Joulukuun poika - menetetty tapaus?

Kun odotin kuopustamme, nykyistä esikoululaista, sain monta kertaa kuulla harmitteluja hänen syntymäkuukaudestaan. Tähän ottivat osaa myös kasvatusalan ammattilaiset, yleensä kahdella tavalla. Joko pahoiteltiin sitä, että lapsi ei synny alkuvuodesta, olisi niin paljon helpompaa koko elämä. Vaihtoehtoisesti sanottiin, että ei huolta äidillä. Loppuvuoden pojat saavat kyllä opettajalta enemmän joustoa ja aikaa kasvaa, kun vaan havaitaan tämä syntymän ajankohta. Minä vastasin aina samoin: "me emme vielä voi tietää millainen tyyppi tämä tulokas on, saattaa olla vaikka koko perheen fiksuin ja filmaattisin ja pestä meidät muut kuusi-nolla". Löin siis asian vähän leikiksi, mutta totuuden siemen sanomassani piili vahvasti.

Tähän mennessä kyseinen joulukuussa syntynyt lapsi on osoittanut sanomani todeksi monella tavalla, ainakin jos asiaa katsotaan puhtaan tiedollisesti tai taidollisesti. Hän oppi kirjoittamaan ennen kuin täytti viisi vuotta ja alkoi lukea heti perään. Hän myös kirjoittaa hämmentävän hyvin jo nyt. Siinä missä esikoinen kirjoitti säännömukaisesti ilman kaksoiskonsonantteja kouluun asti, laittaa kuopus ne paikalleen tekstiin. Hän on myös perinyt isältään matemaattisen lahjakkuuden ja tykkää numerosudokuista kovasti, kunhan eivät ole liian helppoja. Hän on motorisesti lahjakas, ketterä ja vikkelä. Tällä hetkellä hän harjoittelee seisomaan päällään. Ylipäätään kaikki taidot on opittu vuotta veljeä aiemmin.

Ennen syyslomaa oli aika keskustella eskarilaisen leops-keskustelu yhdessä ryhmän lastentarhanopettajan kanssa. Minulla ei ollut mitään huolta lapsen tiedollisista tai motorisista taidoista, niiden osalta hän pärjää kyllä. Sen sijaan olen mielessäni miettinyt hänen kokoaan paljon. Lapsi, vaikka onkin kasvanut syksyn aikana huimasti, on selvästi kavereitaan pienikokoisempi. Äidin mieli kehittää kaikenlaisia huolia, nyt mietitytti jääkö hän muiden jalkoihin. Toisekseen hän on jo luonteeltaan temperamenttinen tunneihminen, jolle asiat monesti ovat joko tai. Positiivista on, että tähän piirteeseen liittyy valtava sitkeys. Jos lapsi ei jotain osaa, hän harjoittelee niin kauan että onnistuu. Toisaalta taas esimerkiksi sosiaalisissa suhteissa ne harmaan sävyt monesti olisivat tärkeitä ja niiden syntymiseen auttaa usein vain aika.

Päädyin siinä juttelun lomassa kysymään tehdäänkö vielä kaikille loppuvuonna syntyneille koulukypsyystestejä ja pitäisikö niitä opettajan mielestä kuopuksellemme tehdä. Ajatuksena meillä oli, että haluamme hänelle mahdollisen hyvän alun koulutaipaleelle. Miksi taistella hampaat irvessä, jos esimerkiksi jaksaminen ei vielä riitä tai jokin muu tökkii. Sillä en minä sitä sano etteikö pahimmillaan tai parhaimmillaan vuoden ikäero olisi todella iso tässä vaiheessa. Se on, ja siksi tähän asiaan palasinkin.

