Kadonneen kesäpaikan metsästäjät

Viime kesänä päätimme miehen kanssa aloittaa prosessin oman kesäpaikan löytämiseksi. Meillä oli unelmia, ajatuksia ja toiveita tulevasta, mutta miten sitten kävikään ja kuinka kauan siinä prosessissa oikein kesti? 

Olimme miehen kanssa jo vuosikausia jutelleet kuinka mukava olisi joskus omistaa oma pieni torppa. Termi käsitti kesäkodit kaikissa muodoissaan, mutta kyllä ne varsinaisetkin torpat luettiin mukaan vaihtoehtoihin. Meillä ei ole perheiden ja sukujen puolesta perintömökkejä ja kun lapsuuden mummolanikin on nyt sukulaisen omistuksessa, aloimme pikkuhiljaa toivoa omaa kesäpaikkaa yhä enemmän. Vielä muutama vuosi sitten haaveet olivat vasta ajoittaisia ja hyvin hentoja, mutta viime vuonna päälle paukahtanut ikäkriisi sai aikaan muutoksen. Alkoi tuntua siltä, että niitä haaveita on paras alkaa toteuttaa jo nyt, jos haluamme niistä joskus totta tehdä. Miksi me enää odottaisimme ja mitä me odottaisimme? 

Kesällä aloimme kartoittaa tarjontaa, alueita ja sitä millaista taloa oikein etsisimme. Lähdimme liikkeelle minun toivomastani tsehovilaisesta huvilatunnelmasta toisaalla ja miehen mieltymyksestä moderniin selkeälinjaiseen tyyliin toisaalla. Hyvin pian hylkäsimme edes ajatuksen tasolla uuden rakentamisen ja totesimme, että tarjokkaita löytyy kyllä yllin kyllin valmiina. Minä liputin valmiin talon puolesta myös valmiin puutarhan kannalta ja toki olen aina ollut sitä mieltä, että meidän avioliittoamme ei ole tarkoitettu yhtään minkään rakentamiseen. 

Me etsimme kuivan maan mökkiä. Syitä on kaksi, joista ensimmäinen on budjetti ja toinen minun hysteerinen suhtautumiseni yhdistelmään pienet lapset ja vesistö. Totesin yksinkertaisesti nukkuvani huomattavasti levollisemmin, jos minun ei tarvitse miettiä vikkelän kuopuksen livahtavan ulos huomaamatta tai muuta vastaavaa. Pihan pitäisi siis olla niin suuri, että sinne saa jonkinlaisen uimapaikan rakennettua. Sellaisen, johon saisi kannen tai oven eteen. 

Huomasimme nopeasti, että ilmoitusten kuvat saattavat valehdella paljonkin ja kaikkein hyödyllisintä on ajella ristiin rastiin, käydä katsomassa erilaisia kohteita ja kokeilla erilaisia ajomatkoja. Näin paperille rustatut toiveet konkretisoituivat, vähemmän tärkeät tippuivat pois ja muutamista kohdista tuli entistäkin tärkeämpiä. Vaatimukset, joista emme olleet valmiita tinkimään, olivat etäisyys enimmillään kahden tunnin ajomatkan päässä kotoa, pihan suojaisuus sekä isot remontit tehtyinä talossa. Muista seikoista olimme valmiita joustamaan ja lopulta kaiken ratkaisisi fiilis, se voisimmeko kuvitella perheemme juuri sinne. 

Syksyllä kävimme jo katsomassa useampia ehdokkaita ja ennen joulua teimme tarjouksenkin yhdestä talosta. Se ei johtanut kauppoihin ja joulun jälkeen tilanne kesäkotimarkkinoilla rauhoittui selvästi. Uusia ei tullut myyntiin ja mekin aloimme odottaa kevättä. Ihan muutaman viime viikon sisällä huomasin markkinoiden selvästi piristyvän ja sähköpostiin alkoi tipahdella vahtipalvelun linkkejä kiihtyvällä tahdilla.

Eränä päivänä huomasin ilmoituksen talosta, joka oli ollut markkinoilla jo ennen joulua, mutta jonka olin jostain syystä sivuuttanut. Nyt katsoimme miehen kanssa ilmoitusta uudemman kerran ja sovimme seuraavalle viikonlopulle näytön. Jännitti, talo tuntuisi olevan kaikkea sitä mitä toivoisimme, mutta näyttöhän sen vasta ratkaisisi. Olisiko paikassa sitä toivottua tunnelmaa, pystyisimmekö näkemään itsemme siellä? Lisäksi näytölle oli tulossa toinenkin perhe, joten kilpailijoita oli luvassa. 

Kierrettyämme paikan päällä jäätävässä takatalven kelissä ympäriinsä teimme tarjouksen samantien ennen kuin suuntasimme auton takaisin kotiin. Tarjouksemme olisi voimassa vuorokauden emmekä ihan hirveästi haluaisi korottaa mikäli myyjä tekisi vastatarjouksen. Olimme tinkineet pyynnistä reippaasti, mutta mielestämme tarjous oli kuitenkin aivan linjassa alueen hintoihin ja talon kuntoon nähden. Tiesimme myös talosta tarjotun jo aiemmin, mutta nämä eivät olleet johtaneet kauppoihin. Ihme kyllä sain yöllä nukuttua ja seuraava päivä meni kipeää esikoista hoitaessa ja vanhempaintoimikunnan asioita järjestellessä samalla, kun puhelin kulki tiiviisti matkassa mukana. Sitten tuli mieheltä soitto. Talo olisi meidän.

Mies puhuu mökistä, minä puhun kesäpaikasta tai kesäkodista. Talo on rakennettu 1940-luvulla, siinä on reilusti tilaa meille ja vielä vieraillekin, valmis ja reilun kokoinen pihapiiri omena- luumu- ja kirsikkapuineen sekä sireeneineen. Siellä on erillinen uusi saunarakennus, reilusti tilaa poikien pelata futista ja mikä tärkeintä, sisävessa. Siinä on sitä tavoittelemaamme fiilistä. Mitään ei pihalle tarvitse tehdä (enkä mitään aikoisikaan, puutarhatyöt eivät ole minun heiniäni), nurmikkokin on ilahduttavasti osin sammalta. Sisätiloista tekee valkoinen maali aivan toisenlaiset.

Saimme kerran yhdeltä kiinteistönvälittäjältä neuvon, jonka mukaan siinä vaiheessa, kun seitsemän kohtaa kymmenestä täytyy toivelistalla, kannattaa toimia. Tässä ei ole suihkua sisällä, mutta sellaisen voi rakentaa. Tämä on hieman suurempi kuin alkujaan mietimme, mutta onpahan tilaa. Mutta siinä ne puutteet sitten ovatkin, tämä tuntuu meille tarkoitetulta. Ajomatkaakin kertyy ovelta ovelle alle kahden tunnin.

Nyt odotellaan enää kuntotarkastusta ja sen jälkeen, jos kaikki on kunnossa, allekirjoitetaan kauppakirjat. Tästä kuvissa näkyvästä kaunottaresta.