauksessa ei ehditä leikata.  Loppuajan pelkäsin syöksysynnytystä, tietysti. Pelkäämistä, siitä koostui erityisesti esikoisen odotusaika, mutta osin myös kuopuksen. Vähän tuntuu siltä, että pelätty on ihan loppuelämän tarpeiksi. Saisi jo riittää.

"Ajatuskin vauvasta herätti syvällä sisimmässäni uinuneen kontrollifriikin, enkä kestänyt sitä, ettei kaikki ollut valmiina vauvaa varten."

Ostin vaunut heti rakenneultran jälkeen ja pinnasängyn heti perään. Vaatteita kannoin raskauden puolivälin jälkeen ulkomailta ihan urakalla. Kaikki oli valmista reilusti ennen vauvan tuloa. Kai se oli joku yritys hallita edes jotain siinä vaiheessa, kun koki elämisen ja olemisen epävarmaksi. 

"Puudutus auttoi hetkessä."

Selkäytimen ronkkiminen jätti muistijäljen. Nykyään on pakko liikutella jalkoja, jos kirjassa tai televisiossa annetaan epiduraali- tai spinaalipuudutusta. Nyt tätä kirjoittaessani pyörittelen nilkkoja, että tunne häviäisi. Minä puudun hetkessä, mutta puudutus myös loppuu hyvin nopeasti. Kuopuksen leikkauksen päättyessä jalat nousivat jo koukkuun. Samassa tilanteessa vajaata tuntia aiemmin olin todennut itsekseni, että on tämä kyllä pimeetä, tulla nyt vapaaehtoisesti tähän laverille avattavaksi.

"Olla nyt samaan aikaan riippuvuuteen asti kiintynyt ihmeelliseen pieneen olentoon, omaan lapseeni, ja tuntea silti viiltävää ahdistusta uudesta elämäntilanteesta. Siitä että on niin tarvittu ja korvaamaton."

Tämä johdannon lause sai kyyneleet ensimmäisen kerran silmiini. Sillä tuolta se tuntui, ihan täsmälleen, alkoi jo sairaalassa. Ne talviset viikot olivat pitkiä, kun jo yksittäiset päivät olivat sitä. Muistan kun tultiin kerran kotiin ja ulkona oli jo pimeää. Ajattelin, että tämä fiilis ja ulkona vallitseva hämärä kyllä korreloivat, loppuuko se ikinä. Ja kun vauva sitten jäi hetkeksi hoitoon meidän lähtiessämme kaupungille, piti takaisin juosta itku kurkussa, niin kauhealta erossa oleminen tuntui. Ei mitään järkeä missään, kaikki oli vain niin sekavaa.

"Imetyksen alku oli kivinen."

Imetyksen alku oli lyhyt, kivinen ja sitten se jo loppuikin. Kuopusta en imettänyt lainkaan. Voin vilpittömästi sanoa, että en ole katunut päätöksiäni kertaakaan enkä koe kenenkään katsoneen tai kommentoineen pulloruokintaani pahasti. En halunnut imettää. Ei haitannut että se ei onnistunut. Niinpä olin vaan iloinen ja huojentunut, kun kannoin rahani apteekkin ostaessani hyvin maitoallergisille lapsilleni aminohappopohjaista maidonkaltaista valmistetta. 

"Minut valtasi alkukantainen tarve hoitaa vauvaa yhdessä suuren joukon, perheeni kanssa. Pakkasimme laukkumme ja vastasyntyneemme autoon ja lähdimme kohti lapsuudenkotiani. Lisäksi minulla oli ikävä äitiä."

Äiti ja isä. Sisko, joka lähti vähän esikoisen syntymän jälkeen toiselle puolelle maapalloa, mutta oli siihen asti maisemissa. Ne pitkät öiset tunnit, kun vauva ei nukkunut. Isä, joka heräsi seuraksi. Äiti, joka piti huolta. Emme olisi ikinä pärjänneet ilman heitä enkä koskaan saa kerrottua miten he pelastivat meidän pienen perheemme kuiville niinä ensimmäisinä kuukausina.

"Mulla on tosi huono olla."

Lääkäriin meneminen oli helppoa, en hävennyt tai epäröinyt. Tiesin, että tästä pitäisi taas nousta, lapseni tarvitsee minua. Ja minulla on oikeus päästä jaloilleni. Niin pitkä kuin kevääksi kääntynyt talvi olikin, alkoi pian helpottaa. Ja tuli se alkukesän päivä, kun katsoin lastani ja ajattelin miten valtavan ihana hän on. Ja tuntui vaan onnelliselta ja hyvältä.  

"Minulla oli kuitenkin valtava tarve päättää, että perheemme olisi nyt tässä. Enempää lapsia ei missään nimessä tulisi."

Tiesin ettei minun tarvitsisi käydä kaikkea uudelleen läpi ellen niin haluaisi. Samaan aikaan tiesin, että saatan hyvinkin toivoa lapselleni sisarusta ja toimin sen mukaan. Olisin saanut sektion yksityisellä puolella maksamalla erikoismaksuluokan hinnan, mutta halusin käydä läpi julkisen puolen pelkopoliprosessin. Ajattelin sen olevan hyvä mahdollista toista raskautta ajatellen. Säästin kaikki isommat tavarat ja ihanimmat vaatteet, mutta en halunnut ajatellakaan toista lasta. Tuntui hirvittävän tärkeältä vakuuttaa itsensä siitä että näin on hyvä, yhden lapsen perheet ovat yhtä onnellisia kuin monilapsiset. Asia tarvitsi mielessäni selkeän päätöksen.

Sitten kävi klassisesti, eli aika kului. Yhtäkkiä oli kulunut jo useampi vuosi ja esikoinen ehtisi täyttää kolme ennen mahdollisen sisaruksen syntymää. Että entä jos sittenkin, yksi vielä, kokeillaanko edes? Keskustelu käytiin New Yorkissa illallispöydässä ja kuukautta myöhemmin odotin kuopusta. Ja se oli täysin selvää jo silloin, meidän perheemme olisi kaksilapsisena täysi.

"Masennusta vai ahdistusta?"

Nyt jälkeenpäin tarkasteltuna en ollut niinkään masentunut, vaan nimenomaan ahdistunut. Mieleni ei ollut maassa, elämä ei tuntunut toivottomalta tai turhalta, kaikki ei ollut mustaa. Sen sijaan rintani päällä asui paino, joka sai kaiken epävarmaksi. Uskon sen kummunneen perfektionismin ja epävarmuuden yhdistelmästä. Olin tulossa äidiksi ensi kertaa, tiesin asioista paljon mutta ymmärsin hyvin vähän. Pelkäsin etten osaa, kun halusin osata hirmuisen hyvin. Tuloksena kaiken lävistävä ahdistus. Toisella kerralla ei ollut mitään vastaavaa, olin jo äiti. Tiesin, osasin ja ennen muuta ymmärsin. Mustavalkea maailma oli saanut harmaan sävyt osakseen.


Ja että siitä kaikesta tuli lopulta näin hyvä ja onnellinen. 

Kuvat viimeistä lukuunottamatta Lumo Photograpy/Sonia Pihlajamäki.