Vapun viettoon

Vappu on joulun jälkeen suosikkijuhlani. En välitä pahemmin uudesta vuodesta ja juhannukseksi meillä ei ole mitään mökkiperinteitä. Mutta vappu, kevät, kesän lähestyminen ja iloiset ihmiset saavat omankin mielen juhlatuulelle. Kevyemmät takit, ylioppilaslakit, ilmapallot ja korkokengät. Vappu on sellainen kevyt ja kupliva hyvän mielen juhla makuuni.

Tänään me menemme miehen kanssa viettämään iltaa ystävien kesken ja pienet pojat juhlivat isovanhempiensa kanssa. Huomenna on sitten tiedossa koko perheen vappubrunssi. Ilmapallot haettiin jo eilen ja molemmat lapset kävivät illalla nukkumaan niiden kanssa. Olivat päiväkodissa osallistuneet myös vappukulkueeseen ja sitä seuraavaan konserttiin. Ilmapalloista Masala Miin on luonnollisesti kuopuksen, esikoinen kävi kamppailua Hevisauruksen ja vihaisen linnun välillä.

Ilta toteutetaan nyyttäriperiaatteella ja elämän ollessa parhaillaan totaalista matalalentoa en edes miettinyt leipomista tai vastaavaa. Sen kun kävelin Alkoon ja ostin kaikille alkuun kuoharia. Freixenet Brut on ikisuosikkini, kerrankin tarpeeksi kuivaa minun makuuni. Oikein rutisevaa. Tuo rosee puolestaan tarttui ihan heräteostoksena mukaan. 

Vielä on kirjoitettava yksi työhakemus, päätettävä mitä laitan illalla päälle ja luettava torstaiseen tenttiin. Se onkin viimeinen ikinä, pitäkää peukkuja. Perjantaina sitten lennähdetään urakan loputtua Amsterdamiin. Uskomatonta, absurdia ja hullua, että ollaan näin lähellä ja kymmenen vuoden yliopisto-opiskelut saa melkein pistää pakettiin. Mutta vaan melkein, eli nyt jatkamaan! Olen täysin kahden vaiheilla sen suhteen pitääkö jotain juhlia vai ei. Pitää miettiä.

P.S. Suunnittelemme ensi talveksi matkaa Dubaihin. Olen saanut muutaman hotellivinkin, mutta jos jollakin on suositella ihan ässää majoitusta, saa kertoa.

Tässä vielä juhlijoiden tyylinäytettä toissa vuodelta. Esikoinen ja kuopus kera tätinsä.

Minä ja esikoinen hänen ensimmäisenä vappunaan. 

Hyllymetreittäin Boknäsiä

Saimme jokin aika sitten jo työhuoneen kirjahyllyt vaihdettua, mutta vasta nyt huone itsessään oli kuvattavassa kunnossa. Ikean Billy-hyllyjen sijaan kirjoja säilytetään nyt Boknäsin lasiovellisissa vitriinikaapeissa ja olen asiaan enemmän kuin tyytyväinen. Allergikkoperheen helpotus olkoonkin, että laseista löytyy jo nyt pieniä sormenjälkiä. Pojista kun on hauskaa nostaa laseja ylös, laittaa hyllyyn leluja ja laskea lasit taas alas. 

Hyllyt ovat käytettyinä meille tulleet, mutta ihan pränikässä kunnossa. Kannoimme niitä yhtenä lauantaipäivänä siskon kanssa selkä vääränä ja kädet kivistäen ensin pakettiautoon ja autosta meille kotiin. Sieltä minä vein miehen avustuksella hyllyt kylpyhuoneen kautta paikoilleen pyyhittyinä ja lasit pestyinä. Kokoaminen on onneksi superhelppoa, sillä jokainen vitriini samoin kuin ylä- ja alasokkeli on oma erillinen palasensa. 

Väristä en mene takuuseen, olisiko se nyt keskiruskea sitten. Tuollainen pähkinänsävyinen joka tapauksessa. Nupit ovat messinkiä.

Neljä korkeaa hyllyä meni työhuoneeseen ja yksi matalampi yksikkö sijoitettiin käytävän varrelle. Sopii siihen mielestäni oikein kivasti. Työhuoneesta löytyy näiden lisäksi vielä yksi muita kapeampi korkea kaappi, jossa säilytämme mappeja.

Kuvassa mukana myös perheemme pysyvä sisustuselementti, keskeltä lattiaa oman paikkansa löytänyt imuri.

