Kellojuttuja

Esikoinen sai isovanhemmiltaan kahdeksanvuotislahjaksi oman rannekellon. Vanhempainvartissa opettaja ehti jo kysyä, mahtaako lapselta omaa kelloa löytyä ja esikoinen totesi ettei valitettavasti löydy. Hän kyllä kovasti haluaisi sellaisen. Oli helppo vinkata opettajalle, että kello on jo paketissa ja pian myös ranteessa. 

Olin tehnyt taustatyön ja selvittänyt millaisia kelloja lapsille on ja minkä valmistajan tuotteita kannattaisi katsoa tarkemmin. Lopullinen valinta jäi sitten isovanhemmille värin ja rannekkeen osalta. Ja mieluinen tuli, erittäin mieluinen itse asiassa. 

Kello on GUL-merkkinen ja myös kellosepänliikkeen mielestä hyvä valinta, ei vain minun googlailujeni tulosta. Selkeä kellotaulu, johon lisäksi on merkitty minuutit viiden minuutin välein, auttaa hahmottamaan aikaa. Kello kestää vettä ja tarrakiinnitteinen ranneke on vaihdettava. 

Kyllä kelpaa nyt kelloa opetella. Itse asiassa esikoinen osaa kyllä kaikki perusjutut, tietää tasatunnit ja puolet, vartit ja vuorokauden. Tietää kuinka monta minuuttia on tunnissa ja kuinka pitkä viisari kulkee tunnin aikana kellotaulun ympäri lyhyen liikkuessa yhden numerovälin. Silti sellainen lopullinen hoksaaminen ja asian loksahtaminen kohdalleen puuttuu vielä. Sellainen, että voisi vilkaista kelloa ja tietää mitä se on. Tämä tuli minulle itse asiassa yllätyksenä, luulin nimittäin kellon osaamisen olevan aika lailla peruskauraa ekaluokkalaiselle jo. Mutta eipä se taida ollakaan, tai ei ainakaan meillä ole.