Perhepoliittisesta päätöksenteosta

Viime kuukausina tapetilla on ollut monta merkittävää perhepoliittista uudistusta. Milloin on uutisoitu kotihoidontuen jakamisesta, milloin 6+6+6-mallin kalleudesta. Nyt osa puolueista on ilmoittanut jo kaatavansa esityksen tukien jakamisesta, jos vaalien jälkeen hallituksessa ovat. Lapsilisät menivät jo leikkuriin, mutta samalla verotuksen lapsivähennystä kasvatettiin toisesta päästä. Myös subjektiivista päivähoito-oikeutta ollaan kaventamassa ja uusin esitys lienee jokaisen lapsen oikeus varhaiskasvatukseen 25 tunniksi viikossa. 

Meillä kotona näistä asioista on juteltu paljon, vaikka niistä monet eivät enää suoranaisesti koske meidän perhettämme. Meidän osaltamme ne ihan pikkulapsivuodet alkavat olla jo ohitse ja ensi syksystä lähtien jäljellä on enää kuopuksen kaksi vuotta päivähoidossa. Nämä asiat ovat kuitenkin todella tärkeitä paitsi yksilön, myös yhteiskunnan yleisten asenteiden muokkaamisen kannalta. Niistä pitää puhua, kiistellä ja väitellä ja niitä tulee pyöritellä kaikilta kanteilta. Ja jos ajattelisin, että olisimme vielä toivomassa esimerkiksi kolmatta lasta, vaikuttaisivat uudistukset elämäämme hyvinkin paljon.

Jos joku asia elämässä on minua muuttanut, se on äitiys. Ennen lasten kasvamista minulla oli hyvin tarkkoja mielipiteitä moneen asiaan ja kappas vaan, niin ne lapset kasvaessaan kasvattavat myös vanhempiaan. Otetaan esimerkiksi vaikkapa lasten harrastaminen. Olen ollut, ja olen periaatteessa yhäkin sitä mieltä, että alle kouluikäiselle riittää ehdottomasti yksi harrastuskerta viikossa. Lapsi tarvitsee paljon vapaata leikkiaikaa, aikaa olla vain perheen tai kavereiden kanssa, aikaa leikille ja levolle. En ymmärrä yhtään miksi pienet lapset tuupataan pitkien hoitopäivien perään harrastusputkeen, ei lapsen tarvitse vielä suorittaa. Niinpä niin, mutta mitä sitten, kun lapsi ehdottomasti haluaa harrastaa. Kun futiksen lisäksi hän haluaa ehdottomasti taidekerhoon, lähtee innoissaan luistelukouluun ja selvästi nauttii näistä kaikista. Toki hän olisi halunnut harrastaa myös karatea, mutta sen kokeileminen jätettiin suosiolla syksyyn. 

Mutta jos palataan varsinaiseen aiheeseen, niin tässä minun mielipiteeni. Ymmärrän yhteiskunnan taholta tulevan halun ohjailla kansalaisten asenteita. Ymmärrän valtion huolen siitä, että naiset jäävät vuosiksi kotiin, putoavat ylennyskelkasta, häviävät eläkekertymissä ja näin ollen naisen euro pysyttelee yhä miehen euroa alempana. Yhteiskunnallisten päättäjien tehtävänä on muokata yhteiskuntaa siihen suuntaan, johon sen toivotaan kehittyvän. Ja jos kerran tämä nykytilanne nähdään huolenaiheeksi, silloin siihen on puututtava. Fine.

Se mitä inhoan yli kaiken, on yhteiskunnan taholta tuleva suora ohjailu, joka kohdistuu yksittäisen ihmisen elämään. Se, ettei luoteta kansalaisiin sen vertaa, että he tekisivät itse hyviä ratkaisuja tähän asiaan liittyen. Ihannetilanteessa kotihoidontuen jakaminen puoliksi lapsen molempien vanhempien kesken varmasti toimii. Siinä ideaalissa molemmilla vanhemmilla on työpaikka, johon vapaan jälkeen palata, molemmilla suunnilleen yhtä suuret ansiotulot ja molemmilla myös yhtä joustava ja myös isän kotiin jäämiseen positiivisesti suhtautuva työnantaja. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole asia kuin murto-osassa perheistä, joita uudistus koskettaisi. 

Toki voidaan sanoa, että eihän minkään tarvitse muuttua, perheen pienempituloinen tai ilman työpaikkaa oleva voi yhä hoitaa lasta kotona parivuotiaaksi ja mikä estää etteikö sen jälkeenkin. Silloin sitä ei vain enää tueta yhteiskunnan taholta, mutta ei kukaan kotiin jäämistä estäkään. Paitsi että talous monesti estää ja niistä muutamista satasista, mitä kotihoidontuki sekä mahdollinen kuntalisä hoitajalle tuo, koostuu merkittävä osa perheen tuloista. Ne ovat tärkeitä ihan puhtaasti sen vuoksi, että saadaan ostaa makaronia kaupasta ja maksaa lapsen allergialääkkeet.

Mitä sittten tulee naisten syrjäytymiseen työmarkkinoilta. Minua ihmetyttää tässä kollektiivisessa huolessa naisten puolesta se, että kotiin kolmeksi vuodeksi omasta päätöksestään jääviä äitejä pidetään jotenkin naiiveina ja yksinkertaisina. Että me (nainen ja äiti kun olen, vaikka en kotona ollutkaan kuin puolitoista vuotta per lapsi)emme osaisi ja pystyisi suunnittelemaan talouttamme niin, että työelämästä poissaolo ei vaikuta ratkaisevasti tulevaan eläkekertymään. Jos kuukaudessa on esimerkiksi muutama kymppi laittaa yksityiseen eläkevakuutukseen tai ihan vain säästöön, ollaan jo hyvällä alulla. Minulle tällaiset järjestelyt ovat aivan itsestäänselvyyksiä ja vaihtoehtoja on monia. Me säästämme molemmat miehen kanssa yksityiseen eläkevakuutukseen, mutta minun säästöni ovat tuplat mieheen verrattuna. Näin kompensoidaan minun lyhyempiä päiviäni ja kotona olemistani tulevaisuutta ajatellen. Toisekseen uskon, ehkä naiivisti tämänhetkisen työllisyystilanteen ja työn saamisen vaikeuden ajatellen, että jos ihmiselle jää vähintään kolmekymmentä vuotta aikaa tehdä töitä, niin kyllä niitä töitä ja urakehitystä vielä on luvassa. 