Nyt se tulee, nyt se ajelee

Samalla aikaa onnellinen ja haikea fiilis. Tänä viikonloppuna esikoinen oppi ajamaan ilman apupyöriä, ja voi että me ollaan hurrattu ja taputettu uudelle taidolle. Lapsi loistaa ylpeyttä, kuten kuuluukin. Ja minä mietin, että sinne se katoaa hiljalleen poispäin, kun itse seison paikallani. Kasva kauas äitisi ohi, niin sen pitää mennä. Mutta on se silti haikeaa. Kun se oikeasti syntyi ihan vasta. Miten siis ikää voi yhtäkkiä olla jo viisi vuotta ja kolme kuukautta päälle?

Nopsa F1 ja onnellinen polkija. 16-tuumainen pyörä on juuri sopivan kokoinen vajaat 110 cm pitkälle pojalle. Satula on alimmassa asennossa ja jalat juuri ylettyvät maahan.

Clean house is a sign of wasted life?

Olet hetken poissa. Vaikka toisessa huoneessa puhumassa puhelua tai laittamassa pyykkejä pesukoneesta kuivaajaan. Sitten tulet takaisin ja toteat kaaoksen. Näitäkin päiviä on koettu.

Sitten hengität syvään ja ajattelet, että tätä tämä nyt on. 

Olen viime päivinä ollut tavallista kiireisempi ja joutunut roikkumaan iltapäivät puhelimessa eri tahoille sen lisäksi, että päivät ovat jo kuluneet asioita hoitaessa. Kun kotona on viisi- ja kaksivuotiaat vikkelät veljekset, voi kaikenlaisia yllätyksiä löytyä äidin silmän välttäessä. Kuten vaikka ne tarrat. Tai keskelle olohuoneen lattiaa tyhjennetty jumalattoman kokoinen ämpäri täynnä Duploja, mikä sinänsä ei haittaa, koska saahan ne illalla siivottua pois. 

Tai kuopuksen yllättänyt nälkä, jota on ilmeisesti lääkitty sekä ruisleivällä että muroilla.

Mistäköhän tuo sateenvarjokin on pöydän kulmalle kaivettu.

Kylpyhuoneessa odotti vesinäyttely, joka oli itse asiassa alkanut keittiön lattialta. 

Voin sanoa, että meillä olisi aika hiljaista ja rauhallista ilman tätä kaksikkoa. 

 Ja kaksikolla ilman toisiaan.

Luottovaatteet-to-be

Olen jo jonkin aikaa halunnut vaatekaappiini sellaisen Chanel-henkisen jakun. Niitä onkin tällä hetkellä kaupat pullollaan, löytyy vaikka millaisella kuosilla, vetskarilla, napeilla tai ilman. Yksi yhdistävä tekijä näillä kuitenkin on, nimittäin pituus. Tai ehkä olisi parempi sanoa lyhyys, sillä jakut ovat järjestään hirmu lyhyitä. Se taas ei imartele meikäläisen vartaloa, ei. 

Pitkä etsintä päättyi lopulta löytöön, kun Stockalla kävellessäni kiinnitin huomiota juuri sopivalta näyttävään versioon. Sovitus osoitti samaa, joten ei muuta kuin kassan kautta kotiin. Jakku on Mangon mallistosta ja ensimmäinen kyseisen firman vaatekappale minulla. Ohuet kauluskäänteet, avoin malli ja kiva pehmeä tekstuuri taskuineen. 

Olisiko tässä vähän jotain kasaria, sellainen fiilis mulle tulee? 

Toisen löydön tein Cosin myymälästä. Silkki-puuvillasekoitemekossa on simppeli linja, mutta laskettu vyötärö tuo siihen kivaa muotoa. Kun sen nostaa vyötärön kohdalle, tulee yläosasta hieman pussittava. Viileä kesällä ballerinojen kanssa, syksyllä ja keväällä käyttömekko parinaan sukkahousut ja neuletakki. Monen menon mekko siis, ehdottomasti luottovaatepotentiaalia.

Kodin uusi sisustusesine

Siinä se nököttää keskellä olohuonetta, potta. Kuopus on nyt 2 vuotta ja 4 kuukautta päälle ja keskellä valtavaa herkkyyskautta kuivaksi opettelemisen suhteen. Olen ollut molempien lasten kanssa sitä mieltä, että on hullun hommaa iskeä vauvoja tai pidätyskyvyltään vielä kehittymättömiä taaperoita monta kertaa päivässä potalle istumaan ennen kuin he oikeasti voivat oppia kuiviksi ja ovat asialle kypsiä. Nyt kuopus vaikuttaa olevan, joten oli toimittava. Potta esiin kylpyhuoneen nurkasta ja hommiin.