No, ei tehdä ja ei ainakaan meidän kuopukselle. Jolukuun poika on täysin valmis koululaiseksi paitsi tiedolliselta, taidolliselta ja motoriselta kannalta, myös sosiaalisten valmiuksien myötä. Hän on positiivinen ja hymyileväinen, kiva ja muiden kanssa toimeen tuleva kaveri ja varustettu valtavalla tiedonjanolla. Totesin taas, että minä selvästi pidän kuopustani pienempänä kuin hän onkaan. Yhteiseksi tavoitteeksi kirjattiin siis vain, että lapsi kasvakoon vielä tämän eskarivuoden ja sen jälkeen on hyvä lähteä koulumaailmaan.

Eskari onkin alkanut kaikin puolin kivasti, vaikka lapsen mielestä tehtävät toisinaan ovatkin kuulemma kovin haastavia. Hevosen (vai lehmäkö se oli) piirtäminen oli ollut vaikea rasti, joten lapsi sovelsi ja piirsi leppäkertun. Myös sanasokkelot ovat kuulemma kovasti vaikeita, mutta onneksi vierustoveri oli tunnollisesti sanoja kirjainten seasta löytänyt. Soveltaminen ja lunttaus, kaksi kullanarvoista taitoa jo plakkarissa.  Eskarissa tekeminen on kuitenkin monipuolista ja tehtävien vastapainoksi on viimeksi tehty näytelmä, askarreltu siihen hahmot ja seuraavaksi esitys filmataan. Lapsi viihtyy ja minä iloitsen siitä. 

Meidän hurmaava hymykuoppainen loppuvuoden poikamme. Olen hänestä niin ylpeä!

Halloween-juhlista synttäribileisiin

Kuluva viikonloppu oli yhtä juhlaa. Me aloitimme esikoisen kanssa perjantaina koulun vanhempainyhdistyksen järjestämästä Halloween-discosta, jonne toki pukeuduttiin asiaankuuluvan karmivasti. Seuralaiseni oli peilikasvoinen viikatemies, mutta minulle pälkähti päähän vasta samana iltapäivänä ettei kaapistani löydy mitään sopivaa asua. Tämän parempaan en pystynyt, vaan laitoin tummat vaatteet ylle ja pyysin miestä piirtämään hämähäkinseitin asukkeineen poskelle. Kuopuksen lelukäärme toimi teipin avustuksella rannekoruna. Näillä mentiin ja hauskaa oli, disco oli todellinen menetys ja mitä hienompia noitia, hirvityksiä sun muita vilahteli pikkuväen joukossa.

Kun siivoukset oli illan päätteeksi hoidettu, kellahdimme kotona sohvalle katsomaan Vain Elämää. Esikoinen nukahti kainalooni ja mies tarjoili pestopastasalaattia kuohuvan kera. Ei lainkaan huono päätös perjantaille. Pian huomasimme myös kuopuksen nukkuvan istuallaan sohvalla.

Eilen nukuttiin pitkään ja miehen lähtiessä poikien ja näiden kavereiden kanssa ulkoilemaan, jäin itse kotiin aamupäiväkahville ja kynsihuoltohommiin. Juhlaputki nimittäin jatkui illalla, kun vietettiin kuopuksen kummitädin syntymäpäiviä. Juhlan kunniaksi päätin pitkästä aikaa lakata kynnet punaisiksi. 

Vaatetusta piti miettiä vähän enemmänkin ja samalla tuli vaatekaappikin siivotuksi. Meillä oli myös lastenhoitokuvioiden osalta hieman pohtimista, sillä mies oli samaan aikaan omassa menossaan poissa kotoa. Äitini tuli hoitamaan poikia niin, että pääsin lähtemään juhliin ja mies puolestaan oli kotona ajoissa illalla päästämässä lapsenvahtia kotiin. Vaatteiden osalta päädyin lopulta mustaan pliseerattuun hameeseen ja vihreään röyhelöpuseroon yhdistettynä mustiin kiiltonahkakorkkareihin. Sitten vain taksiin ja juhlimaan!