Minä siis vastustan kotihoidontuen uudistusta perheiden erilaisiin elämäntilanteisiin sekä valinnanvapauteen perustuen. Toki yhteiskunnalla on tukia myöntäessään oikeus myös määritellä ne reunaehdot, joilla tukea saa. Tämä vain ei ole toimiva ratkaisu eikä sillä pidemmällä tähtäimellä ole tiedossa niitä säästöjä tai vaikutuksia, joita toivottaisiin. Tämän ovat myös päättäjät myöntäneet rauhoitellessaan asiasta kiukustuneita kansalaisia, tämä kun ei koskettaisi kuin pientä osaa perheistä. No miksi ihmeessä sitä sitten ajetaan läpi? Sen ohjaavuusvaikutuksen vuoksi, epäilisin.

Entäpä siis subjektiivisen päivähoito-oikeuden leikkaus? Nykyinen, jokaiselle lapselle suotu oikeus varhaiskasvatukseen on tasa-arvoinen ja yhdenvertainen palvelu, jossa jokainen perhe tilanteestaan ja voimavaroistaan riippumatta on samalla viivalla. Miten määritellään kriteerit millä päivähoitoa saa, jos vanhemmat tai toinen on kotona? Miten estetään lapsen leimautuminen siksi, jonka äiti ei oikein jaksa olla äiti? Vaikka kuinka väitettäisiin toisin, ovat monet meidän asenteistamme hyvin syvällä tiedostamattomassa ja saattavat sieltä vaikuttaa toimintaamme. Missään nimessä subjektiivista oikeutta ei siis minun mielestäni saa poistaa kokonaan. 

Entä sitten tuo ehdotettu 25 tunnin malli? Laskeskelin itse, että ollessani kuopuksen kanssa kotona, yhtenä näistä parjatuista lattemammoista, olisi tuo tuntimäärä paljon enemmän kuin mitä lapseni hoidossa oli. Se mahdollistaa lapsen pitämisen hoidossa esimerkiksi viisi tuntia päivässä ja se aika voi olla väsyneelle äidille, joka koliikkia huutavan kuopuksen kanssa valvoo yöt, aivan elintärkeää. Muutama tunti voi todella ratkaista vanhemman jaksamisen, tästä Anne Moilanen kirjoittaa hyvin. Minä voin sanoa ihan suoraan, että mikäli subjektiivista päivähoito-oikeutta ei olisi olemassa, olisimme pohtineet tarkkaan onko meillä voimavaroja toiseen lapseen. Se, että tiesin saavani esikoisen pariksi päiväksi tuttuun päiväkotiin ja tuttuun ryhmään, oli mielikuvissani elintärkeää siksi, että voisin nukkua mikäli vauvakin nukkuisi. Mitään muuta en kaivannut. Ja paljon muuta en itse asiassa tehnyt, kun esikoinen kolmena päivänä oli hoidossa kuusi tuntia kerrallaan. Nukuin, kun vauva nukkui. Ja olin aivan ehdottomasti valtavan paljon jaksavampi, pirteämpi ja läsnä olevampi äiti, kun kahden aikaan tulimme esikoista noutamaan. 

Minä siis toivon, että perheisiin luotettaisiin sen verran, että uskottaisiin heidän hoitavan tämänkaltaiset valinnat itse, omista lähtökohdistaan käsin. Sillä loppujen lopuksi yhteiskunnan hyvinvointi nousee yksilöiden hyvinvoinnista.

Huivihommia, osa II

Kertomus hyvästä asiakaspalvelusta seuraa tässä. Pestyäni kauniin Becksöndergaardin huivini ei-niin-kauniiksi päätin katsoa, josko näin alennusmyyntiaikaan löytäisin kivan korvaajan tälle huivilleni. Pieni kierros nettikaupoissa ja löysin putiikin nimeltä Anne's Past & Present. Siellä oli myynnissä viimeisiä kappaleita Supersize Nova -tähtihuivia kauniissa sävyissä ja hyvään hintaan. Normaalisti nämä villa-silkkisekoitehuivit maksavat n. 79 euroa, mutta nyt oli alennus kohdallaan. Laitoin siis tilaukseen tummanharmaan huivin vaaleanharmailla tähdillä ja jäin odottelemaan.

Ostamani tuote saapui kotiin muutamaa päivää myöhemmin, mutta valitettavasti kirjekuoresta paljastui väärä huivi. Saamassani huviissa on kyllä tummanharmaa pohjaväri, mutta tähdet ovat beiget. Otin samantien yhteyttä kauppaan ja sieltä pahoiteltiin kovasti virhettä, varastosta oli erehdyksessä postitettu väärä huivi. Saisin luonnollisesti palauttaa sen heidän kustannuksellaan. 

