Terveisiä perheestä 4/18: Mikä lapselle nimeksi?

Terveisiä perheestä esittelee äitiyden ja perhe-elämän parhaat ja pahimmat palat. Viikottain pääset kurkistamaan kaksilapsisen perheen kaaoksenhallintaa kehittävään arkeen sekä niihin hetkiin, joista ei välttämättä vauvakirjaan ole kirjoitettu. Anekdootit on kerätty kymmenen viimeisen vuoden ajalta ja kaikki ne ovat todella tapahtuneet meille.

Tämä seuraava ei suoranaisesti ole sattumus, onpahan vaan kertomus siitä miten vaikeaa voi olla saada yksi nimi oikein.

Kuopus sai meiltä nimen, jota on Suomessa annettu tähän mennessä noin tuhannelle henkilölle viime vuosisadan alusta lähtien. Tiesimme jo nimeä päättäessämme, että se tulee todennäköisesti jakamaan mielipiteitä ja että mikään itsestäänselvä valinta nimi ei ole. Meille se kuitenkin oli täysin varmasti kuopuksen nimi ja tänä päivänäkin olen nimeen äärettömän tyytyväinen.

Reaktiot nimeen ovat olleet lähes pelkästään positiivisia tai positiivisen yllättyneitä. Tai sitten ne negatiiviset kommentit eivät vain ole kantaneet korviini saakka. Mutta vaikeuksia tuon valitun nimen kanssa on ollut näiden seitsemän vuoden aikana. 

Ensimmäisenä nimeä hoki kolmevuotias isoveli, joka oli jo ennen vauvan syntymää ehtinyt kertoa pikkuveljen nimen isovanhemmille. Hän ei osannut tuolloin vielä sanoa ärrää, joten nimi kääntyi lapsen suussa persoonalliseen muotoon. Siinä missä isovanhemmat toki ymmärsivät mistä nimestä on kyse, sain moneen otteeseen kertoa nimeä isoveljeltä tiedustelleille ja hieman hämmentyneille ihmisille, että ei. Pikkuveljen nimi ei ole Maiju. Hän kun on poikakin ja näin. Marius tai Maijus, aika lähelle kuitenkin.

Myös harrastuksissa lapsi on ollut säännöllisesti jotain muuta kuin nimensä. Futiskerhon palloon kirjoitettiin isolla Marjus. Eräs toinen puolestaan kommentoi, että aika jännä nimi tuolla teidän nuoremmalla, en olekaan ennen kuullut Marjusta. En minäkään, mietin mielessäni. 

Luistelukoulussa lasta jo vähän harmitti, kun hän kertoi ohjaajien kanssa käydystä keskustelusta:

Ohjaaja: Hienosti meni Markus!

Marius: Mun nimi on kyllä Marius.

Ohjaaja: Selvä juttu Markus! 

Lapsi oli aivan tuohtunut, miksi se sanoo mua Markukseksi, kun mun nimi on Marius!

Nimi on ihmiselle tärkeä, onhan se yksi merkittävimmistä identiteettiä vahvistavista asioista. Silti en osannut ajatella, että lasta harmittaisi väärällä nimellä kutsuminen näin paljon. Ajattelen tässä itseäni ja omaa kokemustani. Minua on aina kutsuttu toisella etunimelläni. Tästä syystä olen säännöllisesti ollut ihan joku toinen, kun esimerkiksi lääkärissä kutsutaan aina ensimmäisellä nimellä yhdistettynä sukunimeen. En ole koskaan asiasta pahemmin välittänyt, siinähän kutsuvat. Lapsen kautta olen oppinut ymmärtämään, että nimi ja sen oikea kirjoitus- tai lausumisasu todellakin merkitsee. Siispä korjaan, vaikka itseäni en koskaan jaksa.

Mitä lapsi itse ajattelee nimestään? Hän oppi jo pienenä sanomaan, että "mun nimi on Marius, eli Martsu." Lempinimellä pärjää!