Yöpöydällä nyt: Nimikirjainmurhat

Yksi kuluneen syksyn kiinnostavimmista kirjauutuuksista kaikkien dekkarifanien keskuudessa on takuulla Sophie Hannahin romaani Nimikirjainmurhat. Hyvät naiset ja herrat, Hercule Poirot on palannut!

Hannah on herättänyt Dame Agatha Christien perinnön ja erityisesti hänen luomansa mestarisalapoliisin hahmon jälleen henkiin. Christien perikunta ja oikeudenomistajat valitsivat Hannahin kirjoittamaan murharouvan hengessä uusia seikkailuja legendaarisen salapoliisin setvittäväksi vuosikymmenten tauon jälkeen.

Millainen on lopputulos? Varsin kelpo, sanoisin. Teoksen tapahtumapaikkana on 1920-luvun lopun Lontoo, jossa Poirot on muuttanut joksikin aikaa asumaan täysihoitolaan päästäkseen eroon työpaineista. Siellä hän tutustuu nuoreen poliisiin, joka toimii teoksen kertojana. Itse tapahtumat käynnistyvät, kun Poirotin luo tulee nuori nainen, joka uskoo tulevansa murhatuksi ja kieltää salapoliisia siinä tapauksessa selvittämästä tekijää, olisihan hänen kuolemansa vain oikein. Seuraavaksi loistohotellista löytyy kolme kuollutta vierasta, jokaisella kalvosinnappi suussaan ja Poirot on jälleen tapahtumien keskiössä.

Ei tämä missään nimessä sellaista huttua ole kuin vaikkapa legendaarisen Tuulen Viemää -teoksen jatko-osa Scarlett. Juoni etenee, hahmot ovat salaperäisiä ja visaisia pulmia sekä äkkinäisiä käänteitä tarjotaan kuten ennenkin. Hannah on sanonut haastatteluissa, että hän ei ole halunnut kopioida Christien tyyliä, vaan luoda omansa. Silti elementit ovat samat. On Poirot mukanaan uskollinen apurinsa, joka ennen oli Hastings ja nyt vasta tavattu poliisi. On tapaus, jonka osaa ratkaista vain Poirot. On kryptisiä vihjeitä ja asioita, jotka vain Poirot ymmärtää. Ja on loppukohtaus, jossa Poirot kertoo kuka sen teki. 

Romaani on teknisesti taitava ja kulkee sujuvasti eteenpäin. Henkilöitä on reilusti ja vaikka juoni on monimutkainen, se on ymmärrettävä. Yritin lukea kirjaa avoimin mielin, mutta en voinut välttyä tekohengityksen tunnulta. Poirot oli Poirot eikä sittenkään ollut. Vaikka alkuperäiseltä otettaisiin kaikki eleet, tavat ja sananparret, puuttuu siitä jotain oleellista. Ja se on henki, joka Christien kirjoissa on, mutta jota Hannah ei ole tavoittanut. 

Romaani tarjoa kaikille vanhan kunnon salapoliisitarinan ystäville mielenkiintoisen lukuhetken. Sen parissa viihtyy ja sitä lukee mielellään, mutta parhaillaan se on niille, jotka eivät ole Hercule Poirotin faneja. Sinänsä pätevä tarina kärsii lukijan liiallisista odotuksista silloin, kun Christien romaanit ovat olleet suosikkeja nuoresta asti ja niihin palaa aina ja uuddelleen. Sillä jotakin puuttuu, jotain vaikeasti selitettävää ja häivähdyksenomaista. Ehkä se on se Poirotin henki.

Bubbling under: käytän tämän postauksen hyväkseni vinkkaamalla totaalisen koukuttavasta dekkariuutuudesta. Tsekatkaa tanskalainen Jussi Adler-Olsen ja miehen kolme suomennettua teosta Vanki, Metsästäjät ja Pullopostia. Viimeinen on Lasiavain-palkinnon voittanut ja kaikki kolme aivan loistavaa laatulukemista jännityksen ystäville. Kirjoja on suomennettujen lisäksi ilmestynyt jo tuplat, joten jos tanska taittuu, niin aika monta hyvää dekkaria saa luettavakseen!