Soviteltuani saamaani huivia aloin pitää siitä aika lailla ja päädyin kysymään mitä sävyjä heillä vielä varastossaan oli. Sain vastauksesi tietojen lisäksi valokuvan, josta näin saatavilla olevien huivien värit. Olin jo ostosvaiheessa miettinyt sekä tilaamani että toisen sävyn välillä. Minua miellytti myös hieman vihertävän pohjavärin huivi mustilla tähdillä ja lopputulos tälle kaikelle oli se, että saisin ostaa heiltä korvaukseksi virheellisestä postituksesta ja sen aiheuttamasta harmista myös tämän huivin samaan alennushintaan kuin mihin ostin ensimmäisen. 

Lopputulos oli siis se, että en saanut alkuperäistä huivia, mutta sain kaksi muuta. Sain myös erinomaista asiakaspalvelua ja ostoskokemuksen, jossa alun erehdys korjattiin pian ja tyytyväisiksi jäivät paitsi asiakas, todennäköisesti myös myyjä. 

Ainoa vaan, että nyt olen alkanut epäillä tarvitsenko oikeasti kahta tähtikuvioista huivia. Tuleeko molempia käytettyä? Aika näyttänee.

Koulutulokas

Tänä aamuna mies kävi esikoisen kanssa tulevalla koululla varmistamassa sähköisen ilmoittautumisen perillemenon ja täyttämässä iltapäiväkerhohakemuksen. Nyt se on sitten virallisesti menoa ensi syksynä, niin hauskaa! 

Kuten naamasta näkyy.

Jalkapuoli jatkaa

Täällä ollaan kotisohvalla, ei avautunut työpaikan ovi aamulla eikä muutenkaan mene nyt yhtään niin kuin siellä kuuluisassa ruotsinkielisessä pikkupitäjässä. Mies sanoi eilen illalla, että eikös teemabiisini tälle vuodelle ollutkin Haloo Helsingin "Vihaan kyllästynyt" ja alkoi hyräillä kertosäettä: "Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo..." Oh the irony.

Eilen aamulla lähdin miehen kyydissä työterveyteen, jossa oli tiedossa kontrollikäynti lääkärillä ja uusien röntgenkuvien otto. Olin hyvällä mielellä, sillä jalkaa ei ollut särkenyt enää samalla tavalla kuin ennen ja ajattelin paranemisen alkaneen. Olisi tosi kiva päästä taas töihin, jos jalalla saisi alkaa varovasti varata. Pääsisin liikkumaan huomattavasti paremmin ja ennen kaikkea pois neljän seinän sisältä. 

Lääkärillä oli kuitenkin huonoja uutisia. Luu oli yhä täysin poikki eikä luutuminen ollut alkanut kahdessa viikossa lainkaan. Soitto kollegalle Töölöön varmisti sen, että sain passituksen ortopedin vastaanotolle vielä samana päivänä. Olisi selvitettävä onko murtuma kuitenkin nivelessä ja asiantuntija tietäisi tämän parhaiten. Mikäpä siinä sitten auttoi, tulin taksilla kotiin odottelemaan iltapäivää, jolloin aika ortopedille oli varattuna.

Ortopedi katsoi kuvat ja kertoi, että tästä hommasta ei ihan pian selvitäkään kuiville. Murtuma on todella lähellä niveltä ja se on hyvin hankala paikka tällaiselle jalkapöydän luun katkeamiselle. Kohta liikkuu jatkuvasti hieman ja sitä on hankala saada täysin liikkumattomaksi. Näin paraneminen hidastuu ja vaikeutuu selvästi. Lääkäri kertoi hänellä olevan pitkä kokemus tällaisten vammojen hoidosta ja sen vuoksi hän ei uskalla kovin positiivisesti asiaan suhtautua. Kysyin optimistisinta paranemisennustetta, jos luutuminen lähteekin käyntiin ja jalka alkaa nopeasti parantua. Vastaus? Kaksi kuukautta kepeillä ja vain osittaisella varauksella. Pessimistisin ennuste? Puoli vuotta. 

Tämä kyseinen lääkäri ei kuitenkaan viime aikona ole enää leikannut näitä murtumia, mutta Diacorista löytyy yksi ortopedi, joka on erikoistunut nimenomaan jalan ortopediaan. Nyt minulla on varattu aika hänelle ensi viikon puoliväliin ja silloin päätetään hoitolinjasta. Elättelen sitkeästi hieman toiveita tukikengän ja keppien yhdistelmästä, sillä se helpottaisi arkea aivan valtavan paljon. Käytännössä hoitona lienee joko kipsi tai suorilta leikkaus. Molemmissa toipumisaika on pitkä, varauskielto ehdoton ja kepit kaverina pitkälle kevääseen. Enkä edes halua ajatella sairausloman pituutta. Nyt olen määrättynä kotiin viikon ajaksi, jalalle ei saa varata yhtään ja sitä ei saa lainkaan rasittaa. Alustavasti sairauslomaa on jatkettu helmikuun puoliväliin saakka.

Eilen illalla aloimme sitten miehen kanssa tehdä järjestelyjä sen varalle, että toipumiseen menee vielä pitkään enkä voi seuraavan parin kuukauden aikana toimia tätä enempää kuin nykyään. Päätimme, että koska mies kuitenkin omien töidensä lisäksi hoitaa lasten viemiset ja haut päiväkodin osalta, kuljettaa harrastuksiin ja vastaa kaikesta pienestä päivittäisestä hommasta, on jotain helpotusta saatava. Niinpä meille tulee huomenna paikallisesta siivousfirmasta nainen arviokäynnille ja aiomme ottaa viikkosiivouksen sitä tai muuta kautta niin pitkäksi aikaa, kun jalkani on täysin kuntoutunut. Lisäksi alamme käyttää kauppakassipalvelua, joka tuo ruoat kotiovelle saakka, jäähän tässä vielä se ruoan valmistus etupäässä miehen kontolle. Olen kyllä ahkera pilkkoja, kun tuossa pöydän ääressä istun jalka toiselle tuolille nostettuna. Minä pystyn myös tyhjentämään ja täyttämään astianpesukoneeen istualtani ja hoitamaan pyykinpesun. Istun wc-istuimella ja joko heittelen pyykkejä kuivaajaan tai ripustan niitä kuivaustelineelle, pyykkikoneen täyttäminen puolestaan onnistuu lattialla istuen. 

