Pallomahamuistoja

Minulta pyydettiin jo kauan aikaa sitten kirjoitusta raskausajoista, pahoittelen että kirjoittamisessa on kestänyt. Mutta nyt pieni matka menneeseen. Olen ollut kahdesti raskaana ja kerrat ovat olleet monella tavalla samanlaiset, mutta yhtä monella tapaa toisistaan poikkeavat. Tässä muistoja ja huomioita molemmista odotusajoista.

Tein esikoisesta positiivisen raskaustestin äitienpäivänä. Olin siinä vaiheessa jo luopunut minkäänlaisesta toivosta inseminaatioiden onnistumisen osalta ja katseet oli käännetty kohti syksyä ja uusia hoitoja. Testin tein, kun kerran niin oli käsketty. Hyvä etten pyörtynyt yllätyksestä, kun plussa lävähti ruutuun. Matka oli alkanut. 

Pari viikkoa myöhemmin, juuri ennen kuin kuudes raskausviikko tuli päätökseensä, se alkoi. Sanon vaan, että olen omasta mielestäni oksentanut ihan loppuelämän tarpeeksi vietettyäni molemmissa odotuksissa kuusi viikkoa pää pöntössä aina, kun uskalsin yrittää syödä jotain. Neste onneksi pysyi ensimmäisessä odotuksessa sisällä ja imeskelin sipseistä suolaa sekä söin jäisiä mustikoita. Sitten makasin hiljaa paikoillani, että jotain ehtisi imeytyä ennen kuin oli taas mentävä. Laihduin kuusi kiloa, jatkuva nälkä oli kamalaa ja kun kolmastoista raskausviikko alkoi, pahoinvointi loppui kirjaimellisesti yhdessä yössä. 

Tässä ollaan isoäidin syntymäpäivillä, naamasta ei vielä näy kuinka rankkaa jatkuva pahoinvointi on. Kävin juhlissakin muutaman kerran salaa oksentamassa ja seuraavana päivänä alkaneella Pariisin lomareissulla piti pysytellä suhteellisen lähellä hotellihuonetta. Muutoin raskausoireet olivat hyvin pieniä, ei mitään muuta mainittavaa. Voin loppuodotuksenkin hyvin ja jaksoin tehdä kaikkea aivan normaalisti, olin sitä tyyppiä, joka käyttää korkkareita ihan loppuun saakka. Ei turvotusta, ei mitään.

Vatsa tuli esiin juuri ennen puoltaväliä. Siinä vaiheessa siirryin odotusvaatteisiin, joiden osalta pärjäsin hyvin maltillisella vaatevarastolla. Omat paidat toki sopivat yhä samoin kuin kietaisumekot, mutta ostin muistaakseni pari hametta, farkut ja suorat housut. 

Puolivälin jälkeen lähdimme Välimerelle risteilemään perheeni ja siskoni kanssa. Matka oli todella ihana, vaikka vähän piti ruokien kanssa säätää. Olin molemmissa raskauksissa hyvin tarkka ruokarajoitusten osalta enkä juonut lainkaan alkoholia. Tämä linja sopi minulle itselleni parhaiten. Matka oli hyvässä ajankohdassa odotuksen osalta, olin energinen ja kävimme maissa niin Italiassa kuin Monacossakin. Muuten rentouduimme uima-altaalla. 

Maltalla se sitten lähti käsistä, kun löysimme äidin kanssa ostoksille. Tiesimme jo odottavamme poikaa, joten ei muuta kuin shoppailemaan! Lentokoneessa kannoin käsimatkatavarana valtavaa säkkiä vauvanvaatteita.

Syksyllä olin elämäni kunnossa fyysisesti. Viihdyin raskaana, pidin itsestäni ja ulkonäöstäni. Oli helppo olla, sen kun vain yksi uloke roikkui tuossa edessä mukana. Henkisesti pahimmat ajat olivat myös takana, kun olimme käyneet yksityisellä puolella sopimassa mahdollisesta erityismaksuluokan sektiosta. Enää ei tarvinut pelätä ja uskalsin lähteä julkisen puolen pelkopoliprosessiin hieman rauhallisemmin mielin. Pelkäsin synnytystä niin ettei kukaan varmaan uskokaan. Paitsi se maailmani pelastanut Kätilöopiston silloinen ylilääkäri.

