Kaksplus.fi

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lentäjän (tyttären)poika

Aero Oy:n vanha DC-3 -lentokone tuli näytille ja mikäpä sen parempi tilaisuus tartuttaa ilmailukärpäsen puremaa seuraavaan sukupolveen. Niinpä mekin löysimme itsemme tuon niin tutun lentokentän laidalta lauantaina. Miten monta muistoa lentoasema ja ilmailun maailma itsessään herättikään. 


Muistin kaikki ne kerrat, kun äidin tai isän kanssa aikaisella aamulennolla tulimme isovanhempien luokse. Aina mukanani kulkeneelle nallelle oli puettu matkustamiskelpoiset vaatteet päälle ja joka kerta muistettiin vilkuttaa lennonjohtotornin tutuille. Joskus kävi niinkin, että isä istui siellä koneen ohjaamossa ja me kävimme moikkaamassa. Minä isompana ymmärsin miten se sinne oli yhtäkkiä ilmestynyt, mutta sisko oli aivan huuli pyöreänä. 


Muistissa on kiirehtimiset lennolta toiselle, kun juostiin läpi terminaalien ehtiäksemme koneeseen. Tai päädyttiin pyrkimään kohti kotia välilaskujen kautta, vapareilla kun aina mentiin sen mukaan, millä lennolla tilaa oli. Aina piti laittaa ykköstä ylle, ei puhettakaan matkustamisesta rennosti verkkareissa. Muistan yhä miten sen yhden hameen vyö painoi vatsaa matkalla Nykkiin. 


Minä olisin toivonut voivani pyrkiä lentoemännäksi, mutta huonon näköni vuoksi tiesin jo lapsena, ettei tule onnistumaan. Tuolloin ilmailuelämässä oli vielä rippunen hohtoa jäljellä, kohteissa vietettiin pidempiä aikoja ja maailmaa näki aivan eri tavalla. Ei taida paljon olla siitä elämäntavasta tämän päivän työssä jäljellä. Se on harmi.


Viime lauantaina uudet DC-3 -klubilaiset pääsivät ukkinsa siivellä paitsi tutustumaan vanhan koneen sisätiloihin, myös katsomaan minkälaisilla koneilla isoisänsä siellä ilmoissa oikein liitelee. Mielenkiintoista nostalgiaa oli koko kone täynnä.







Hän oli omasta mielestään aivan valmis ja ennen muuta hyvin innokas lähtemään lentoon. En yhtään ihmettelisi, vaikka tästä lapsesta tulisi perheemme seuraava lentoharrastaja. Vielä en ole poikia ilmaan päästänyt, vähän pitää vielä kasvaa ennen kuin pääsevät ukkinsa kanssa liitelemään.


Kuuleeko lennonjohto, kuuntelen!


2 kommenttia:

  1. Mun vaari oli myös lentäjä henkeen ja vereen. Itsekin kieppunut kyydissä pienestä saakka - en välittänyt puuhasta. Mutta kyllä mun veljellä ja meidän esikoisella on selvästi geeneissä intohimo ilmailuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on sen verran tehokas korkean paikan kammo, että en ole suostunut kyytiin. Olikin hauska katsoa kuopusta, tyyppi oli ihan liekeissä kaikesta. Esikoinen taas oli enemmän äitinsä linjoilla.

      Poista