Itselleni kaikkein vaikein muutos kohdistuu poikien hoitoaikoihin, päädyimme nimittäin siihen, että paikat on muutettava kokopäiväisiksi osa-aikaisten sijaan. Mies on nyt kolmatta viikkoa lähtenyt töistä aina puoli kolme ja jatkanut sitten töitä kotoa käsin. Jonkun aikaa tämä homma toimii kyllä, mutta pidemmän päälle ehkä ei. Kun pojat ovat hoidossa iltapäivisin pidempään, ehtii mies tehdä töitänsä ihan siellä työpaikalla ja illat ovat vapaampia. Mutta minusta tämä tuntuu pahalta, sillä pojat eivät oikein koskaan ole joutuneet olemaan niin pitkiä päiviä hoidossa. Nyt vain ei taida olla vaihtoehtoja, sillä joko he jäävät kokonaan kotiin kanssani tai sitten ovat pitkät päivät hoidossa, minä kun en pääse yksikoipisena heitä sieltä aikaisemmin hakemaan. Kokonaan kotona oleminen vain rajoitettuihin toimintoihin pystyvän äidin kanssa ei myöskään kuulosta kovin houkuttelevalta, johan siinä ipana ja eskarilainen hyppivät toisena päivänä seinille. En myöskään halua ottaa eskarilaista pois esikoulujutuista tämän vuoksi. Niinpä päätimme, että he jäävät sinne vielä iltapäiväulkoiluun ja mies hakee töistä tullessaan. Lohduttaudun sillä, että tämä on vain väliaikaista kuitenkin. 

Dubaihin emme luonnollisestikaan pääse myöskään lähtemään ja sain jo eilen lääkäriltä lausunnon vakuutusta varten. Onneksi saamme sentään rahat takaisin, mutta ei se pettymystä poista, niin paljon olimme kaikki matkaa odottaneet.

Tässä ollaan siis odotuskannalla monella tapaa. Ensi viikolla selviää paljon ja sen myötä olemme viisaampia monessa asiassa. Ja jos tilanne ei niin paha olekaan ja selviän tukikengällä sekä kepeillä, niin mikä sen parempaa. Jos en, niin olemme ainakin varautuneet tilanteeseen. Eilen illalla tuli itku, kun harmitti niin paljon tämä tilanne ja se kuinka pienestä liukastumisesta koituu tällainen riesa. Onneksi pienet hoitajani lohduttivat jälleen tuomalla peittoja ja leluja äidin mielen parantamiseksi. Nyt on enää ratkaistavana se, miten oma pääni pysyy kasassa tässä neljän seinän sisällä hengaillessa. Kun ei sitä loputtomiin jaksa lukeakaan saatika katsoa telkkaria. 

Arjen sujuvuudesta

Pian on kulunut kaksi viikkoa siitä, kun mursin työmatkalla jalkani. Takana on kaksi viikkoa paitsi särkevää ja turvonnutta jalkaa, myös muutoksia arkeen ja sen käytäntöihin. Iso osa rutiineista on näin pakon edessä mennyt uusiksi ja hyvin alkanut kävely/lenkkeilyharrastus tyssäsi alkuunsa.

Minun elämäni on kutistunut kotiin. Olen kahden viikon aikana ollut ulkona talosta kolme kertaa ja maksimissaan puolitoista tuntia kerrallaan. Jokaisen kerran jälkeen vasen jalkaterä on turvonnut ja kipeä, vaikka periaatteessa jalkaa ei ole rasitettukaan. Näin sen taas huomaa kuinka ihminen on kokonaisuus. Liikkuminen on raskasta. Jalalle ei saa varata lainkaan, joten liikun eteenpäin oikealla jalalla keppien tukemana. Tätä oikeaa jalkaa särkee, käsiä särkee ja kämmenet ovat hellät koko painon kannattelusta. Liikkuminen on kömpelöä, kepit ovat tiellä ja pari kertaa olen kaatunutkin täällä sisällä, kun matonreuna on luistanut kepin alta. Miehellä varmaan sydän hyppää kurkkuun joka kerta, kun ryminää kuluu jostain päin kotia. Myös nukkuminen on ollut välillä katkonaista. Aluksi jalka oli niin kipeä, että heräsin joka kerta peiton hipaistessa sitä. Nyt se kipuilee enää ajoittain, toiset päivät ovat ihan kivuttomia, toisinaan särkee enemmän. Viime yö oli tällainen, varmaan seurauksena eilisestä tunnin kestäneestä piipahduksesta esikoisen treeneissä.

Kepit ovat olleet käytössä nyt kaksi viikkoa ja edessä on mitä tahansa kahden ja kuuden viikon väliltä vielä. Tämä siis parhaassa tapauksessa. Huomenna menen aamulla kontrollikäynnille lääkäriin ja oletettavasti jälleen röntgenkuviin. Ne kertovaat jo paljon, kun tiedetään onko murtuma alkanut luutua ja saanko alkaa varata jalalle painoa edes hieman. Se helpottaisi liikkumista niin paljon ja mahdollistaisi sen, että en ole niin avuton kuin nyt. Jos murtuma ei ole alkanut luutua, en tiedä mitä sitten tehdään. Ehkä odotetaan, ehkä leikataan. 

