Kolmasluokkalaisen pojan huone

Esikoinen sai oman huoneen jo kolme vuotta sitten eskariin mennessään ja sen jälkeenkin huonetta on uudistettu vastaamaan isomman kundit mieltymyksiä ja toiveita. Silloin aikanaan tehty runko on säilynyt ja tulee toivottavasti säilymään vielä pitkään. Sinisen, punaisen ja valkoisen yhdistelmä on reipas ja raikas värikokonaisuus, johon mustat yksityiskohdat tuovat oman mausteensa. "Preppy and classic" on sanapari, joka kuvaa esikoista yhä vaan. 

Vielä tällä hetkellä toisen seinän täyttää kuopuksen sänky. Joskus aikanaan sen tilalle tulee taas ruskea nahkanojatuoli. 

Tänä syksynä huoneeseen hankittiin ainoastaan uusi päiväpeitto. Edellinen oli jäänyt pieneksi, sillä uuden patjan myötä esikoisen päästävedettävä sänky on nyt normaalikokoinen kaksimetrinen nukkumatila. Itse asiassa Ikean joustinpatja on saanut useampana yönä nukkujakseen myös meikäläisen ja toimii aikuisellakin. Joka tapauksessa edellinen päiväpeitto on nyt kuopuksella ja esikoinen sai Ellokselta uuden. 

Uusi päiväpeite on kaksipuoleinen ja toistaa kivasti seinän sinistä sävyä. 

Pöydällä on enemmän tai vähemmän tavaraa, papereita, koulukirjoja ja vihkoja. Yleensä enemmän. 

Printit toimivat edelleen, hyvin valitsi esikoinen aikanaan. 

Kirjakaappi on täynnä kirjoja ja sarjakuvalehtiä. Ja päällinen roinaa. Eli tärkeitä tavaroita. 

Kampaajakäynnin satoa

Kun ei enää muista milloin on viimeksi istahtanut kampaajan tuoliin, on syytä varata aika pikapikaa. Myös kesäauringon myötä punertavaksi haalistunut hius sekä mukava harmahtava juurikasvu kertoivat omaa kieltään. Ei siis muuta kuin luottokampaajani penkkiin ja tukka kuosiin.

Vasta tästä kuvasta huomasin miten pitkiksi hiukset ovat keväästä venähtäneet. Ei ollut enää polkasta tietoakaan, pituus ulottui reippaasti hartioille. Tämä on meille kaikille neljälle tässä perheessä yhteistä, hiukset ja kynnet kasvavat hurjaa vauhtia.

Aika pienellä muutoksella mentiin tällä kertaa. Väri syvennettiin takaisin keskiruskeaksi ja latvoista napattiin pari senttiä pois. Halusin jättää hiukset hieman pidemmiksi kuin parilla aiemmalla kerralla, niitä on kiva pitää näin auki. Tuo laineisuus ihmetyttää edelleen, kun olen tottunut piikkisuoraan hiuksistoon. Lapsia nauratti, kun kerroin miten äidin hiukset ovat olleet joskus punaiset, joskus vahvasti violettiin taittuvat tummat. Ne ovat myös olleet melkein mustat ja kahdella kerralla vaalealla raidoitetut. Mutta tämä on minun värini. 

Seuraavina päivinä kiikutin kampaajalleni myös jälkikasvuni ja pyysin leikkaamaan etenkin sivut ja niskan todella lyhyiksi. Siihen päälle sitten iltaisin pesuja pajunkuorisampoolla kuten yleensäkin ja ekstrana aamuisin estosprayta päälle. Kyllä vaan, ensimmäinen täivaroitus tälle syksylle on kilahtanut sähköpostiin Wilman myötä.  

Ekaluokkalainen ei tarvitse harrastuksia

Koulua on tälle syksylle takana nyt pari täyttä viikkoa ja enää ei olla aivan uuden edessä. Homma alkaa pikkuhiljaa löytää uomansa, rutiinit tulevat tutuiksi ja niin lapsi kuin äitikin tietää suunnilleen mitä tehdä. Tuttuna asiana esikoisen kahden vuoden takaisesta koulun aloituksesta on huomata miten väsynyt voi ekaluokkalainen olla. 

