Lentomatkustaminen kyseenalaistuu, mitä tekee paljon matkustava perhe?

Tänä vuonna olemme reissanneet ympäri palloa ilahduttavan paljon. Helmikuun alussa olimme Lontoossa esikoisen kymmenvuotismatkalla ja keväällä minä kävin Pariisissa miehen lasketellessa Alpeilla. Kesäkuun alussa olimme pari viikkoa Thaimaassa ja syksyllä mies kävi Islannissa. Ensi kuun perhematka Tallinnaan on vielä edessä ja miehen työmatkoja Ruotsiin en tässä edes ota lukuun. Ihanaa! Vai onko sittenkään?

Tuskin kukaan on välttynyt tänä syksynä julkaistulta ilmastoraportilta ja hyvä niin. Tosiasioilta ei pidä piiloutua, joten tunnustettava on. Ei tämä lentäminen ainakaan hyvää asuttamallemme pallolle tee, päinvastoin tuhoaa sitä entisestään. Miltä se tuntuu minusta, joka olen aina pitänyt tärkeänä itseni ja lasteni kuskaamista ympäriinsä?

Se tuntuu ristiriitaiselta. Olen joutunut ihan tosissani miettimään meidän perheemme matkustamistottumuksia. Olen punninnut plussia ja miinuksia, pohtinut vaihtoehtoja, miettinyt miltä tuntuisi lopettaa reissaaminen täysin tai miten voisin oikeuttaa elämäntyylimme jatkumisen. Näihin nimittäin ei ole yksinkertaisia ja helppoja vastauksia, ei vaikka lentämisen lopettaminen siltä ensialkuun tuntuisikin. Jollekin ehkä, meille ei.

Minä en ole valmis luopumaan maailman näyttämisestä pojilleni, siitä olen varma. Sen sijaan olen valmis luopumaan tästä perheemme tämän hetken normista, eli useammasta matkasta per vuosi. Pidän kuitenkin erittäin tärkeänä sitä, että me täältä Euroopan pohjoisesta kolkasta käymme visiiteillä myös muualla maailmassa katsomassa miten siellä menee ja miltä elämä näyttää poissa kotoa. Haluan näyttää pojilleni maailmaa, viedä heidät ihan oikeasti Colosseumille tai Pompeijin raunioiden keskelle. Uskon nimittäin, että humaaniksi, avaraksi maailmankansalaiseksi on helpompaa kasvaa, kun siellä maailmalla käy, ei vain lue kirjoista tai katso netistä. Haluan viedä poikani jonakin päivänä Auschwitziin ja Birkenauhun näkemään mitä viha saa aikaan. Haluan, että maailma on heille avoin aivan kuten se on ollut minulle.

Toki tiedostan tähän sisältyvän ristiriidan, sillä mitä väliä on maailmankansalaisuudella, jos ei ole palloa jolla tallata. Siksipä lentämisen vähentäminen ja päästökompensaatioiden maksaminen ovat minun valintojani. Kannatan myös lentämisen verottamista tai lippujen korkeampaa hinnoittelua. Toisaalta se tuo mukanaan epätoivotun kehityksen, jolloin lentämisestä tulee yhä harvempien etuoikeutettujen huvia. Ja kylmä totuus on, että täältä pussinperältä on ihan suotavaa päästä katsomaan miten maailmalla eletään. 

Aion yhä antaa kuopuksellemme 10-vuotislahjaksi aikanaan matkan jonnekin Eurooppaan. Yhtä lailla aion ehtiä Venetsiaan ennen sen vajoamista ja suunnittelen puolentoista vuoden päähän reissua Malediiveille tai Mauritiukselle. Enää en kuitenkaan halua tehdä näitä kaikkia kerralla ja mahdollisimman nopealla tahdilla. Sen sijaan aion miettiä kerran jos toisenkin, pitääkö juuri nyt heti päästä maailmalle, vaikka halpoja lentoja olisikin tarjolla. Se olkoon meidän perheemme tie tässä asiassa, ainakin toistaiseksi. 

Joulu alkaa teatterista: 12 lahjaa Joulupukille

Liput saatu Helsingin Kaupunginteatterilta

Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön lämpiössä esitettävä koko perheen joulunäytelmä on ollut perheemme vakiostartti jouluun jo pitkään. Olemme katsoneet klassikkonäytelmän Tontut suutareina ensin esikoisen kanssa, sitten muutamaa vuotta myöhemmin myös kuopus mukana. Tänä vuonna Kaupunginteatterissa luotetaan Mauri Kunnaksen vetovoimaan, kun lämpiön on vallannut 12 lahjaa Joulupukille.