Olen ollut nyt siis pian kaksi viikkoa poissa töistä. Itse työt pystyisin kyllä tekemään, periaatteessa kun voisin istua tietokoneen ääressä vaikka koko työpäivän ajan. Sen sijaan siirtymät ovat olleet liian haastavia, julkisilla meneminen ei kyllä onnistuisi, vaan jäisin johonkin ojanvarrelle itkemään. Autoa en voi ajaa, sillä en voi painaa kytkintä. Vaikka miehen kyydissä pääsisin töihin ja pois, on jalka ollut liian kipeä ja turvoksissa siihen, että mihinkään kannattaisi mennä. Ja onhan se tosiaan murtunut, seikka joka minulta niin usein unohtuu. Ei ole kyseessä vain pieni venähdys, vaan ihan kunnon lepoa vaativa vamma. Mitään kenkää on turha kuvitella saavansa jalkaan laitettua, villasukka vain. 

Nyt olen sitten levännyt niin paljon, että pää on ihan hajoamispisteessä pyöriessäni sängyn ja sohvan väliä. Kaikki arkihommat ovat triplasti normaalia hankalampia, kun yritän keppien kanssa ja yhdellä jalalla hyppien esimerkiksi keittää kahvia, voidella leipiä tai käydä vessassa. Kuningashetkiä ovat ne, kun olen saanut itseni suihkun lattialle istumaan vasen jalka ylhäälle tuettuna ja huomaan suihkun olevan jossain siellä ylhäällä. Tai kun kuljetan välipalaa muovipussissa, pussi suusta roikkuen sohvapöydälle, sillä saan sohvalla istuessani jalan paremmin ylös verrattuna ruokapöydän tuolehin. Kyllä hampaat ovat sitten ihmisellä kätevät. Rasittavaa, ärsyttävää ja turhauttavaa, sitä tämä on. Onneksi on kirjat ja television päiväsarjat.

Ja onneksi on perhe. Esikoinen on maailman huolehtivaisin hoitaja, joka pitää kulkuväyltä puhtaina kompastumista aiheuttavista esineistä, tuo ja vie tavaroita, antaa keppejä ja kulkee rinnalla varmistamassa etten vain kaadu. Hän kysyy pärjäänkö varmasti nyt heidän lähtiessä eskariin ja hoitoon ja silittää ohimennen paranemisen edistämiseksi. Kuopus auttaa myös ja prosessoi tapahtumaa omalla tavallaan, häneltä murtuu päivittäin jalka, käsi tai molemmat. 

Mies on joutunut luonnollisesti ottamaan vastuun meidän perheemme arjen pyörittämisestä aika lailla täysin. Hän vie pojat aamuisin päiväkotiin ja hakee heidät sieltä kolmelta iltapäivällä tullen tekemään lisää töitä kotoa käsin. Olemme taas lausuneet sanattomia kiitoksia nykyaikaisen tietotyöskentelyn joustavuudelle ja miehen vapaille työajoille, muutenhan tällainen ei ikinä onnistuisi ja olisimme joutuneet muuttamaan poikien hoitoajan kokopäiväiseksi siihen saakka, että jalkani on taas kunnossa. Mies on hoitanut kauppakäynnit, tehnyt ruoat, kuskannut esikoisen harrastuksiin ja huolehtinut kodin siisteydestä. Lastenhoidon osalta meillä on homma jakautunut aina erittäin tasan, joten siihen ei ole tullut sen kummemmin muutoksia. Mutta onhan se fakta, että minä olen manageerannut tätä perhettä hyvin pitkälle ja huolehtinut arjen sujuvuudesta, päivittäissiisteydestä, pyykinpesusta ja päiväkotireppujen pakkaamisesta. Kaikesta pienestä, jonka minä tottuneena hoidan vasemmalla kädellä ja joka vaatii mieheltä uudenlaista keskittymistä, muistamista ja asennoitumista hommaan. Kertaakaan en ole kuullut hänen valittavan ja aina hän muistuttaa minua pyytämään sen sijaan, että lähtisin keppien kanssa hakemaan jotain. Hän kehottaa lepäämään ja toteaa, että nyt on näin ja tästä selvitään. Hän on tosi väsynyt näiden kahden viikon jäljiltä, sanoo, että ei ikimaailmassa pärjäisi yksinhuoltajana ja on päättänyt, että parannuttuani kotitöiden on jakauduttava tasaisemmin myös hänelle. Ja minulla on huono omatunto, kun tätä on edessä ties vielä kuinka monta viikkoa. 

Huomenna siis selviää pääsenkö töihin ja pystyykö jalalle jälleen varaamaan vähän paremmin. Olen yrittänyt täällä kotona tehdä kaikkea sellaista mitä voin, esimerkiksi tyhjennän ja täytän tiskikoneen istuen tuolilla tai pesen pyykkiä niin, että kaksi pientä apuriani auttavat. Kyllä se onnistuu, kun istun vessanpöntön kannella ja heittelen pyykkejä pesukoneeseen ja märkinä vuoroin ripustan kuivumaan ja vuoroin heitän kuivausrumpuun. Olen myös perheen virallinen kuivien pyykkien viikkaaja, sillä sen voin tehdä myös istuen. Mutta enhän minä pysty vaikkapa imuroimaan tai tuomaan ruokakasseja kaupasta, joten kaikki isompi on miehen harteilla. Onneksi ne hartiat kestävät.

Nopea alevinkki - Skidi

Skidi-lastenvaateliike on avannut uuden myymälän Kamppikeskuksen kolmanteen kerrokseen. Muutaman päivän ajan tarjoukset ovat olleet erittäin kelpoja, vai mitä sanotte näistä Villervallan pörröfleeceistä. Molemmille pojille helpot takit heittää päälle keväällä pihalle lähdettäessä ja nyt avajaisten kunniaksi tarjouksessa 9,95 euroa kappale. Kun normihinta takille on kolmekymppiä, on tässä alennus kohdallaan. Iso kiitos ystävälle, joka tästä vinkkasi ja kävi takit liikkeestä meille hakemassa! Esikoisen takki on kokoa 134 ja siinä on kasvunvaraa hieman. Kuopuksen 104-kokoinen on juuri passeli tulevana keväänä, isompi olisi sitten ollut liian reilu.