Loppujen lopuksi tämäkin asia on hyvin järkeiltävissä. Pieni ihminen joutuu täysin uuteen ympäristöön, jossa opettelee toimimaan. Hän luovii ennalta tuntemattomissa rakennuksissa, yrittää muistaa miten päästiin ruokalasta omaan luokkaan ja keitä sillä luokalla oikein olikaan. Asiaa ei ainakaan helpota se tosiasia, että kuopuksen ala-asteella on reilut 900 lasta. Eikä siinä kaikki, vaan opeteltavana on itse koulunkäynti ja läksyrutiini. Hommaan saa perspektiiviä, kun ajattelee millainen muutos aikuisellekin on työpaikan vaihtaminen ja ensimmäiset viikot uudessa työssä uusien kollegojen keskellä. 

Koulu sekä median haastettelemat asiantuntijat muistuttelevat tässä vaiheessa vanhempia siitä, että ensimmäisen syksyn ajaksi kannattaa jättää kaikki ylimääräinen arjesta pois. Tämä neuvo on meidän kokemuksemme mukaan erittäin relevantti. On toki eri asia, jos lapsi on harrastanut samaa lajia jo pitkään, ei sitä tietenkään tarvitse kokonaan lopettaa. Voi kuitenkin miettiä voisiko harrastuskertoja vähentää ja jättää herkemmin menemättä treeneihin, onhan kyseessä vain muutaman kuukauden mittainen totuttelujakso elämässä. Uusien harrastusten aloittaminen yhdessä ekan luokan kanssa sen sijaan ei kannata, niiden pariin ehtii kyllä.

Onneksi tämäkin elämän murrostilanne on positiivinen. Silti koulun aloitus vaatii aikuiselta herkkyyttä lukea lasta huolellisesti ja aikaa katsoa ja nähdä mitä hänelle kuuluu ja miten hänellä menee. Meidän perheessämme kuopus jatkaa esikoisen jalanjäljillä. Hän on väsynyt, väsyneempi kuin on koskaan aikaisemmin ollut. 6,5-vuotias lapsi joutuu tsemppaamaan päivät, olemaan tarkkana ja huomioimaan kaiken tarvittavan. Muistamaan, muistelemaan, tekemään tehtäviä ja kuuntelemaan opettajaa. Kaikki se tsemppaus ja valppaana oleminen purkautuu kotona, jossa sen toki pitääkin purkautua. Lapsi on uuvuksissa, kiukkuinen, väsynyt ja ärtyisä. Hän tarvitsee tuplamäärän syliä, silittelyä ja huomiota. Aikaa meiltä vanhemmilta. Aikaa istua vieressä ja olla tukena, kun niitä ensimmäisiä läksyjä tehdään. Aikaa kuunnella lukuläksyä rauhassa. Aikaa olla vain. Kun joulua kohti mennään, alkaa mieli ja kroppa tottua koulunkäyntiin, niin se kävi esikoisenkin kanssa.

Kolmasluokkalainen puolestaan on jo aivan eri vaiheessa ja niin meidänkin esikoisemme aloitti pari uutta harrastusta entisten lisäksi. Kuopuskin olisi halunnut vaikka ja mitä, ainakin enkkukerho, partio ja temppusirkus toistuivat puheissa. Juttelimme asiasta pitkään ja kerroimme, että katsotaan joulun jälkeen asiaa uudelleen. Ja kun hän on isompi kuten veljensä, saa hänkin enemmän harrastuksia viikko-ohjelmaansa.

Mitä sanoi kuopus? Kaivautui kylkeeni kiinni ja kertoi harrastavansa tämän syksyn ajan sylissä olemista ja koululaiseksi kasvamista. 

Kirjavinkit IV

On vuoden neljänsien kirjavinkkien aika. Tällä kertaa liikutaan tuttuun tapaan etupäässä jännitysrintamalla, josta löytyy niin kotimaista kuin ulkomaista jännitystä. Mukana on myös kaksi lukemisen arvoista historiallista romaania kotimaisilta kertojilta. 

