Perhesunnuntai

Sellainen oli tänään Ruoholahden SnadiStadissa, jonne suuntasimme puolenpäivän jälkeen. Tuli nimittäin selväksi, että kaksi päivää kotona ollut kuopus tarvitsi saada vähän laajempiin ympyröihin, alkoivat kodin seinät kaatua pahaenteisesti päälle. Ja kun ulkona satoi, oli hyvä hetki täyttää lasten toive ja mennä tuonne hupipaikkaan. 

Minähän siis inhoan tuollaisia sisäleikkipuistoja sydämeni pohjasta. Olemme käyneet tuolla kerran aikaisemmin pian avaamisen jälkeen, joten kovin suuri käymistiheytemme ei ole. Lapsethan rakastavat tuota paikkaa. Minä en rakasta ja syitä on monia. En voi käsittää sitä miten vanhemmat istuvat kahvilassa lukemassa kirjaa välittämättä lainkaan seurata missä ja miten jälkikasvunsa menee. Meidän lastemme ikäiset ipanat pistävät menemään täysin ilman valvontaa ja terrorisoivat mennessään muita leikkijiä. Leikkipaikoissa vallitsee täydellinen viidakon laki ja minä saan sitten olla laittamassa vieraita lapsia ojennukseen ja pitää silmä tarkkana omieni puolta. Ei sillä etteivätkö nämä osaisi sitä itsekin, mutta hyvähän se on mennä hätiin ennen kuin kuopus mojauttaa nyrkillä toista päin näköä. Kun vielä otetaan lukuun kiskurihinnat sekä tuollaisissa paikoissa vaaniva pöpövaara, niin hiphuraa. 

No mutta. Meillä oli oikeasti kivaa enkä edes minä muistanut nihkeillä. Vietimme tuolla pari tuntia ja ipanat laskivat liukumäkeä, pomppivat pomppulinnoissa ja kiipeilivät sydämensä kyllyydestä. Välissä pelattiin vähän sählyä ja sitten ajeltiin autoilla. 

Olin pukeutunut sopivan urheilullisesti. Tiesittekö, etten omista minkäänlaisia lenkkareita tai tennareita. Ei ole ollut tarvetta.

Nyt täällä on osittainen hiljaisuus, kun esikoinen on jo kuukahtanut. Itse ajattelin viettää sunnuntai-illan pesemällä ensin kylppärin ja syömällä sen jälkeen purkillisen jäätelöä katsellen Morsea boksilta. Luterilainen työmoraali kunniaan, muuten jättäisin suosiolla kylpyhuoneen kuuraamisen päiviksi tuleviksi. Mutta pakkohan sekin on joskus pestä.