Tarjoukset ovat muistaakseni voimassa vielä huomenna ja sunnuntaina, joten kannattaa piipahtaa kurkkaamassa, ihan vaikka kaupunkihengailun lomassa.

Oon nelivuotias

Vihdoin sain kirjoitettua myös kuopuksesta, jonka nelivuotispäivä oli jo reilu kuukausi takaperin. Eli millainen on tämä meidän nelivuotiaamme, sen saatte lukea alta.

Kuopuksen nelivuotissyntymäpäivänä kävimme lapsen neuvolatarkastuksessa, joka meni kaikin puolin mukavasti. Sain kuulla, että lapsemme on sympaattinen ja ihana ja osaa asioita valtavan hyvin. Hänellä on myös harvinaisen rikas kieli, sanoi terveydenhoitaja. Samaa sanoivat päiväkodin hoitajat, kuopus on uskomattoman taitava poika kaikilla osa-alueilla motorisista tiedollisiin. Näin sanoihin on helppo yhtyä, mutta mitä muuta nelivuotiaallemme kuuluu.

Neljä vuotta täyttänyt kuopus on utelias ja tiedonhaluinen kyselijä. Hän käsittelee maailman ilmiöitä pienessä päässään, välillä tuntuu kuin aivojen raksutuksen pystyisi oikein kuulemaan. Hän puhuu taukoamatta ja osaa ottaa oman puheenvuoronsa tässä muutenkin hyvin ahkerasti juttelevassa perheessämme. Viittaaminen toimii hyvin ja kun tarpeeksi ahkerasti huitoo, tulee kuulluksi ennemmin tai myöhemmin! Ensi kuussa menemme puheterapian arviokäynnille, sillä vaikka puhetta tulee ja se on hyvin ymmärrettävää ja rikasta, on moni pikkuasia rempallaan. Äänteistä r-kirjain puuttuu kokonaan ja s suhisee väärässä paikassa. Kuopus myös taivuttaa sanoja omalla tavallaan ja tavut vaihtavat paikkaa. Puhuin neuvolatarkastuksessa lapsen sisälle terapiajonoon jo nyt, sillä jonot ovat todella pitkät. Saimme nyt aloituskäynnin, jonka jälkeen katsotaan varsinaisen puheterapian alkamisaikaa.

Ne luonteenpiirteet, jotka jo vauvasta saakka ovat olleet näkyvissä, ovat siellä yhä. Kuopus on temperamenttinen äärimmäisyyksien ihminen, jolle asiat ovat joko todella hyvin tai todella huonosti. Siinä missä esikoiselle maailma näyttäytyy harmaan sävyisenä, ovat kuopuksella asiat joko mustaa tai valkoista. Hänellä on myös taipumusta mököttämiseen ja kun alahuuli rullautuu, täytyy hieman kaivella saadakseen sen hiertävän hiekanjyväsen pois kalvamasta. Kun se on tehty, on ilo jälleen palannut lapsen kasvoille ja hurmaava hymykuoppa tulee taas esiin. Mutta sitä ennen hänen täytyy saada raivota kiukkunsa pois ja silloin ei auta mennä heti sylittelemään. Riittää, kun on saatavilla, kun lapsi itse päättää syliä tarvita.

Kuopus on sinnikäs ja peräänantamaton monessa asiassa. Jos hän on päättänyt osata jotain, hän yrittää niin kauan kunnes joko onnistuu tai vaihtoehtoisesti lopulta turhautuu liikaa. Hän tarvitsee paljon positiivista palautetta, paljon läheisyyttä ja hellyyttä. Tämä täytyy kuitenkin tehdä hänen ehtojensa ja lähtökohtansa mukaisesti, antaa sylin olla avoimena hänen tulla. Siinä hän viihtyy, kainalossani ja vieressäni, kunnes lähtee taas tutkimusmatkoilleen ja palaa jälleen. Siinä missä esikoinen on pienestä saakka käynyt tankkaamassa syliä tarpeen mukaan, on kuopus huomattavasti sylinkipeämpi. Myös suukkoja saa nykyään antaa halien lisäksi, jos osaa antaa niitä sopivan puolihuolimattomasti tekemättä asiasta numeroa.

Perheestä erossa oleminen on tällä hetkellä lapselle vaikeaa. Hän ikävöi meitä ollessaan päiväkodissa ja päiväkodin suosikkihoitajia viikonloppuisin. Myös muut läheiset ovat paljon hänen ajatuksissaan ja heitä kaivataan. Yksi yö erossa on maksimi, mihin kuopus tällä hetkellä pystyy ja siinäkin tuli viimeksi lapselle itku lähdön hetkellä. Silti hän aina lähtee, vaikka edellisellä yökyläilyllä ehdotinkin, että hän tulisi kanssamme kotiin. Kun hän saa olla kanssamme, hän on oikea vekkula, hyväntuulinen ja hassutteleva tyyppi. Ja aina liikkeessä. Vieteri, kuten veljensä pienempäänsä niin osuvasti kuvasi.