Leena Lehtolainen on tuonut komisario Maria Kallion takaisin parin vuoden tauon jälkeen ja Viattomuuden loppu onkin oikein perinteistä, lukijalle tuttua Lehtolaista. Maria Kallio johtaa lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osastoa ja työskentelee yhdessä tutun kollegansa Puupposen ja kahden uuden tuttavuuden kanssa. Kun nuorten poikien hyväksikäytöstä tuomittu seksuaalirikollinen surmataan heti tämän vapautumisen jälkeen, alkaa Maria tiimeineen tutkia tapausta. Tämän kirjan ahmin, vaikka sen aihe on järkyttävä. 

En koskaan saanut Nainen junassa -dekkarin hienoudesta kiinni. Nyt Paula Hawkinsilta on suomennettu toinen teos Tummiin vesiin ja heti pelittää paremmin. Pienen Beckfordin kaupungin halki virtaa joki, joka tunnetaan paikkakunnalla mahdottomien naisten viimeisenä leposijana. Kaupunkiin palaa Jules, jonka sisko Nel on uusin joesta ja sen "Hukkuneiden mutkasta" löytynyt uhri. Tapauksen tarkastelu vie kylän asukkaat takaisin menneisyyteen ja joen kätkemiin salaisuuksiin. Kyseessä on loppuun saakka ehjänä pysyvä jännityskertomus, jonka lukemisesta dekkarifani nauttii suuresti.

S.K. Tremayne on Hawkinsin tapaan kirjailija, jonka esikoisromaanista tuli maailmanmenestys. Samaten hän on kirjailija, jonka toisesta jännäristä pidin paljon esikoista enemmän. Tulilapsi kertoo Rachelista, joka lyhyen tuttavuuden jälkeen on mennyt naimisiin leskeksi jääneen Davidin kanssa ja jonka synkkään kartanoon hän muuttaa. Talossa asuu myös Davidin poika edellisestä avioliitosta ja hiljalleen onni alkaa muuttua epäilykseksi. Mitä Davidin edellisessä avioliitossa tapahtui ja miksi Rachel tuntee olevansa uhattuna? Asetelma on hyvin samanlainen kuin Jääkaksosissa ja eristynyttä paikkaa sekä päähenkilön mielessä pyöriviä epäilyjä käytetään tehokkaasti tunnelman luomiseen.  

Donna Leonin venetsialaiskomisario Guido Brunetti on jo käsite. Humaani oikeuden puolustaja sekä hänen kokkaava ja lukeva vaimonsa ovat viihdyttäneet lukijoita jo yli kahdenkymmenen romaanin ajan. Viime aikoina Leonin kirjat ovat käsitelleet yhteiskunnallisia aiheita ja lyhyitä jaksoja henkilöidensä elämässä eikä asioille välttämättä laiteta pistettä, kuten ei elämässä yleensäkään. Tällä kertaa Brunetti lähtee pois kaupungin hälystä ja työpaineista pienelle saarelle aikomuksenaan soutaa, lukea ja levätä. Kun hänen tuttavansa katoaa, huomaa Brunetti joutuneensa mukaan asian selvittelyyn. Earthly remains on kerronnassaan viipyilevä ja rauhallinen lukukokemus. 

Pauliina Lindholm tuo romaanissaan Komendantti lukijan silmien eteen Suomenlinnan kesällä 1748. Augustin Ehrensvärd on saapunut valvomaan Viaporin rakennustöitä suurten suunnitelmien kera ja ilmassa on toivoa. Samaan aikaan etäinen avioliitto painaa komendantin harteilla ja velvollisuus sekä taiteelliset taipumukset repivät kahtaalle. Lindholmin romaanissa yhden kesän kuvauksesta kasvaa ikkuna suurmiehen sieluun ja siihen millainen merellinen Helsinki aikoinaan oli. 