Ilta oli superhauska! Parhaiden juhlien elementit olivat koossa, eli ystävät, ilo, nauru, kuohuva ja hyvä ruoka olivat kaikki edustettuina. Sandron tarjoilut olivat niin ykkösluokkaa, että tänään käytiin vielä rääppiäisissä herkuttelemassa vähän lisää.

Juhlia ei koskaan ole liikaa ja mikä parasta, ne tuovat tervetulleen katkon tähän pimeään vuodenaikaan ja arjessa tarpomiseen. Niin nytkin, kun fiilis näin sunnuntaina on väsynyt, mutta onnellinen. Lisää näitä!

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia. 556 s. Tammi 2016. Kirja saatu arvostelukappaleena Tammelta ja kritiikki julkaistu alkujaan Suomen Kuvalehdessä. 

Tähtikirjailijan uutuus on yllätyksetön sukukronikka

Joël Dicker nousi maailmanmenestykseen esikoisromaanillaan Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Nyt ilmestynyt kirjailijan toinen romaani Baltimoren sukuhaaran tragedia kertoo nimensä mukaisesti erään suvun tarinan.

Marcus Goldman, tuttu jo Dickerin edellisestä teoksesta, on myös tämän romaanin päähenkilö. Marcus on lapsesta saakka ihaillut isänpuoleisia serkkujaan, tarunhohtoisia Baltimoren Goldmaneja, ja yhdessä vietetyt kesät ovat muodostaneet Marcuksen elämän kiintopisteen. Nyt Marcus on kuitenkin päättänyt kirjoittaa kirjan ja kertoa suvun tragedian julki.

Kirjoittamisen myötä Marcus joutuu kohtaamaan totuuden virheettöminä pitämistään ihmisistä, kun jalustalle nostetuista sukulaisista tulee tavallisia ihmisiä puutteineen. Asioiden objektiivinen tarkastelu ei ole Marcukselle helppoa ja hän kirjoittaakin tragedian isolla alkukirjaimella. Tragedia myös sijoittuu juhlapyhistä tärkeimpään, kiitospäivään, mikä alleviivaa tapahtumien merkitystä jo liikaakin. Romaani liikkuu aikatasolta toiselle ja menneen penkominen muuttaa Marcuksen elämän myös nykyhetkessä.

Dicker vyöryttää romaaninsa täyteen suuria tunteita. Syyllisyys ja anteeksianto yhdistyvät sukupolvesta toiseen jatkuvaan veljeskateuteen ja henkilöt ovat epärealistisen jaloja. Toki mukana on myös tyttö, johon koko serkusjengi rakastuu, mutta jonka vain yksi voi saada.

Kokonaisuudessaan Baltimoren sukuhaaran tragedia on pettymys. Romaani on ylipitkä, melodramaattinen ja lopun uskonnollisuudessaan jopa korni. Suurimmaksi ongelmaksi nousee henkilöhahmojen reaktioiden epäuskottavuus eikä rasittavan naiivi päähenkilö auta asiaa. Dickerin ansioksi pitää kuitenkin lukea juonen kehittely, kun suvun salaisuudet heräävät eloon sivu sivulta.

Monesti puhutaan toisen romaanin kirjoittamisen vaikeudesta ensimmäisen menestyksen jälkeen. Nyt se on Dickerin kohdalla tehty, joten katse kohti seuraavaa tiiliskiveä.

Meidän perheen syysloma

Etelä-Suomen syyslomaa vietettiin viime viikolla. Viikko kului nopeasti ja ennen kuin huomattiinkaan, oli paluu arkeen käsillä. Mies oli koko viikon töissä, välillä etänä, mutta suurimmalta osin aivan normaalisti toimistolla. Minä taas pysyttelin poissa toimistolta koululaisen ja eskarilaisen tarvitessa seuraa kotona. Sulassa sovussa tuli sekä vietettyä yhteisiä vapaahetkiä että hoidettua työjuttuja.