Kuopus on 101 cm pitkä ja painaa 15 kg. Hän ei ole yhtään niin rimpula kuin vaikka vielä vuosi sitten eikä kasvukäyrillä enää alipainon puolella. Hoikka hän on yhä, se on hänen ruumiinrakenteensa. Hän on siirtynyt 104-senttisiin vaatteisiin ja kengänkoko on 27-28. Hän on hyvin omatoiminen niin halutessaan, mutta valitettavasti tämä halu on koetuksella joka ikinen aamu. Samaa puhuimme päiväkodin keskustelussa, siirtymätilanteet ovat lapselle vaikeita. Hän osaisi pukea ja riisua täysin nappeja ja vetoketjuja myöten, mutta kun ei halua, niin ei halua. Niinpä hän ei pue tai riisu. Ja kun luonne on mikä on, ei hän ole myöskään houkuteltavissa tai huijattavissa. Toivon todella tämän olevan vain vaihe, mutta en ole kovin optimistinen, niin kauan aamut ovat tällaisia olleet. Hän olisi muutenkin mieluiten kokonaan ilman vaatteita ja riisuu heti kotiin palattuamme kalsarisilleen ja paitasilleen jo eteisessä. Hän syö päiväkodissa hyvin ja kaikkea, kotona vähän ja harvoin. Ruokailu sujuu hyvin, samaten juoman kaataminen itse lasiin tai likaisten astioiden palauttaminen tiskipöydälle tai koneeseen. Myös leipä tulee voideltua, jos kukaan muukaan ei sitä suostu tekemään. Jos lapsi saisi valita, hän söisi vain hedelmiä, leipää tai jugurtteja. Lämmin ruoka ei ole hänen juttunsa.

Lapsi inhoaa eniten elämässä suihkussa käymistä ja erityisesti hiustenpesua. Huuto alkaa monta tuntia ennen iltasuihkua ja jatkuu toimituksen läpi. Myös hampaiden pesemistä protestoidaan tasaisesti kaksi kertaa päivässä. Hän ei myöskään pidä esiintymisestä, sillä kaiken riehakkuuden ja reippauden alla piilee kovasti ujosteleva ja rohkaisua tarvitseva pieni poika. Vaikka voisi kuvitella poikien luonteet tuntien tämän olevan toisinpäin, ei asia suinkaan niin ole. Pienenä hyvinkin arka esikoinen on nykyään rohkeasti uusiin juttuihin menevä ja esillä oloa rakastava siinä missä ulospäinsuuntautunut kuopus tarvitsee paljon tukea meiltä vanhemmilta eikä sittenkään halua osallistua joulujuhlaan. Hän ei ole esiintyjä ja tulevaisuudessa esikoinen pitää puheet kuopuksen hymyillessä vieressä. Niin se menee minun ja siskonikin kanssa, tuttu juttu! Ja samalla tavalla kuin minä pienenä, kuopus ei ole hoivaajaluonne. Siinä missä esikoinen hoivasi pehmoeläimiään tai oli kovin kiinnostunut silittämään tuttavapiiriin syntyneitä vauvoja, ei kuopusta kiinnostanut lainkaan. Ei minuakaan pienenä ja samalla siskoni hoiti nukkejaan hartaasti. 

Kuopus kirjoittaa oman nimensä lisäksi muita helppoja sanoja ja tietysti myös muita, jos hänelle luetellaan kirjaimia. Hän tunnistaa myös tiettyjä sanoja tai esimerkiksi veljensä nimen kirjoitettuna, laskee sataan ja tykkää tehtäväkirjojen tehtävistä, erityisesti yhteen- ja vähennyslaskuista. Piirtäminen ei ole lempparipuuhaa, mieluummin lapsi leikki autoilla tai legoilla. Hän muutenkin leikkii taukoamatta heräämisestään saakka ja rakentaa mielikuvituksen avustamana hurjiakin leikkejä esimerkiksi kahden auton kanssa. Hän kertoo leikkiessään mitä tapahtuu ja mitä autot sanovat ja on täysin leikin pauloissa. Hän rakastaa ulkoilua ja kiipeää minne tahansa, esimerkiksi päiväkodin retkellä puuhun. Hän katsoo samoja piirrettyjä kuin isoveljensä ja on sitä mieltä, että veljen nelivuotiaana katsomat ja leikkimät jutut ovat ihan lällyjä. 

Kun odotin kuopusta sain monta kertaa kuulla mikä sääli on saada joulukuussa syntyvä poikalapsi. Ja joka kerta minä vastasin ettemme voi tietää vaikka tämä tyyppi olisi välkyin meistä kaikista. Ja sellainen hän on, vähintään yhtä taitava ja fiksu tyyppi kuin isoveljensä ja osaa sujuvasti käyttää hyväkseen asemaansa kuopuksena, ainakin mitä äitiinsä tulee. Hän on toinen niistä, joiden äitinä olemisesta olen ylpeämpi kuin mistään milloinkaan. Hän, joka täydensi perheemme ja jota rakastan niin että räjähdän!

Kevään sävyjä

Hyvin nopeasti loppiaisen jälkeen kaikki tummat värisävyt alkavat tuntua armottoman tunkkaisilta ja epäkiinnostavilta. Katse on käännetty kevääseen ja mieli halajaa ruohonvihreää ja heleitä sävyjä. Kaikki kevyt ja raikas tuntuu houkuttelevan, oli kyseessä sitten ruoka tai kodin sisustus.

Luin uutta Dekoa ja huomasin saman, mitä ihania pieniä sisustusyksityiskohtia lehti onkaan täynnä. Pastellit houkuttelevat ja tekisi mieli hankkia yhtä sun toista, vaikka kodin sisustukseen ei mitään tarvitakaan. Onneksi on olemassa sohvatyynyihin vaihdettavat päälliset ja leikkokukkien herkulliset sävyt. Ja nyt myös Hayn mintunvihreä kynä työpöydällä. Ostimme siskolleni samanlaisen vaaleanpunaisena enkä voinut vastustaa tätä mintun sävyä itselleni.

Toisekseen haluaisin aivan kamalasti tuon lehdessäkin esitellyn Tine K.n raidallisen marokkolaisvaasin. Ei sille paikkaa ole, mutta haluanpa kuitenkin, olen halunnut jo vuoden pari. Maailman perinteisen vaasimuoto ja mustavalkoiset raidat, osui ja upposi.