Anneli Kannon Lahtarit on romaani, joka jokaisen kannattaisi lukea. Kirjailijan oman isoisän suojeluskuntataustasta innoituksensa saanut teos kuljettaa lukijan pohjanmaalaisten valkoisten joukoissa muutaman kuukauden mittaiselle sotaretkelle halki Suomen aina Viipuriin ja takaisin. Ääneen pääsevät niin jääkäri kuin suojeluskuntalainen, muonittaja ja suomenhevonenkin ja lukuisten yksittäisten ihmisten kohtaloista kasvaa sodan koko kuva. Kannon romaani on syvästi humaani ja inhimillinen näyttäessään lukijalle sodan järjettömyyden ja julmuuden. Aatteet ja ideologiat voivat voittaa, mutta sodassa yksittäinen ihminen on aina häviäjä, oli hän sitten valkoisten joukossa tai punaisissa sotimassa. Tätä korostavat fiktion sekaan ripotellut otteet päällystön päiväkäskyistä. Lisäksi teos muistuttaa elämän sattumanvaraisuudesta. Entä jos olisikin syntynyt toiselle puolen Suomea, entä jos olisikin nyt osa punaisten sotajoukkoa miettii eräskin "lahtari". Ja kohottaa aseensa, kun ei muuta voi. 

Camilla Läckberg tuntuu muutaman puolivillaisemman romaanin jälkeen saaneen jälleen otteen tarinankerronnasta ja luettuani romaanin Häxan olen valmis nostamaan sen kirjailijan parhaiden teosten joukkoon. Kaikki alkaa, kun pieni tyttö katoaa maatilalta Fjällbackan liepeiltä. Samalta tilalta katosi tyttö myös kolmekymmentä vuotta takaperin ja tytön surmaamisesta syytettiin kahta teinityttöä, joista toinen on jatkanut elämäänsä kaupungissa toisen palatessa nyt takaisin. Onko paluulla yhteys uuteen katoamiseen? Poliisien selvitellessä tapausta myös Erica Falk ottaa osaa tutkimuksiin, onhan hän juuri aikeissa kirjoittaa vanhasta tapauksesta kirjan. Tässä romaanissa Läckberg kutoo satojen vuosien takaiset tapahtumat nykyhetkeen ja yksityisen tragedian yhteiskunnalliseen draamaan järkyttävin seurauksin. Romaani on ilmestynyt tässä kuussa suomeksi nimellä Noita. 

Paluu koulunpenkille

Kun kymmenen vuoden opiskelun, kahden lapsen ja työssäkäynnin jälkeen vihdoin valmistuin yliopistosta sanoin kaikille, että minä en sitten opiskele enää ikinä. Siinä puhui keskellä ruuhkavuosia puuttuvat tentit kasaan puristanut ikuisuusopiskelija, joka muutamaankin kertaan oli epäillyt noinkohan tästä mitään tulee. Mutta tuli siitä ja kesällä 2013 kävin pokkaamassa itselleni filosofian maisterin paperit Helsingin yliopiston vanhan puolen juhlasalissa. Kului muutama vuosi ja ajatukset muuttuivat. 

Vuosi sitten minä tein itselleni suunnitelman. Kahden vuoden kuluessa olisin muuttanut työnkuvani sellaiseksi, että olisin kiinni unelmahommissani. Nykyinen työni, jossa olen itse asiassa ollut jo kolmen vuoden ajan, on ollut aivan erinomainen tähän elämänvaiheeeen pienten lasten kanssa. Omaa alaa, joustavin työajoin ja paljon aikaa perheelle. Jo vuosi sitten huomasin kuitenkin, että hiljalleen alkaisi olla aika jollekin muulle. Nyt siltä tuntuu yhä selvemmin.

Kaksivuotissuunnitelmani lähti käyntiin paremmin kuin olisin koskaan uskaltanut arvata, kun pääsin heti asiassa aktivoiduttuani kiinni niihin unelmahommiini. Reilun vuoden verran olenkin tehnyt myös tätä työtä ja pidän siitä aivan valtavasti. Nyt on kuitenkin käynnistymässä suunnitelmalle antamistani vuosista toinen ja edessä ovat taas täysin uudet kuviot. Minä nimittäin palaan opiskelemaan.

Ajatus on ollut mielessäni jo pitkään, ilmeisesti niistä viimeisistä hikisistä tenteistä on kulunut tarpeeksi aikaa. Olen valmistunut yliopistosta, mutta tässä työllisyystilanteessa marginaalinen alavalintani ei ole niitä työllistävimpiä. Opiskelin itselleni tutkinnon, en ammattia. Viime keväänä lähdin laajalla skaalalla kartoittamaan mahdollisuuksiani. Mitä voisin opiskella ja ennen kaikkea, mikä auttaisi minua työllistymään ja vahvistaisi jo olemassa olevaa ammattitaitoani. Harkitsin yliopistoon tai ammattikorkeaan hakemista, mutta hylkäsin ajatuksen. Olen kerran hoitanut vaativat pääsykokeet kunnialla enkä uskonut, että minulla lopulta olisi tarvittavaa motivaatiota. Käänsinkin katseeni avoimen yliopiston ja erilaisten lisäkoulutusten puoleen ja sieltä se sitten löytyi. 