Loman aloittanut viikonloppu kului kotipiirissä. Esikoinen kävi harkoissa, pojat ulkoilivat omalla pihalla ja minulle nousi kuume. Meillä on ollut ihmeellistä flunssaa pyörimässä, kuopus on ollut isänsä tavoin flunssainen ja minulla oli pientä lämmönnousua on-off monta päivää. Sunnuntaina kuitenkin päästiin ihastelemaan Linnanmäen Valokarnevaalia. Menimme paikalle seitsemältä, ostimme viimeisen kolmen tunnin edullisemmat rannekkeet ja pojat pääsivät vielä kerran tälle kaudelle huvittelemaan. Yhdeksältä riitti ja lähdimme kotiin. Mutta olipahan kaunista ja aivan supertunnelmallista!

Loman ensimmäisenä maanantaina ajoimme moikkaamaan poikien isoäitiä ja ukkia. Minulla oli aika kulmien kestopigmentointiin samassa kaupungissa ja jätin pojat reilun tunnin ajaksi isovanhempiensa hoiviin. Pigmentoinnista kirjoitan vielä oman juttunsa, kunhan tästä paranemisvaiheesta päästään ja lopputulos on ikuistettavissa valokuviin. Esikoinen jäi maanantaina myös yökylään isovanhemmilleen ja kuopus sai omaa aikaa vanhempiensa kanssa. Tiistaina esikoislapseni palautettiin alkuiltapäivästä kotiin. Sitä ennen olimme jo ehtineet kuopuksen kanssa houkutella miehen kanssamme lounaalle kaupungille ja hoitaa vähän asioita. 

Keskiviikko olikin sitten täynnä tekemistä. Ehdotin aamupäivällä pojille, että lähdettäisiinkö johonkin museoon. Kuopus keksi luonnontieteellisen ja esikoiselle se sopi mainiosti. Siellä oli kiva kierellä pitkästä aikaa ja syysloman johdosta lapsille oli myös ohjelmaa. Rastitimme arvauksia bingoon esimerkiksi eläinten turkin lämpimyydestä ja hirven sarvien painosta.

Samana iltana menimme vielä esikoisen sekä isoäitinsä kanssa Oopperaan katsomaan Liisa Ihmemaassa –balettia. Olimme kaikki kolme samaa mieltä siitä, että alun puolituntinen oli tylsä, itseään toistava ja turha, mutta Liisan päästessä Peilimaahan alkoi sellainen värien, lavasteiden, pukujen ja taitojen ilotulitus että emme voineet kuin ihailla. Lopulta vanhan patriarkaatin 
valtarakenteet saatiin kukistettua lohikäärmeen muodossa ja Liisakin pääsi takaisin kotimatkalle. Esikoisella oli päällään Ralph Laurenia ja minä vaadin saada ottaa kuvan tyylikkäästä kundista. Kuvattava alistui.

Keskiviikon vastapainoksi torstai olikin ihan vaan kotipäivä, työpäivä, kotityöpäivä ja ulkoilupäivä. Perjantaina lapset puolestaan saivat taas aikaa ukkinsa kanssa, kun minä ajoin aamupäivällä kolme tuntia isoäitini asioita hoitamaan ja illalla saman matkan takaisin kotiin. Pojilla sekä ukillaan oli ollut kuulemma aivan superkivaa, lounaaksi oli syöty niin monta korvapuustia kuin jaksaa ja sitä rataa. Loman lopettavana viikonloppuna kävimme sitten laittamassa kesäpaikan talvikuntoon ja siitä jo kirjoitinkin. Sunnuntaina puolestaan alkoi kuopuksen uimakoulu ja esikoinen lähti mukaan uiskentelemaan samalla. 

Ja siinähän se viikko kaksine viikonloppuineen pian olikin jo takana. Täytyy sanoa, että arkeen oli kiva palata, vaikka juuri tämä loman jälkeinen viikko onkin aivan turvoksissa kaikesta. No, huomenna on jo torstai. 

Kirsti Manninen ja Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi

Kirsti Manninen & Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi. 223 s. Otava 2016. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.