Syksyn mittaan myös vauvanhuone alkoi valmistua. Pidän vaaleansinisestä, joten sitä tuli paljon. 

Tässä ollaan jo lähellä joulua, laskettuun aikaan on vielä kuukauden verran. Tein kiihtyvällä vauhdilla graduani tässä vaiheessa, että saisin sen mahdollisimman hyvälle mallille ennen vauvan syntymää. Itse joulunaika oli rankkaa henkisesti, sillä meillä oli synnytystavan päättäminen julkisen puolen prosessissa edessä heti pyhien jälkeen välipäivinä. Olin ahdistunut, hermostunut ja peloissani koko joulun. Kaikki meni kuitenkin hyvin eikä monen pelottelemaa käännytystä tullut lainkaan. En ehkä ollut siinä kuosissa, että minua olisi paljon kannattanut ylipuhua. Sektiopäivä päätettiin ja sain rauhan loppuodotukselle. Tai olisin saanut, kunnes keksin alkaa pelätä mitä käy, jos olenkin syöksysynnyttäjä. 

Molemmissa odotuksissa kaksi viikkoa ennen vauvan syntymää on vatsa räjähtänyt käsiin. Tai siltä se ainakin molemmissa tapauksissa tuntui, minkä lie kasvuspurtin ottanut tuolloin. Tuntui ettei pystynyt edes syömään paria haukkausta enempää kerralla, kun vatsalaukku oli jossain litistyksissä. Olo tuntui myös kömpelömmältä ja isommalta kaikin puolin. Nukkuminen oli vaikeaa, kun lonkkia poltteli ja jatkuvasti piti käydä vessassa. Onneksi oli enää kaksi viikkoa jäljellä. Kiloja odotuksessa tuli maltillisesti, vain 4,5 kokonaisuudessaan.

Sektiota edeltävänä päivänä kannoimme pinnasängyn valmiiksi huoneeseemme odottamaan. Kohta siinä nukkuisi joku. 

Sain vielä yllärivauvakutsut ennen kuin oli aika lähteä laitokselle. Esikoinen syntyi tammikuun 14. päivä iltapäivällä ja meistä oli tullut kolmihenkinen perrhe.

Toinen odotus alkoi hyvin erilaisissa merkeissä kuin ensimmäinen. Olimme jo lapsiperhe ja kuopus ilmoitti tulostaan heti ensimmäisen hoitokierroksen jälkeen. Tulin testitikku kädessä miehen luo hymyillen ja hän tajusi heti, epäuskoisena siitä voisimmeko onnistua samantien. Niin se vain oli ja kanssamme halaillut esikoinen oli vielä autuaan tietämätön siitä miten hänen maailmansa tulisi muuttumaan.

Sama kolmen kuukauden infernaalinen oksuruljanssi alkoi jälleen juuri ennen kuudennen viikon täyttymistä. Tällä kertaa kaikki vain oli tuplasti pahempaa, sillä edes neste ei pysynyt sisällä ja olisin ollut tiputuskunnossa useaan otteeseen. Kuusi viikkoa, kuusi menetettyä kiloa ja niin järjetön energiavaje, että en jaksanut kuin maata sohvalla. Nukahdin heti, kun kuulin ulko-oven kolahtavan miehen tultua kotiin ja kerrankin heräsin seuraavan kerran palikoilla peitettynä, esikoinen oli leikkinut minun ollessa aivan kuutamolla. Ainoastaan mehujäät toimivat ravintona. Sain alku-ultran yhteydessä lääkäriltäni pahoinvointilääkityksen ja se auttoi niin, että neste alkoi pysyä sisällä. Ja jälleen kerran, kun 13. viikko alkoi, kaikki oli historiaa. 