Lähden opiskelemaan informaatiotutkimusta, jonka perusopinnot aion suorittaa tämän lukuvuoden aikana. Kyseessä on kesäyliopiston koordinoima, Oulun yliopiston tutkintovaatimusten mukainen opintokokonaisuus, joka kuuluu viestinnän alaan ja tutkii tietoa sekä sekä sen kulttuurista sisältöä. Koulutus pätevöittää työskentelemään erilaisissa informaatioalan yrityksissä ja organisaatioissa tiedonhallinnassa, koulutuksessa sekä tietopalveluissa. Myös museot, arkistot tai kirjastot ovat mahdollisia työpaikkoja. Perusopintojen jälkeen voin opiskella aineopinnot ja sen jälkeen minulla on kirjastoasetukssen mukainen pätevyys kirjastossa työskentelyyn. Olenkin superinnoissani! Tämä on juuri sitä uutta, jota olen kaivannut ja sopii tekemääni työsuunnitelmaan sekä jo olemassaa olevaan koulutukseeni täydellisesti. Ja koska muutokset ilmeisesti tulevat kerralla, ehdoteltiin töissäkin siirtymistä vielä enemmän minulle sopiviin hommiin. 

Kyseessä on lähes täysin etäopiskeluna tehtävä opintokokonaisuus, joka toteutetaan verkkokursseina, etäluentoina sekä tietokoneella tehtävinä tentteinä. Syksyllä on yksi lähiopiskelupäivä ja keväällä pari lisää, muutoin opiskelu tapahtuu muun elämän, työn ja perheen ohessa. Mikä sopisikaan paremmin, nyt voin opiskella minulle sopivina aikoina töiden lomassa. 

Nyt meillä on tänä syksynä kolme koululaista perheessä. Pitää virkeänä!

Äiti yksin kotona

Tänä kesänä olen ollut kaksi kertaa yksin kotona yön yli. Se on hyvin harvinaista herkkua, sillä käytännössä kanssani on aina vähintään toinen lapsista, usein molemmat. Ja vaikka meidän parisuhteessamme toisen menoja ei todellakaan kysellä tai rajoiteta, olen monta monituista kertaa uneksinut vaikkapa toisella puolella Suomea olevasta anoppilasta. Sellaisesta paikasta, jonne mies ja lapset menisivät säännöllisesti ilman minua. Sellaista meillä ei ole, mutta kesäpaikka meiltä nykyään löytyy.

Sanoin miehelle alkukesästä, että minun täytyy saada olla enemmän itsekseni. Olen lomaillut poikien kanssa kolmisin, olemme joka arkipäivä yhdessä jo ennen miehen tuloa töistä ja toki työmatkojen aikana. Ja vaikka perheen kesken vietetty aika ihanaa onkin, täytyy kuunnella itseään. Minä tarvitsen aikaa ihan yksin omien ajatusteni kanssa. Sen jälkeen jaksan taas täydestä sydämestäni olla läsnä.

Omassa ajassa ei minun kohdallani ole kyse mistään sen kummemmasta kuin mahdollisuudesta olla yksin omien ajatusten kanssa. Olen aina ollut samanlainen, oman ajan tarve on kohdallani suuri. Parasta on puoliso, joka tämän ymmärtää. Ja ymmärtää myös sen, että samaan aikaan minulla on kamala ikävä aina, kun emme ole yhdessä. Myös pojille erossa oleminen on vaikeaa, mutta tässä asiassa on hyvä lempeästi töniä eteenpäin. He saavat aikaa olla isänsä kanssa miesten kesken.  