Kirsti Manninen ja Carlos da Cruz ovat urakoineet kansien väliin täyden kattauksen Suomea, suomalaisuutta ja kansakuntamme historiaa aina pettuleivästä peliteollisuuteen saakka. Tekijät kehottavat lähtemään kaikkien aikojen kiertomatkalle kotimaahamme ja lupaavat ymmärryksen suomalaisuudesta aukevan sen myötä aivan uudella tavalla. Näin todella tapahtuu, ei vain lapsilukijan osalta.

Suomen lasten Suomi käsittää parisataa sivua kansakuntamme historiaa ja nykyisyyttä monesta eri näkökulmasta. Kirjan jaottelu seurailee maamme maantieteellistä jakoa Lapista Kainuuseen ja Savosta Satakuntaan. Jokaisen luvun alla käydään läpi paitsi maantieteellisiä seikkoja, myös historiaa, alueelle tyypillistä tai sieltä lähtenyt kulttuuria, teollisuutta ja urheilua. Kotomaamme koko kuva avautuu lukijan silmien eteen vaivatta, mielenkiintoisena ja kunkin alueen erityispiirteet poimien. Maantieteen perusteella jaoteltujen lukujen jälkeen tutustutaan myös Suomen läheisesti liittyviin muihin kulttuureihin. Oman lukunsa saavat esimerkiksi niin romanit ja juutalaiset kuin inkeriläiset ja somalitkin. Valtavan monipuolinen kirja.

Kirjassa seikkailee monta lapsihenkilöä, jotka kaikki tulevat erilaisista taustoista. On ulkosuomalainen, suomenruotsalainen, romani ja saamelainen. Kirjan kuvitus on värikäs ja runsas. Tekstit ja kuvat liittyvät saumattomasti yhteen ja täydentävät toisiaan. Puhekuplissa jutellaan kunkin alueen omaa murretta. Kirja on kaiken kaikkiaan viimeisen päälle tehty ja viimeistelty.

Luimme kirjaa yhdessä tokaluokkalaisen poikani kanssa. Hänen mukaansa kirja sopii koululaiselle, joka haluaa oppia lisää Suomesta ja siitä miten täällä ennen on eletty ja oltu. Jako maantieteellisin perustein on kiinnostava ja erityishuomion sai isoäidin ja ukin puheista tutun murteen ja isoisoäidin asuinkaupungin löytyminen sivuilta. Kirjassa ei kuulemma ollut paljon tuttua, vaan asiat olivat uusia. Olen samaa mieltä, en minä tätä ennen tiennyt esimerkiksi Peräpohjolasta käytännössä mitään. Nykylapselle tyypillisesti erityismaininnan sai myös peliteollisuuden ottaminen mukaan teokseen. Esikoinen myös ehdotti, että tätä voitaisiin lukea lisää vaikkapa joulun tienoilla ja kurkata miten joulua ennen vanhaan vietettiin. 

Olen valtavan iloinen siitä, että tällaisia kirjoja tehdään ja kustannetaan. Tietoisuus omasta ja oman kansalaisuuden syntyperästä on tärkeää ja tämän tiedon pohjalle voidaan sen jälkeen rakentaa ymmärrystä muista kulttuureista ja maailmasta, peilata tapojen ja historian yhtäläisyyksiä ja eroja ja asettaa asioita kontekstiin maailmanhistoriallisessa mittakaavassa. Suomen lasten Suomen kaltainen teos pitäisi löytyä jokaisen koulun, esikoulun ja kodin kirjahyllystä. Minä paketoin näitä useaan pakettiin tulevana jouluna.

Talo talviteloille

Toinen kesäkausi talolla laitettiin lopullisesti pakettiin tänään, kun lähdimme aamupäivällä laittamaan taloa ja tiluksia talviteloille. Mietin siinä pihalla, että paljon saatiin taas aikaan muutaman hassun kuukauden aikana. Ja että pitääpä soittaa rännien tekijälle, joka sanoi hoitavansa niiden uusimisen syyskuun aikana. Vanhat rännithän ne siellä meitä tervehtivät. 

