Tänä vuonna olemme reissanneet ympäri palloa ilahduttavan paljon. Helmikuun alussa olimme Lontoossa esikoisen kymmenvuotismatkalla ja keväällä minä kävin Pariisissa miehen lasketellessa Alpeilla. Kesäkuun alussa olimme pari viikkoa Thaimaassa ja syksyllä mies kävi Islannissa. Ensi kuun perhematka Tallinnaan on vielä edessä ja miehen työmatkoja Ruotsiin en tässä edes ota lukuun. Ihanaa! Vai onko sittenkään?
Tuskin kukaan on välttynyt tänä syksynä julkaistulta ilmastoraportilta ja hyvä niin. Tosiasioilta ei pidä piiloutua, joten tunnustettava on. Ei tämä lentäminen ainakaan hyvää asuttamallemme pallolle tee, päinvastoin tuhoaa sitä entisestään. Miltä se tuntuu minusta, joka olen aina pitänyt tärkeänä itseni ja lasteni kuskaamista ympäriinsä?
Se tuntuu ristiriitaiselta. Olen joutunut ihan tosissani miettimään meidän perheemme matkustamistottumuksia. Olen punninnut plussia ja miinuksia, pohtinut vaihtoehtoja, miettinyt miltä tuntuisi lopettaa reissaaminen täysin tai miten voisin oikeuttaa elämäntyylimme jatkumisen. Näihin nimittäin ei ole yksinkertaisia ja helppoja vastauksia, ei vaikka lentämisen lopettaminen siltä ensialkuun tuntuisikin. Jollekin ehkä, meille ei.
Minä en ole valmis luopumaan maailman näyttämisestä pojilleni, siitä olen varma. Sen sijaan olen valmis luopumaan tästä perheemme tämän hetken normista, eli useammasta matkasta per vuosi. Pidän kuitenkin erittäin tärkeänä sitä, että me täältä Euroopan pohjoisesta kolkasta käymme visiiteillä myös muualla maailmassa katsomassa miten siellä menee ja miltä elämä näyttää poissa kotoa. Haluan näyttää pojilleni maailmaa, viedä heidät ihan oikeasti Colosseumille tai Pompeijin raunioiden keskelle. Uskon nimittäin, että humaaniksi, avaraksi maailmankansalaiseksi on helpompaa kasvaa, kun siellä maailmalla käy, ei vain lue kirjoista tai katso netistä. Haluan viedä poikani jonakin päivänä Auschwitziin ja Birkenauhun näkemään mitä viha saa aikaan. Haluan, että maailma on heille avoin aivan kuten se on ollut minulle.
Toki tiedostan tähän sisältyvän ristiriidan, sillä mitä väliä on maailmankansalaisuudella, jos ei ole palloa jolla tallata. Siksipä lentämisen vähentäminen ja päästökompensaatioiden maksaminen ovat minun valintojani. Kannatan myös lentämisen verottamista tai lippujen korkeampaa hinnoittelua. Toisaalta se tuo mukanaan epätoivotun kehityksen, jolloin lentämisestä tulee yhä harvempien etuoikeutettujen huvia. Ja kylmä totuus on, että täältä pussinperältä on ihan suotavaa päästä katsomaan miten maailmalla eletään.
Aion yhä antaa kuopuksellemme 10-vuotislahjaksi aikanaan matkan jonnekin Eurooppaan. Yhtä lailla aion ehtiä Venetsiaan ennen sen vajoamista ja suunnittelen puolentoista vuoden päähän reissua Malediiveille tai Mauritiukselle. Enää en kuitenkaan halua tehdä näitä kaikkia kerralla ja mahdollisimman nopealla tahdilla. Sen sijaan aion miettiä kerran jos toisenkin, pitääkö juuri nyt heti päästä maailmalle, vaikka halpoja lentoja olisikin tarjolla. Se olkoon meidän perheemme tie tässä asiassa, ainakin toistaiseksi.