Meillä kotona näistä asioista on juteltu paljon, vaikka niistä monet eivät enää suoranaisesti koske meidän perhettämme. Meidän osaltamme ne ihan pikkulapsivuodet alkavat olla jo ohitse ja ensi syksystä lähtien jäljellä on enää kuopuksen kaksi vuotta päivähoidossa. Nämä asiat ovat kuitenkin todella tärkeitä paitsi yksilön, myös yhteiskunnan yleisten asenteiden muokkaamisen kannalta. Niistä pitää puhua, kiistellä ja väitellä ja niitä tulee pyöritellä kaikilta kanteilta. Ja jos ajattelisin, että olisimme vielä toivomassa esimerkiksi kolmatta lasta, vaikuttaisivat uudistukset elämäämme hyvinkin paljon.
Mitä sittten tulee naisten syrjäytymiseen työmarkkinoilta. Minua ihmetyttää tässä kollektiivisessa huolessa naisten puolesta se, että kotiin kolmeksi vuodeksi omasta päätöksestään jääviä äitejä pidetään jotenkin naiiveina ja yksinkertaisina. Että me (nainen ja äiti kun olen, vaikka en kotona ollutkaan kuin puolitoista vuotta per lapsi)emme osaisi ja pystyisi suunnittelemaan talouttamme niin, että työelämästä poissaolo ei vaikuta ratkaisevasti tulevaan eläkekertymään. Jos kuukaudessa on esimerkiksi muutama kymppi laittaa yksityiseen eläkevakuutukseen tai ihan vain säästöön, ollaan jo hyvällä alulla. Minulle tällaiset järjestelyt ovat aivan itsestäänselvyyksiä ja vaihtoehtoja on monia. Me säästämme molemmat miehen kanssa yksityiseen eläkevakuutukseen, mutta minun säästöni ovat tuplat mieheen verrattuna. Näin kompensoidaan minun lyhyempiä päiviäni ja kotona olemistani tulevaisuutta ajatellen. Toisekseen uskon, ehkä naiivisti tämänhetkisen työllisyystilanteen ja työn saamisen vaikeuden ajatellen, että jos ihmiselle jää vähintään kolmekymmentä vuotta aikaa tehdä töitä, niin kyllä niitä töitä ja urakehitystä vielä on luvassa.
Entäpä siis subjektiivisen päivähoito-oikeuden leikkaus? Nykyinen, jokaiselle lapselle suotu oikeus varhaiskasvatukseen on tasa-arvoinen ja yhdenvertainen palvelu, jossa jokainen perhe tilanteestaan ja voimavaroistaan riippumatta on samalla viivalla. Miten määritellään kriteerit millä päivähoitoa saa, jos vanhemmat tai toinen on kotona? Miten estetään lapsen leimautuminen siksi, jonka äiti ei oikein jaksa olla äiti? Vaikka kuinka väitettäisiin toisin, ovat monet meidän asenteistamme hyvin syvällä tiedostamattomassa ja saattavat sieltä vaikuttaa toimintaamme. Missään nimessä subjektiivista oikeutta ei siis minun mielestäni saa poistaa kokonaan.
Entä sitten tuo ehdotettu 25 tunnin malli? Laskeskelin itse, että ollessani kuopuksen kanssa kotona, yhtenä näistä parjatuista lattemammoista, olisi tuo tuntimäärä paljon enemmän kuin mitä lapseni hoidossa oli. Se mahdollistaa lapsen pitämisen hoidossa esimerkiksi viisi tuntia päivässä ja se aika voi olla väsyneelle äidille, joka koliikkia huutavan kuopuksen kanssa valvoo yöt, aivan elintärkeää. Muutama tunti voi todella ratkaista vanhemman jaksamisen, tästä Anne Moilanen kirjoittaa hyvin. Minä voin sanoa ihan suoraan, että mikäli subjektiivista päivähoito-oikeutta ei olisi olemassa, olisimme pohtineet tarkkaan onko meillä voimavaroja toiseen lapseen. Se, että tiesin saavani esikoisen pariksi päiväksi tuttuun päiväkotiin ja tuttuun ryhmään, oli mielikuvissani elintärkeää siksi, että voisin nukkua mikäli vauvakin nukkuisi. Mitään muuta en kaivannut. Ja paljon muuta en itse asiassa tehnyt, kun esikoinen kolmena päivänä oli hoidossa kuusi tuntia kerrallaan. Nukuin, kun vauva nukkui. Ja olin aivan ehdottomasti valtavan paljon jaksavampi, pirteämpi ja läsnä olevampi äiti, kun kahden aikaan tulimme esikoista noutamaan.
Minä siis toivon, että perheisiin luotettaisiin sen verran, että uskottaisiin heidän hoitavan tämänkaltaiset valinnat itse, omista lähtökohdistaan käsin. Sillä loppujen lopuksi yhteiskunnan hyvinvointi nousee yksilöiden hyvinvoinnista.