Nyt kuitenkin kannettiin terassikalusteet varastona toimivalle kuistille, laskettiin vesijohdot tyhjiksi, tyhjennettiin jääkaappi ja tuotiin komeroista tavaraa odottamaan kotiin. Kaikki hiiriä mahdollisesti houkutteleva vietiin pois ja sitä rataa. Mitä mieltä olette yrityksestäni säästää verhot pieniltä hiirenhampailta?

Kaikkialla oli täysi syksy eikä ihme, ollaanhan jo lokakuun paremmalla puolella. Oli siis korkea aika käydä laittamassa paikat kuntoon ennen kuin ensimmäiset pakkaset jonain yönä iskevät. Olin hyvin tyytyväinen luettuani lehdestä, että syksyiset haravoinnit voi jättää väliin.

Tämän kesän saldoksi jää siis terassin teko, yläkerran valmistelu panelointia ja lattiaa varten, sähköjen uusiminen ylhäältä, kuistin korjaus ja kunnostus sekä veden vetäminen saunalle yhdessä suihkukaapin asennuksen kanssa. 

Mitä sitten ensi kesänä? No se yläkerta, joka on odottanut ja odottanut. Heti alkukesästä aletaan laittaa paneelia kattoon ja seiniin sekä lautaa lattiaan. Kustannussyistä päätynemme puunväriseen ja maalaamme sen sitten. Joka tapauksessa vihdoin ja viimein tehdään yläkerta niin, että alakerran huone jää vierasmajoitukseen ja me siirrämme nukkumatilamme ylös. 

Myös pihaa ja puutarhaa katsottiin vähän sillä silmällä. Yllätin miehen ja eniten varmaan itseni ehdottamalla, että tekisimme jotain marjapensasalueelle. Tällä hetkellä se on aivan ryteikköä, jossa vadelmapensaat menevät maata myöten ja rikkakasvien seassa yrittää muutama puna- ja mustaviinimarjapensas sinnitellä. Tykkäisin tosi paljon siitä, että meillä olisi marjapensaita, eli tuota aluetta voisi perata. Noin muuten olen yhä sitä mieltä, että piha olkoon sellainen kuin on, ei minulla ole kiinnostusta mitään esimerkiksi istuttaa. Sen sijaan olemme pohtineet kahden puun kaatoa, mutta mietitään. Myös ulkoportaille tarttisi tehdä jotain, mies varmaan tekee ensi kesänä ihan ilokseen portaiden uudistuksen. 

Oli miten oli, kesä näyttäköön taas mitä tuleman pitää. Nyt talo saa talvehtia rauhassa ja ensi keväänä taas tavataan.

#TBT: Synttäripolemiikki

Hanna kirjoitti blogissaan Yli pyykkivuorten kuinka lasten syntymäpäivät vievät aikuisilta suhteellisuudentajun. Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila puolestaan penää syntymäpäiviin liittyvän kilpavarustelun lopettamista, aiheesta uutisoi esimerkiksi Ilta-Sanomat täällä. Lukiessani ensin Kurttilan kannantoton ja sen jälkeen Hannan hyvää pohdintaa aiheesta muistin yhtäkkiä kirjoittaneeni itsekin samasta teemasta, mutta hieman päinvastaisesta näkökulmasta. Torstain toivottujen hengessä siis mietteitä lastensynttäreistä vuoden takaa:

"Taas kuohuu lastensynttäreiden ympärillä. Ovatko nykylapset ahneita ja statustietoisia, keulitaanko lasten syntymäpäiväjuhlilla ja kilpailevatko vanhemmat kuka järjestää parhaat juhlat? Ja millainen sen lahjan nyt sitten oikein pitäisi olla?