Esityksen alla jännitys täyttää ilman. Pienille katsojille on levitetty tyynyjä lavan eteen, se on paras paikka näytelmän katsomiseen. Me aikuiset istumme penkeillä taaempana, kuopus katsoo näytelmän sylistäni. Siitä kuulemma näkee ihan tarpeeksi hyvin, ei ole syytä mennä edemmäs. Taidamme kuopuksen kanssa olla vanhimmasta päästä katsojia, onhan näytelmä suunnattu yli 3-vuotiaille ja pienet ovat yleisössä enemmistönä.

Näytelmän alkaessa tapaamme Ville-tontun, joka haluaa antaa pukille lahjan jokaisena kahtenatoista aattoa edeltävänä päivänä. Villen hyvä tarkoitus saa valitettavasti jos jonkinlaisia käänteitä eikä kaikki mene kuten pieni tonttupoika on ajatellut. 

Esitys kestää neljäkymmentä minuuttia ja se menee nopeasti. Kurkkaan useaan otteeseen sylissäni istuvan kuopuksen kasvoja, jokaisella kerralla näen hymykuopan poskessa. Myös aikuista huvittaa, naurattaa ja liikuttaakin. Risto Kaskilahti pukkina on mainio, Sofia Hilli Ville-tonttuna täynnä yritystä ja Sari Haapamäki hoitaa lukuista roolinsa pukin muorista poroon taidolla. Yllätyksiäkin näyttämöllä nähdään.

Pois lähtiessämme kuopus kääntyy minuun päin ja kertoo ettei olisi ikinä uskonut näytelmän olevan näin hyvä. "Tää oli paras mitä mä oon ikinä nähnyt" lapsi huudahtaa. Se palaute tulee suoraan sydämestä.

Tällä hetkellä lähes kaikki esityspäivät näyttävät valitettavasti loppuunmyytyä, mikä on tosi harmillista. Suosittelen kuitenkin kurkkimaan tilannetta ja kyselemään peruutuspaikkoja ahkerasti. 

Kirja-arvostelussa Finlandia-ehdokas: Jari Järvelän Kosken kahta puolta

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta. 

200 s. Tammi: 2018. 

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta ja 

arvio julkaistu alkujaan Parnassossa. 

Sodan jäljet lapsen silmin

On kaupunki, jonka jakaa kahtia koski. Kosken toinen puoli kuului vuoden 1918 sisällissodassa punaisille ja toinen valkoisille. Kosken yli kulkee silta, jota vielä kuusikymmentä vuotta sodan jälkeen ei kevyin perustein ylitetä. Rintamien välissä kesäänsä viettää pieni poika.

Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle Jari Järvelän romaani Kosken kahta puolta. Ollaan 1970-luvun lopulla, kun seitsemänvuotias Jari viettää kesälomaa isoäitiensä luona. Aino on äidinäiti, jonka luona Nälkälänmäellä käydään ulkohuussissa ja raaputetaan talvisin jääkukkia ikkunoista. Keskustassa asuva Sofia taas on isänäiti. Hänen kahvipöydässään on montaa sorttia keksejä ja vessassa upottava matto. Sota-aikaan molemmat olivat lapsia, Aino punaisen perheen tytär ja Sofia valkoisen.

Muutaman kesäisen päivän myötä Järvelä näyttää lukijalle lapsen havainnoin ja molempien mummien sotakokemusten kautta kuinka syvä juopa kahden maailman välillä voi olla ja kuinka sota yhä vaikuttaa nykypäivään.

Romaani pohjautuu kirjailijan omiin lapsuusmuistoihin, mutta on Järvelän mukaan fiktiivinen kertomus menneisyyden painolastista. Mummit eivät koskaan tule kylään yhtä aikaa tai ylitä siltaa turhaan. Jarin vanhempien rakastuminen toisiinsa ”sillan yli vääränväriseen” oli aikanaan ”pahempaa kuin murha”, kuten Jari asian lapsen varmuudella ilmaisee. Ei ole väliä onko Romeon ja Julian muunnelma totta vai ei. Kahden rintaman tarinaan se sopii.

Lapsen katseen kautta tapahtuva trauman purkaminen on keinona tehokas. Jari on tiedonhaluinen lapsi, jolla on vilkas mielikuvitus ja tarkkoja havaintoja. Aikuisten mielestä sodan tapahtumista pitää puhua kuiskaten jos ollenkaan, ja isomummokin sanoo kuinka ”valoisa maailma on vaarallinen paikka”. Jari osaa muuttua näkymättömäksi aikuisten katseelle ja kuulee näin salaa kaikenlaista.