Kun aikaa ei ole määrättömästi tuntuu helposti siltä, että se loppuu kesken. Pitäisi lounastaa kaupungilla, tavata ystäviä, käydä ostoksilla, tehdä hyvää ruokaa kotona, katsoa sarjoja ja lukea kirjoja. Ja tietysti nukkua. Ensimmäisellä kerralla olinkin sosiaalinen, kävimme kuopuksen kummitädin kanssa kaupungilla ja tulin kotiin vasta illalla. Istuin sohvalla, lakkasin kynsiä ja katsoin huonoja ohjelmia televisiosta. Kaikkein tärkeintä oli hiljaisuus. Kun voi olla vain omien ajatusten kanssa ilman mitään ylimääräistä ääntä.

Toisella kerralla en mennyt minnekään tai nähnyt ketään. Sen sijaan siivosin rauhassa kaikki kaapit, raivasin turhat kamat pois ja pyyhin hyllyt. Pesin pyykkiä ja järjestin vaatekaapit. Keittelin pastaa ruoaksi kaapista löytyneistä pussinpohjista ja luin kirjan. Ja kuuntelin tällä kertaa sitä musiikkiakin. Oli kuulkaa ihanaa!

Onko normaalia, että tarpeesta olla yksin tulee huono omatunto? Saako äiti sanoa niin? Valtaosa arjesta menee perheen ehdoilla ja niin sen pitääkin mennä. Olen itse tehnyt tämän valinnan ja seison yhä sen takana. Silti kuulun niihin vanhempiin, jotka sanovat illalla hereillä hyppiville lapsilleen, että nyt alkaa aikuisten aika ja meillä on oikeus myös olla rauhassa kahdestaan, katsoa aikuisten ohjelmia televisiosta ja jutella ilman keskeytyksiä. Se ei tarkoita sitä ettenkö haluaisi olla lasteni kanssa, kuten ei haluni olla välillä yksin tarkoita sitä myöskään. 

Olen tullut vuosien myötä siihen tulokseen, että koko tämä äitiyshomma on aivan jakomielitautista. Ensin tuuppaat rakkaat tyyppisi matkaan saadaksesi sitä kuuluisaa omaa aikaa ja vähän myöhemmin päädyt kuuntelemaan Egotripin Mestaripiirrosta ja toivomaan, että tulisivat jo kotiin.

Vanhempainillat - tärkeitä vai turhia?

Syksy tuo vuosi vuoden perään mukanaan myös vanhempainillat. Päiväkoti, koulu, harrastukset, mahdollisesti vielä moneen kertaan monilapsisessa perheessä. Välillä pitäisi osata jakautua kahtia iltojen osuessa päällekkäin tai ainakin sompailla ryhmästä toiseen. Mutta mistä on vanhempainillat oikein tehty? 

Hanna julkaisi blogissaan hauskan tekstin vanhempainiltojen osallistujista. Lukiessa huvitti, kaikki nuo vanhempityypit ovat tuttua juttua ja varmasti minäkin sieltä löydyn. Samalla kuitenkin heräsi ajatus pohtia ilmiötä tarkemmin ja vakavammalla naamalla. Mikä on vanhempainillan syvin olemus? Ovatko ne kivoja hetkiä tavata lasten kanssa toimivia aikuisia ja muita luokan tai ryhmän vanhempia vai pelkkää vanhempien kiusaamista? 

Olen muutamalta taholta törmännyt taas tänä syksynä ajatukseen, jonka mukaan vanhempainillat ovat turhia. Niillä suorastaan kiusataan vanhempia ja mitään tärkeää niissä ei ainakaan tule ilmi. Arvotaan kivi-sakset-paperi -tyyliin kumpi vanhemmista menee ja kumpi saa jäädä kotiin. Rohkeimmat jättävätkin yksinkertaisesti menemättä, kysyvät korkeintaan myöhemmin oliko jotain tärkeää, jotain mitä pitäisi tietää. Tunnolliset istuvat jokaisessa illassa sen pari tuntia, korkeintaan huokaavat kotona ennen ja jälkeen.

Haluatteko tietää mitä mieltä minä olen? En voi käsittää miten parituntinen vanhempainilta kerran, korkeintaan kahdesti vuodessa herättää niin paljon tunteita. En ymmärrä miksi asiasta valittavat vanhemmat kokevat lastensa kanssa toimivien ihmisten tapaamisen niin turhana. Ja miten voi olla niin vaikeaa edes antaa sellainen kuva, että lapsen päiväkotiasiat, koulun infot tai harrastuksen tärkeät tiedot kiinnostavat. 