Keväiset ovat myös nämä vaaleanpunaiset tulppaanit ja niiden kaverina esikoisen synttärilahjaksi saama Ferm Livingin puuvillaviltti. Kuosi ilahduttaa äidinkin silmää suuresti siinä missä peitto lämmittää lasta.

Pastellisävyjen myötä toivotetaan tervetulleeksi myös minuutti minuutilta lisääntyvä valo ja se hetki, kun tajuaa auringon jälleen lämmittävän. Ei ihan vielä, mutta aikaisemmin kuin huomaammekaan.

Syntymäpäivät Kansallismuseossa

Tänä vuonna me päätimme ensimmäistä kertaa ulkoistaa esikoisen syntymäpäivät. Juhlimaan oli tulossa yli kymmenen lapsen joukko ja kun vieraslistaa ei haluttu väkisin pienentää, oli etsittävä jokin paikka viettää juhlia. Meidän kotimme ruokapöydän ympärille ei koko joukkoa olisi saatu sovitettua ja Hoplopit sun muut hylkäsimme myös. Halusimme jotain, jossa koko porukka olisi yhdessä ja loppusuoralle pääsivät Sea Lifen oikein mainiolta kuulostava synttäripaketti sekä valitsemamme aarteenetsintä Kansallismuseossa. Ainakin museosynttäreitä voin lämpimästi kehua ja suositella.

Olimme kutsuneet lapset tunnin kestävälle aarteenetsinnälle lauantaina puoliltapäivin ja otimme vieraat vastaan Kansallisteatterin aulassa. Siitä lapset lähtivät oppaan ja mieheni kanssa etsimään nallekarhun piilottamaa aarretta ja minä menin alakerran kahvioon varmistamaan, että kaikki oli tarjoilujen osalta kunnossa. Muutama vanhempikin lähti mukaan kiertämään museon näyttelyitä ja mies kertoi myöhemmin lasten olleen tyytyväisiä ja kiinnostuneita kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Olivat hienosti jaksaneet keskittyä kierroksella ja lopulta jokainen kierrokselle osallistunut oli saanut palkinnoksi kultakolikon nallekarhun aarrearkusta. Esikoista puolestaan lahjottiin museon puolesta palapelillä. Kuopus taas oli tohkeissaan, kun pääsi oikein eskareiden kanssa juhlimaan.

Tämä keisarin valtaistuin oli ollut monen lapsen ykkössuosikki ja esikoinen olisi halunnut sen kotiin nojatuoliksi. Meidän pikkutyyppi oli myös kertonut oppaalle kuinka Suomi ensin kuului Ruotsin vallan alle ja sitten siirrettiin Venäjälle ja se Nikolai oli Venäjän viimeinen tsaari eikä siitä oikein tykätty. No, tätä rataahan se meni!

Aarteen löytämisen jälkeen siirryttiin alakerran kahvioon herkuttelemaan ja avaamaan lahjoja. Henkilökunta oli laittanut kaiken valmiiksi ja ilmapallot sekä serpentiinit koristivat juhlapöytää. Lauloimme ensin sankarille ja sen jälkeen hän sai avata lahjoja ja minä autoin lapsia ottamaan ruokaa sivupöydältä. 

Tarjolla oli nakkeja ja lihapullia, sipsejä ja popcorneja, kahdenlaisia keksejä, vaahtokarkkeja ja donitseja. Ja tämä kaikki kuului kahvilan edullisimpaan synttärimenuvaihtoehtoon, erittäin hyvä hinta-laatusuhde meidän mielestämme. Kakun olisi saanut tilata erikseen, mutta harvoin se näillä lastensynttäreillä osoittautuu ykkösjutuksi ja mekin jätimme sen väliin.

Minäkin olin siis mukana, omaksi tehtäväkseni jäi varmistaa kahvilasta kaiken olevan kunnossa ja maksaa sekä opaskierros että tarjoilut, helpolla pääsin! Mies joutui keppieni vuoksi olemaan se päävastuullinen näiden juhlien osalta ja hyvä niin. Oli nimittäin virheveto lähteä liikkeelle tämän jalan kanssa, vaikka kyseessä kuinka oli vain parituntinen ja sain istua paljon. Taisin oikeasti vihdoin tajuta, että tämä jalka tosiaan on murtunut, kun illalla se oli julmetun turvonnut ja nukkumista haittaava särky lakkasi vasta pitkälle aamuyön puolella. Jalka otti niin sanotusti itseensä, mutta ei minulle tullut edes mieleen jättää esikoisen juhlia väliin. 

Kotona piti ottaa lapselle kuva kaikista lahjoista, että hän muistaa myöhemminkin mitä sai täyttäessään seitsemän. Niin hienoja paketteja, laitoin äsken kaikille vanhemmille vielä ylimääräisen kiitosviestin esikoisen muistamisesta. Olimme molemmat ihan otettuja ja legoja on tehty ahkerasti. 

Tällä Trash Pack -sarjan autolla leikkii myös kuopus aina esikoisen silmän välttäessä. Menee sarjaan "äiti ei aina voi ymmärtää, mutta lapseni nyt vaan rakastavat näitä pöpöjä ja bakteereita."

Näistä synttäreistä jäi tosi hyvä mieli meille kaikille ja ulkoistaminen on jatkossakin ehdottomasti vahva vaihtoehto esikoisen synttäreitä juhlittaessa, kuopuksen juhlia voidaan varmassti vielä juhlia meillä kotona. Eihän tämän helpompaa voi juhlien järjestäminen olla, kun joku muu hoitaa kaiken, siivoaa jäljet ja itselle jää tehtäväksi ainoastaan käyttää pankkikorttia ja kiittää kauniisti.