Tähän saakka lapsi ei ole potasta pahemmin edes perustanut. Nyt havahduin kuitenkin siihen, että kuopuksella on useana aamuna kuiva vaippa ja kun päiväkodistakin tuli viestiä pottailun onnistumisesta ja kuivasta vaipasta, otettiin potta myös kotona päivittäiseen käyttöön. Joten siinä se nyt on, keskellä olohuonetta, josta näkee hyvin telkkarin siinä istuskellessa. Ja onnistuneesta käynnistä saa keksin. Lahjonta kunniaan! Ainoa vaan, että kuopus ei niin välitä kekseistä verrattuna muumikekseille persoon veljeensä aikanaan. Täytynee keksiä joku toinen motivaattori.

Esikoinen oli aikanaan tasan 2,5-vuotias, kun miehen kesäloman alkaessa otimme vaipat kokonaan pois, rullasimme matot nurkkaan ja aloitimme tehotreenin. Kuukautta myöhemmin vaipat olivat jääneet täysin pois. Tätä edelsi kuopuksen tavoin kuiva yövaippa, josta tiesin lapsen pidätyskyvyn olevan nyt oikeasti ja kunnolla olemassa. Esikoinen jätti siis samalla kertaa päivä- ja yövaipat pois ja vahinkoja on sen jälkeen sattunut yhden käden sormilla laskettava määrä. Potalla istuessa katsottiin telkkaria, keksejä sai ja kaikin tavoin tehtiin mahdollisimman kivaksi ja helpoksi koko pottailu.

Nyt olisi sitten kuopuksen vuoro. Olisipa mahtavaa, jos kesän jälkeen ei tarvitsisi enää raahata vaippoja kaupasta kotiin ja päiväkotiin ja saataisiin tyyppi hoitamaan hommat potalla. Ainakin täällä taotaan, kun rauta nyt kerran kuumaa on!

Keväthuumaus

Kaksi päivää sadetta ja sen jälkeen se tuli. Kevät, vihdoinkin! Siihen liittyen viikonloppu on ollut täynnä kaikkea kivaa.

Perjantaina lähdettiin tivoliin ja otettiin pienemmällekin pyörä esiin varastosta. Isompi kurvaili potkupyörällään ja kuopus istui onnellisena kyydissä miehen työntäessä. 

Ensin kyllä vähän ihmetytti.

Sitten jo nauratti! Tämä kuva on ihan mieletön aikamatka menneeseen, sillä kuopuksen haalari, kengät, pyörä ja kypärä ovat kaikki esikoisen vanhoja. Lapsi vain on toinen!

Tivoli on jokakeväinen perinne ja tuli taas tuohon läheiselle kentälle. Ostin kymmenen lippua, molemmille kundeille viiteen laitteeseen. Iloa riitti!

Lauantaina käytiin testaamassa tuohon lähelle Ruoholahteen avautunut Snadistadi-hupipuisto. Ei siitä sen enempää, en ole tuollaisten puuhahelvettien ystävä lainkaan. Lapset tykkäsivät, äiti oli vähän nihkeä.

Sunnuntaina puettiin kuopuksellekin kevättakki päälle ja lähdettiin ravintolaan. Tuo keltainen on aivan ihana! Esikoisella on luottomerkkiä Ticketiä, jota ostetaan taas jatkossakin. Ovat säilyneet aivan iskemättöminä esikoiselta kuopukselle.

Kuopus oli oikea värisuora vaatteissaan!

Meillä alkaa pian parvekkeen laudoituksen teko, työmies valmistelee jo lautoja. Sen jälkeen toinen firma tulee asentamaan paneeliverhot ja saadaan kesäkeidas käyttöömme. Matot ja sohvien pehmusteet odottavat jo kellarissa valmiina. Tilasin suosiolla ikkunanpesijät putsaamaan kaikki ikkunat sälekaihtimineen sekä parvekkeen lasitukset, en edes harkinnut tekeväni itse. Kotitalousvähennys kunniaan!

Voi kuinka me sinua kaivataan

Luin pitkästä aikaa vanhan kirjoitukseni siitä miten minusta tuli äiti, se löytyy täältä: Matka äitiyteen. Jos ihmettelette etten ole vastannut kirjoitukseen jättämiinne kommentteihin, siihen on yksinkertainen syy. En ole pystynyt. Koko kirjoitus herätti niin paljon tunteita, että en vain voinut avata sitä kaikkea taas kerran. Jokainen kommentti on luettu kuitenkin useaan kertaan ja lämmöllä. Nyt kuitenkin rohkaisin mieleni sen jälkeen, kun satuin näkemään Arttu Wiskarin uuden biisin musiikkivideon. Se herätti paljon uinuneita ajatuksia.