MTV:n artikkelissa opettaja, jonka oikeaa nimeä ei mainita, väittää syntymäpäivien olevan tänä päivänä statusasia. Mitä hienommassa paikassa syntymäpäivät vietetään, sen enemmän kaverit juhlien sankarista tykkäävät. Tämä opettaja ehdottaa, että vanhemmat voisivat sopia juhlien pelisäännöistä yhdessä, joko kutsutaan kaikki tai ei ketään luokalta. Samaten vanhempien kannattaisi haastatellun mukaan sopia yhdessä lahjan budjetista. Halvasta lahjasta kiusataan ja lapset eivät kuulemma halua kutsua juhliinsa sellaisia kavereita, jotka ovat edellisenä vuonna tuoneen liian edullisen lahjan.

Toisessa, aiemmin julkaistussa jutussa perataan tämän hetken ilmiötä syntymäpäivien ulkoistamisesta. MLL:n asiantuntija peräänkuuluttaa vanhemmilta huomaavaisuutta toisia vanhempia kohtaan, malttia ja harkintaa, kaikkea kun ei tarvitse järjestää yksissä juhlissa. Lisäksi hän pitää vieraslahjojen antamista vanhempien kilpavarusteluna.

Minä väitän, että tässä ei ole kyse mistään yleisestä ilmiöstä vaan yksinkertaisesti huonoista käytöstavoista. Omat lapseni ovat juhlineet lukuisia kaverisynttäreitä sankarin tai vieraan roolissa ja yhtä ainoaa kertaa en ole törmännyt ensimmäisessä artikkelissa kuvattuun tilanteeseen lahjojen kelpaamattomuudesta. Se paljastuuko paketista kenties legopaketti, tehtäväkirja, karkkipussi tai vaikkapa reppu, juomapullo, pikkuauto tai mikä tahansa, ei merkitse mitään. Lapset iloitsevat, kun heitä muistetaan ja kaikki tietävät, että kaverilahjan ei todellakaan tarvitse olla mitään kallista. Olen tosin huomannut, että lahjat yleensä kasvavat niin kooltaan kuin arvoltaan lapsen iän karttuessa, mikä lienee aika tavallista. Siinä missä 4-vuotiaalle sopiva lahja on pieni alle kymmenen euroa maksava legopaketti, tuntuu koululaiselle sopivalta ostaa tuplakokoinen ja -hintainen.

Ei kai koulun tai opettajan tehtävä ole kertoa aikuisille ihmisille miten toimia tällaisessa asiassa. Pidän ajatusta yhteisen lahjabudjetin sopimisesta aivan naurettavana, jokainen ostaa sitä mitä haluaa ja sitä mihin on varaa. En tiedä onko nykyvanhempi niin tolkuttoman uusavuton niin monessa asiassa, että näihinkin kaivattaisiin yhteisiä ohjenuoria. Sitä paitsi lapsilla on monesti aivan selvät sävelet sen osalta mitä kaverille hankitaan. He tietävät ja tuntevat toisensa, lempileikit ja kiinnostuksen kohteet, ja haluavat ostaa mieluista ja ilahduttavaa. Se on minusta vain hienoa. Toisaalta, syntymäpäivillä kiristäminenhän alkaa jo päiväkodista ja on aivan tuttua varmasti jokaiselle vanhemmalle. Mutta ei vastuuta tämän ikävän ilmiön kitkemisestä voi sysätä taas kerran pois itseltä jollekin toiselle taholle. Kyllä se minun on asia otettava esille, puhuttava ja varmistettava ettei homma toistu, jos lapseni tuota kiristyskeinoa käyttää tai muuten käyttäytyy idioottimaisesti synttäriasiassa. Päiväkodissa ja koulussa käytetäänkin sähköpostia vanhempien välillä kutsujen välittämiseen. Tämä on huomaavainen tapa ja toimii erinomaisesti. 