Toki vanhempainilloissa käsitellään yleisiä asioita, jotka monesti ollaan kuultu moneen kertaan aiemminkin. Olen itse istunut päiväkodin vanhempainilloissa vuodesta 2009 alkaen ja kuullut moneen kertaan asiat lapsen päivälevon tärkeydestä tai liikkumisesta päivän aikana. Kuopuksen aloitettua päivähoidossa istuimme siellä miehen kanssa molemmat niin, että pääsimme jakautumaan molempien poikien ryhmiin. Ja se onkin näissä illoissa parasta, lapsen oman ryhmän käytäntöjen kuuleminen ja arjesta puhuminen. Koulu on taas uusi luku elämässämme ja toissapäivänä oli vanhempainilta ekaluokkalaisten vanhemmille. Ne samat yleistä infoa sisältävät diat käyn kuuntelemassa maanantaina, kun on esikoisen luokan vuoro.

Pidän hyvin tärkeänä lapseni kavereiden vanhempiin tutustumista. Vastikään kuulin eräältä tuttavaltani, kuinka hänellä ei missään nimessä ole aikaa edes ottaa selvää siitä keitä lapsensa luokalla on ja keiden kanssa hän aikaansa viettää. Surullista. Työvuorot sun muut ovat toki aivan oma lukunsa eikä silloin tietenkään paikalle pääse. Ymmärrän myös, että nelilapsisen perheen vanhempainiltojen määrä voi uuvuttaa.

Minä ajattelen niin, että menemällä vanhempainiltaan näytän myös lapselleni, että hänen maailmansa on minulle tärkeä. Päiväkodissa toki juttelin hoitajien kanssa joka iltapäivä, mutta koululaisen kanssa vanhempainiltojen merkitys vain korostuu. Olen täysin lapsen kertoman varassa siitä mitä koulussa päivittäin tapahtuu ja opettajan tapaaminen kasvotusten on tärkeää. Ja tottahan se on, että harvoin vanhempainillassa tulee jotain täysin uutta tietoa. Mutta ainakin olen ollut paikalla. Jos en olisi toissapäivänä ollut, olisi tämäkin salaviesti jäänyt kirjoittamatta ja sujauttamatta kuopuksen laatikkoon seuraavaa kouluaamua odottamaan.

Asiat voivat olla vanhoja tuttuja. Sen näyttäminen, että lapsen maailma on vanhemmalle tärkeä ja merkityksellinen, ei sen sijaan vanhene koskaan. 

Ekaluokkalaisen uusi koulupöytä

Vähän aikaa sitten kirjoitin ekaluokkalaisen omasta huoneesta. Oli laitettu kaikki paikoilleen ja pieni työpöytä odotti valmiina ikiomien kouluhommien tekemiseen. Sitten kävi kuten niin usein minulle tuntuu käyvän. Asioihin tuli muutos. Ystäväni laittoi myyntiin pöydän ja minäpä ostin sen. Muutama tunti myöhemmin kuopuksella oli huoneessaan uusi pöytä. Tällaista se on elää kanssani, tilanteet vaihtuvat nopeammin kuin mies ehtii kysyä "mietitäänkö vielä".

Pöytä on hivenen suurempi kuin kuopuksen entinen työpöytä. Tämä uusi on yhtä lailla vanha huonekalu ja kunnostettu sekä maalattu valkoiseksi. Siinä on myös yksi vetolaatikko, jonne kuopus saa tavaroitaan, papereitaan ja kaikenlaisia aarteitaan. Huoneen tunnelma säilyi samana, mutta pöytä on selvästi toimivampi paitsi kokonsa, myös tuon laatikon puolesta. Se sopii täydellisesti huoneeseen, on siro ja kaunis. Jos olin viimeksi tyytyväinen, olen nyt supertyytyväinen. 

Niin on käyttäjäkin.

Samalta ystävältä ostin muuten meidän ruokapöydän aikanaan. Epäilen, että jatkoa seuraa vielä.