Nämä tarinat heräävät eroon leikeissä. Mielikuvitusystävä Vilholla on reikä vatsassa ja kellarin seinästä voi kaivaa teloituksesta jääneitä luoteja. Jarin lapsuuspäivät kasvavat huolettomaksi vastakohdaksi isoäitien kokemille kauhuille.

Ja kun on oikein utelias, voi päätyä ikävää ja kaipuuta itkevän isoäidin sängyn alle piiloon. ”Kuulen miten Sofia niiskuttaa ja mumisee en jaksa enää, makaan hiljaa selälläni lattialla, kämmenet sängynpohjaa vasten. Pidän mummin puolesta maailmaa koossa.”

Ilman totuuspohjaa romaanin vastakkainasettelu olisi liian räikeä uskottavaksi. Jarin havainnot sekä mummien lapsuuskokemukset tuovat kuitenkin kahtiajaolle selityksen. On kaksi maailmaa, kaksi totuutta ja ne molemmat ovat kokijalleen yhtä aitoja ja tosia.

Rankasta aiheesta huolimatta romaani on pohjavireeltään toiveikas. Se puhuu menneisyyden hyväksymisestä, siitä kuinka tapahtumat voi tunnustaa, mutta jossain vaiheessa puolten valitsemisen on loputtava. Tässä hyvänä apuna voivat olla jälkipolvet, jotka katselevat kaikkea etäisyyden päästä.

Esittelyssä lastenkirjallisuutta: Heidi Viherjuuren Hilja-kirjat

Heidi Viherjuuri: Hilja ja vihreän talon kesä. 

75 s. Kustannus-Mäkelä: 2017.

Heidi Viherjuuri: Seikkailu kutsuu, Hilja. 

98 s. Kustannus-Mäkelä: 2018.

Kirjat saatu arvostelukappaleina kustantajalta.

Olin katsonut Heidi Viherjuuren Hilja-kirjoja työpaikan hyllyillä jo jonkin aikaa. Hilja ja vihreän talon kesä sekä Seikkailu kutsuu, Hilja houkuttelivat värikkäillä kansillaan, mutta koskaan ei tuntunut olevan aikaa tarttua niihin. Kun sain kustantajalta lähetyksen, oli oiva aika paneutua Hiljan maailmaan. 

Hilja on 7-vuotias tyttö, tarkkaan ympäristöään havainnoiva ja utelias. Hän elää maalla vanhassa talossa yhdessä iso- ja pikkusiskon, isän ja äidin kanssa. Naapurissa asuu vaari ja lähistöllä vielä Valkoherukkamummo, Sadetakkimummo ja Mansikkatäti. Ensimmäisessä kirjassa Hilja ja vihreän talon kesä Hilja viettää kauniita kesäpäiviä muun muassa kissanristiäisten ja mökkeilyn parissa. Toisessa osassa Seikkailu kutsuu, Hilja syysloman suunnitelmat ovat vaarassa, kunnes mummokopla tulee hätiin ja vie lapset Martti-serkun luokse Helsinkiin kyläilemään. 

Viherjuuri on kirjoittanut Hiljastaan tarkkaavaisen ja ikäistään kypsemmän oloisen päähenkilön. Hilja kertoo vanhempiensa antaneen hänelle nimeksi Hilja, koska ajattelivat hänestä tulevan yhtä rauhallisen kuin isosiskostaan. Pieleen meni. Hilja kiipeilee puissa ja työntää pienen nenänsä kaikkeen eteen tulevaan ja vähänkin kiinnostavalta vaikuttavaan. Kiistat siskojen kanssa ja aikuisten toimien havainnointi ovat arkipäivää, mutta siinä ohessa ehtii leikkiä ja joutua vähän vaikeuksiinkin. Kaiken kaikkiaan Hiljan kokemusmaailma lienee yhteneväinen lukijoiden arkitodellisuuden kanssa.

Viherjuuren kirjoissa on tekstiä vajaat sata sivua ja väliin on upotettu Nadja Sarellin kuvitusta. Teksti ei ole turhan vaikeaa, vaan jo hyvin lukevalle ekaluokkalaiselle sopivan haastavaa ja tokaluokkalaiselle samaten sopivaa. Osa huumorista tosin menee todennäköisesti lapsilukijalta ohitse, onhan kerronta paikoin melko aikuismaista. Äidin yöpöydän kirjoista nimensä saaneet paperinuket Kaari Utrio ja Sirpa Kähkönen huvittavat minua, mutta eivät ehkä toimi lapselle. 

Ja niin siinä kävi, että molemmat Hilja-kirjat löytyvät tätä nykyä 1-2 -luokkalaisten kirjavinkkilistaltani. Laadukasta lastenkirjallisuutta ei ole koskaan liikaa ja tähän tarpeeseen Viherjuuri vastaa Hiljallaan mainiosti. 