Olimme heinäkuussa Italiassa lomailemassa ja juuri sitä ennen, rv. 17 täyttyessä olimme käyneet miehen kanssa Brunolla sukupuolta kurkkaamassa. Halusin käydä ennen matkaa tarkastuksessa, että kaikki on hyvin, ja samalla selvittää minkävärisiä vaatteita tällä kertaa ostaisimme. Kaikki oli hyvin ja vaaleansinisellä linjalla jatkettiin. 

Vatsa tuli esille viikon 20 tienoilla ja kasvoi maltillisesti keskikäyrän alapuolella, aivan kuten viime kerralla.

Tässä ollaan lähdössä häihin elokuussa. Voin hyvin, jaksoin hyvin, ja olin onnellinen.

Syksy eteni ja vatsa kasvoi. Olimme esikoisen kanssa paljon kaksistaan miehen matkustaessa töiden vuoksi kiihtyvällä tahdilla. Tässä vaiheessa, toisen raskauden ollessa kyseessä, huomasin väliaikaisenkin ainoana aikuisena toimimisen vaikuttavan jaksamiseeni. Esikoista piti nostella ja kantaa, hänhän oli vasta vajaa kolmevuotias ja mies oli yhdenkin kerran kuutena viikkona peräkkäin matkoilla. Huomasin olevani väsynyt ja kipeä, vatsaa sattui iltaisin reippaasti ihan vain rasituksesta. Ei nimittäin ollut aikaa levätä kuten ensimmäisessä raskaudessa, kroppa oli paljon kovemmilla tällä kertaa.

Tässä näette maailman omistuneimman tulevan isoveljen. Hänellä oli oma ultrakuva "Pekasta", jota hän kantoi mukanaan. Hän puhui vatsalle, suukotti sitä ja odotti pikkuveljen syntymää malttamattomana. 

Vaatetusasioissa pikkuveljelle ei taatusti tulisi kylmä. 

Vatsa kasvoi eikä odotus ollut henkisestikään yhtä rankka kuin edellinen. Kerran pelkosektion saaneena oli helpompi luottaa siihen, että niin kävisi myös tällä kertaa. Silti oli hermoraunio ennen päivän päättämistä ja lääkäriaikaa, mutta itse asiassa minulta kysyttiin haluaisinko sektion viikkoa ennen vai kenties vielä aikaisemmin. Kaikkien kauhukertomusten jälkeen omat kokemukseni sekä Naistenklinikan että Kätilöopiston pelkopoliprosesseista ovat vain ja ainoastaan asialliset.

Yksi harvoja uusia ostoksia pikkuveljelle oli tämä ihana kehto. Lapsi nukkui siellä muutamia hassuja hetkiä, hän preferoi huomattavasti enemmän iholla oloa.

Taas oltiin lähellä odotuksen loppua ja vatsa spurttasi, ihan samoin kuin edeltävälläkin kerralla. Hekumoin ajatuksella joulusta kaikkine kaloineen, juustoineen ja viineineen. 

Sitten tuli aika ottaa viimeiset kuvat meistä kolmihenkisenä perheenä. Kuopus halusi Pekan kuviin mukaan ja pitää siksi kättään vatsallani. Olin ihan valmis saamaan lapsen ulos ja raskausviikoilla 39+0 meistä tuli nelihenkinen perhe, kun kuopus saapui maailmaan heti aamulla. 

Summa summarum, minä tykkäsin molemmista odotusajoista heti, kun alun pahoinvointi oli loppunut. Esikoisen odotus oli fyysisesti todella helppo ja kuopuksenkin odotuksessa ainoastaan riittämätön lepomahdollisuus aiheutti väsymystä ja kipuja vatsaan. Ei ollut turvotusta, ei verenpainetta, ei mitään ongelmia tuota väsymystä lukuunottamatta ja kuopuksesta tulleet 5 kg olivat nekin viidentenä päivänä synnytyksestä kadonneet. Henkisesti ensimmäinen odotus oli rankka, toinen helpompi ja vain ajoittain pelko ja ahdistus saivat yliotteen. Loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin molemmilla kerroilla hyvin, onneksi. Oli myös mukava olla kerrankin sataprosenttisen tyytyväinen itseensä ja olemukseensa.