Vaikka lapsettomuushoidoissa pääsisi kuinka helpolla verrattuna monia vuosia ja hoitokierroksia tahkoaviin pareihin, on se silti henkisesti iso juttu. Avata kerta toisensa jälkeen ovi, jossa lukee "lapsettomuusklinikka" ja puskea kehoon erilaisia lääkeaineita kumulatiivisine vaikutuksineen. Aikatauluttaa ja sumplia, laskea ja suunnitella. Mille päivälle toimenpide osuu, mitä pitää ottaa huomioon, tarvitaanko vielä yksi piikki vai ei. Paljon kyyneleitä, niin surusta, turhautumisesta kuin kiukustakin. Turhia kysymyksiä, joita silti päässä pyöri, miksi juuri me.

Esikoinen tärppäsi neljännestä ja viimeisestä inseminaatiosta, jolloin kesätauon jälkeinen ivf-hoito oli jo suunniteltu valmiiksi. Mieletön, mieletön onni ja tuuri! Voi että me odotettiin häntä saapuvaksi. Ensimmäisessä kuvassa olen loppuraskaudessa, vatsa on jo kookas.

 Vastasyntynyt kirppunen, 50-senttiset housut ulottuvat kainaloihin.

 Ensimmäisissä juhlissa huimassa kuuden viikon iässä.

Meidän pieni perhe.

Hämmentynyt vauvauimari n. nelikuisena.

Ilopulla!

 Little Mr. Blue Eyes.

 Ja lopuksi yksivuotias ihme.

En pitkään aikaan uskaltanut edes ajatella toista lasta, ensimmäinen oli toiveiden täyttymys. Sitten olimme miehen kanssa ensimmäisellä lomalla esikoisen täytettyä kaksi, istuimme New Yorkissa erään ravintolan pöydässä illastamassa ja ajattelimme, että syteen tai saveen. Kokeillaan, lähdetään siihen kaikkeen uudelleen, vaikka pelottaakin ihan valtavasti. Vasta jälkeenpäin olen ajatellut, että minähän olin tosi rohkea. Siis ihan valtavan rohkea. Tajusin sen vasta, kun mies asian sanoi ääneen. Olin valmis hyppäämään siihen hoitojen, alun lamauttavan pahoinvoinnin ja synnytyspelon vääjäämättä kohti vauvan syntymää etenevään junaan mukaan. Olimme pessimistisiä, nauroimme mustaa huumoria siitä kuinka ei tämä toinenkaan nuku ja taas minä masennun ja puoli vuotta kun kestetään, niin saadaan laittaa se unikouluun.

Tuli maailman paras pikkuveli ensimmäisestä hoidosta. Tuli rakkaus ensisilmäyksellä. Ennen kaikkea tuli kokonainen perhe.

Tässä ollaan kaksi päivää ennen kuopuksen syntymää. Esikoinen oli maailman omistautunein isoveli jo odotusaikana, kuljetti omaa ultrakuvaa mukanaan ja odotti "Pekkaa" saapuvaksi, että voi rakastaa ja helliä häntä. Esikoinen myös muistutti aina valokuvissa, että jonkun meistä täytyy laittaa käsi vatsalle, että Pekka pääsee mukaan kuvaan ja huomioiduksi myös. 

Vastasyntynyt ihanuus ja se tumma tukka!

Kuinka monta tällaista kuvaa meiltä löytyykään, joissa isoveli pitää pienempää sylissään. Monta.

Tummasilmä.

Juhlimassa, ikää nelisen kuukautta.

Isä ja pojat. 

Yksivuotispäivän kieppeillä.

Ja nyt ne ovat jo viisi ja kaksi. Niillä on aivan omat jutut, ne ovat tiivis kaksikko, jossa isompi huolehtii pienemmästä ja pienempi ihailee isompaa yli kaiken. Välillä ihmettelen, että miten me ollaan saatu aikaan jotain noin mahtavaa. Vaikka äidin katse ei se kaikkein objektiivisin olisikaan, niin ovathan nuo pojat jotain ainutlaatuista. Mitä suloisimmista vauvoista on kasvanut ihastuttavia pieniä poikia, kertakaikkisen kauniita, fiksuja ja mahtavia tyyppejä. Sellaisia, joita on kamala ikävä jo tässä vaiheessa iltapäivää.

Parhaat pojat, niin sanon heille joka päivä. Ja toivon sydämestäni, että kaikki lapsia toivovat saisivat avun ja hoidon, jos sille on tarvetta. Sukupuolesta, varallisuudesta tai yhtään mistään muustakaan triviaalista seikasta riippumatta.

The Fabulous Eriksson Boys. Meidän. Ja siitä onnesta tulen olemaan kiitollinen aina. Asia kun voisi helposti olla toisin.