Entäpä sitten toinen artikkeli ja syntymäpäivien ulkoistamisen kyseenalaistaminen? Minä rakastan juhlia ja esimerkiksi kuopukselle järjestämme ihan perinteiset kotijuhlat parhaille päiväkotikavereille. Mutta aivan erityisesti rakastan ulkoistamista silloin, kun lapsen syntymäpäiville on tulossa viisitoista poikaa ja voin viettää juhlat jossain muualla kuin kotonani, ilman järjestämistä ennen, viihdyttämistä juhlien aikana ja siivoamista jälkeenpäin. Se on vain yksi tapa helpottaa arkea ja aivan ehdottomasti tartun siihen. En siksi, että niin pitäisi tehdä tai siksi, että haluaisin todistaa yhtään mitään. Vaan siksi, että se on niin iisi tapa järjestää juhlat, kassan kautta ulos ja homma hoidettu. Ajatus kilpavarustelusta on itselleni hyvin vieras, vaikka järjestän mielelläni lapsillen juhlia viimeisen päälle ja jokainen saa jotain kotiinvietävää ongintapussukasta. Pieni Hot Wheels -auto tai Legon minifiguuri saa kaikille iloisen mielen.

Mahtaako syntymäpäivien järjestämisessä olla alueellisia eroja? Ehkä me pääkaupunkiseutulaiset järjestämme erilaisia juhlia kuin vaikkapa Pohjanmaalla asuvat, en tiedä. Joka tapauksessa minua ihmetyttää tässä keskustelussa eniten kaksi asiaa. Miten vanhemmat eivät osaa katsoa, että yksittäinen lapsi ei jää ilman kutsua tai ryhmästä kutsutaan kaikki paitsi kaksi? Sillä tottakai on hirvittävän surullista, jos joku lapsi jää vuodesta toiseen ilman kutsua, ei sellaista saisi tapahtua. Ja toisekseen, miten juhliin panostettu aika ja vaiva olisi joltain toiselta pois? Jos minä haluan tilata lapselleni hienon kakun, ostaa ilmapallot, hankkia ongintaan lahjapussit kivoine sisältöineen tai viedä juhlat museoon, niin eikö siinä voita ihan jokainen? Yhdessä valitaan juhlien teema ja mietitään mitä kivaa kavereille keksittäisiin. Lapsi saa hauskat syntymäpäivät ja saa juhlia yhdessä hänelle tärkeiden ihmisten kanssa tarjoten heille kaikille jotain hauskaa. Minusta tämä on ihan vain win-win -tilanne eikä tulisi mieleenkään arvostella ihmistä sillä perusteella millaiset syntymäpäivät hänen lapsellaan on. Valitettavasti vain sitä, joka tällaisiin järjestelyihin tykkää panostaa, saa helpommin arvostella kuin sitä, joka ei koe asiaa niin tärkeänä. Ja loppujen lopuksi yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole."

Tämän tekstin nosto sopii hyvin juuri tähän aikaan syksystä, kun perheemme juhlaviikot ovat jälleen pian pyörähtämässä käyntiin. Tänä vuonna kuopusta juhlitaan yhä kotona eskarikavereiden kanssa, suunnitelmissa on järjestää hurjat merirosvokekkerit. Rekvisiittaa ostin jo viime helmikuussa Pariisista, kun sopivasti kohdalle osui eikä teemaa onneksi ollut lainkaan vaikea myydä itse sankarille. Aarteenetsintää, merirosvokakku, teemaan sopivat koristeet, aarrearkku kultarahoineen ja sitä rataa. Tammikuussa puolestaan juhlitaan yhdeksän vuotta täyttävää esikoista ja niitä kaverikekkereitä vietetään tällä kertaa elokuvateatterissa. 

Mitä mieltä te olette, ovatko asiantuntijatahojen kommentit asiallista kritiikkiä vai tyypillistä suomalaista mielensäpahoittamista ja tasapäistämistä?

Kuvat kuopuksen Minions-synttäreiltä vajaan vuoden takaa.