Remontti etenee - eteinen ja työpiste valmiina

Loppukeväästä käynnistynyt pieni pintaremonttimme on kestänyt paljon kauemmin kuin ajattelimme. Kaikki muu on tuntunut kiilanneen remppahommien edelle ja vaikka ensimmäiset askeleet remontissa otettiin jo kuukausia sitten, on homma vieläkin kesken. Ei kuitenkaan enää niin pahasti kuin vaikka viime kuussa ja toivoa homman valmistumisesta jouluksi on. Eli mitä täällä nyt sitten tehdäänkään?

Ensimmäisenä valmistui työpisteen siirto makuuhuoneeseemme, siitä on täällä jo ollutkin muutama kuva. Seuraavaksi maalasimme eteisen seinän ja nyt vihdoin ja viimein saimme myös kaapinovet vaihdettua liukuoviin. Samalla eteiseen tuli uusi matto. Kun nämä kaksi kohtaa sisustussuunnitelmasta oli näin toteutettu, pääsi suunnittelija ottamaan lopputuloksesta kuvia. 

Työpiste sijaitsee siis makuuhuoneessamme. Ennen tuossa paikalla oli lipasto, joka nyt löysi paikkansa käytävältä. Olen pitänyt tästä muutoksesta paljon, nyt kaikki kirjani ja paperini ovat täällä syrjemmällä, ei niin avoimella paikalla kuin missä entinen työpöytä sijaitsi. Ei tämä ratkaisu vieläkään ihanteellinen ole ja oma työhuone olisi tarpeellinen. Toisaalta taas näillä neliöhinnoilla pitäisi olla täysin varma siitä, että lisähuoneelle olisi todella käyttöä. Pidän erityisesti työpisteen sivupöytämäisestä ilmeestä. Se on kevyt ja siro istuen hyvin makuuhuoneen muuhun tyyliin. Kaikki muu on ennallaan ja saa ollakin. Tykkään makuuhuoneestamme, ei se iso ole, mutta kaunis. 

Eteinen koki ison muutoksen. Seinän maalaus, uusi matto ja ennen muuta liukuovet toivat tilaan valoa ja toiminnallisuutta. Päätimme viime hetkellä vaihtaa peiliovat valkoiseen lasiin, päätös josta olen tosi tyytyväinen. Olemme myös miettineet pitäisikö seinän olla tummempi, sellainen petroolin sävyinen. Toisaalta kaikki meillä käyneet ovat ihastelleet juuri tätä vaaleansinistä seinää. Se on samasta värilinjasta poikien huoneiden sävyjen kanssa, tykkään tästä jatkumosta. Kyseessä on siis Tikkurilan Salaisuus. Sieltä samasta linjasta, toiseen suuntaan vain löytyisi se Petroolikin.   

Kaikki kuvat on ottanut kotimme sisustussuunnitelman tehnyt Sirpa Levonperä. Niitä katsoessa tuli fiilis, että voiko tämä olla meidän kotimme, onko meillä näin kaunista. Nopeasti sitä nimittäin sokeutuu ympäristölleen ja huomaa vain lattiaa pitkin kulkevat johdot, väärään paikkaan jätetyt paperit tai murut keittiön tasolla. Pyykkikasat ja repsottavan listan. Minä sanoin, että en halua muuttaa täältä enää minnekään. Mies sanoi, että jos kuitenkin joskus halutaan, ei tule ongelmia saada tätä myytyä. Mutta nyt on hyvä.

Ensi viikolla pääsemme toivottavasti myös kylpyhuoneen remontin kanssa maaliin. Remppamiehet tulevat loppuviikolla vaihtamaan allas- ja peilikaapit, uudet odottavat tuolla asentamistaan. Sen jälkeen mies tekee puusta ja irtojaloista meille pyykin viikkaamiseen soveltuvan tason ja pääsen esittelemään teille uudistunutta kylpyhuonetta. Ai että, saadaan vihdoin kylppärin typerä romunurkka hyötykäyttöön.

Entä tämän jälkeen? Seuraavaksi aiomme miehen kanssa maalata seinät. Asumisvuodet ovat jättäneet jälkensä ja sudimme kaikkialle Tikkurilan Paperi-sävyä. Uskon kodin kokonaisilmeen raikastuvan ihan silmissä. Nälkä toki kasvaa tässä remontoidessa ja olen vähän miettinyt myös wc:n allaskalusteen vaihtamista. Poikien huoneita rempataan jossain vaiheessa ja on minulla olohuoneellekin pari uutta ideaa. Mutta askel kerrallaan. Epäilen nimittäin, että kylpyhuoneen ja seinien maalauksen jälkeen pidetään pieni hengähdystauko.