Mietintöjä kasvamisesta

Olen monta kertaa todennut ettei mikään ole ikinä kasvattanut minua niin paljon kuin omat lapseni, sillä kun lapsi kasvaa, se kasvattaa siinä samalla myös vanhempansa. Minä kasvoin aikuiseksi, kun minusta tuli äiti. Ja vaikka elämä noin ulkoisesti ei ihan hirveästi ehkä ole muuttunut, olen minä ihan toinen ihminen kuin vielä vaikkapa kymmenen vuotta takaperin. 

Olen tässä kesälomalla pohtinut moneen kertaan yhtälöä lapsenlapset ja isovanhemmat. Monessa perheessä isovanhemmat ovat elintärkeä turvaverkko ja lapsia hoidetaan vanhempien työssäkäynnin aikana useampi viikko esimerkiksi mökillä tai mummilassa. Jotkut isovanhemmat toimivat päivähoidon korvikkeena ja hoitavat arkisin lapsenlastaan ihan vakkarimeiningillä. Toisilla ei ole isovanhempia lainkaan tai he asuvat toisella puolella Suomea. Yhtä kaikki, isovanhemman ja lapsenlapsen suhde on tärkeä ja tärkeässä osassa myös lapsen kasvun kannalta.

Meidän elämässämme ovat aktiivisesti mukana yhdet isovanhemmat, jotka aina tarvittaessa ja pystyessään, sekä usein muuten vain ottavat poikia hoitoon. Pisin hoitoaika on ollut neljän yön mittainen molemmilla pojilla, mutta nykyisin ehkä kaikkein mukavin tapa antaa lapsille yhteistä aikaa isoäidin ja ukin kanssa on viedä heidät sinne päiväksi. Viedään aamulla, haetaan illalla, ja poikkeuksetta kotiin tulee kaikesta mukavasta tekemisestä ja yhdessäolosta onnellinen lapsi. Myös poikien vuorottainen kyläily on tärkeää niin, että molemmat saavat ihan omaa aikaa isovanhempien kanssa, mutta monesti he ovat siellä yhdessä, monesti jäävät myös yöksi. Mutta se yksi yö riittää, sillä minusta on vuosien myötä tullut vähän hannari.

Oli aika, jolloin vanhempieni apu oli elintärkeää. Kun esikoinen ei nukkunut, ajoimme vanhempieni luokse, ojensimme virkun vauvan ovella heille ja painuimme vierashuoneeseen nukkumaan. Samaten epävarmana esikoisen äitinä miehen ollessa työmatkoilla menin monesti vanhempieni luokse ensialkuun. Sitten koitti se päivä, kun huomasin pärjääväni vallan mainiosti ihan itsekseni ja kotona oleminen esikoisen kanssa olikin se helpoin ja mukavin tapa olla. Ei ollut enää tarvetta sille käytännön avulle ja henkiselle tuelle samalla tavalla kuin ennen ja yökylään lähteminen tuntui  monin verroin vaivalloisemmalta kuin omissa rutiineissa pysytteleminen. Ja kun kuopus syntyi, ei tarvinnut monesti edes miettiä ollako kotona vai mennäkö kyläilemään. Ja jos mentiin, oltiin se yksi yö ja oli kiva palata takaisin kotiin. Aikaisemmin minulle oli ollut vaikeaa olla yksin. Yhtäkkiä oli kaikkein mukavinta, helpointa ja rennointa olla yksin. Joskus oli rankkaa, joskus oli tylsää, useimmiten oli ihan tavallista.

Olen vähän sitä mieltä, että isovanhemman ja lapsenlapsen suhde on parhaimmillaan silloin, kun se on rusinat pullasta -tyyppinen. Kun isovanhempi saa hemmotella lapsenlastaan ja lapsi nauttia tästä hemmottelusta. Tähän toki vaikuttaa oma tilanteemme ja jos lähettäisin lapsemme esimerkiksi kolmeksi viikoksi Kainuuseen aina kesäloman aluksi, olisi suotavaa ettei kolmea viikkoa syötäisi karkkia tai valvottaisi miten sattuu. Joka tapauksessa isovanhemmat ovat hyvin tärkeitä lapsen kehitykselle ja kasvulle, sieltä saadaan vähän erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia kuin kotoa. Ja minulle äidin antama henkinen vertaistuki on tärkeää paitsi itseni vuoksi, myös poikien vuoksi. Hän katsoo menoa hieman eri kannalta ja osaa antaa näin arvokkaita huomioita mietittäväksi minulle. 

Olen myös miettinyt millainen olisin, jos mies ei koskaan olisikaan mennyt matkustusta vaativaan työhön? Mitä jos minä en olisi koskaan joutunut olemaan poikien kanssa yksin? Olisiko minusta tullut nainen ja äiti, jolle lapsiperhe-elämä on hirveän rankkaa ja joka on hermoromahduksen partaalla, jos mies ei joka päivä ole vartin yli neljä kotona. Koska eihän se koskaan ole. Eikä tule olemaankaan, sillä on aina ollut selvää, että mies tähtää urallaan ylemmäs. Hän vaihtoi matkustustyöstä pois ainoastaan sen vuoksi, että esikoinen reagoi hänen poissaoloihinssa niin vahvasti ja mies halusi asettaa lapsensa oman uransa edelle. Vielä joskus tulee aika, jolloin mies ei ole meidän kanssamme yhtä paljon kuin nykyisin on ja jolloin koti ja lapset tulevat olemaan entistä enemmän vastuullani. Ja se on ihan okei.

Omaan kasvamiseeni liittyen avainsana lienee tottumus. Kun on tottunut hoitamaan kahden lapsen ja kodin aika lailla itse ei tule mieleenkään etteikö lasten kanssa voisi hoitaa kaikkia asioita päiväkotipäivän jälkeen tai etteikö harrastuskentän reunalla istuessa voisi vastata pariin työsähköpostiin. Ruoan saa tehtyä, vaikka kukaan ei juuri silloin vie lapsia pois tieltä tai viihdytä heitä. Siivous hoituu samalla tavalla, etenkin kun juuri irtisanoimme keväällä otetun siivouspalvelun. Koen hyvin absurdiksi sen ajatuksen, että soittaisin vanhempani meille tai veisin lapset sinne vain, että saisin rauhassa vaikkapa käydä asioilla. Minä olen tottunut tekemään asioita lasten kanssa yhdessä. Joku toinen on valmis vetämään ranteet auki, jos puolisolla menee töissä pidempään. Siitä se kaikki varmaan lähtee, tottumuksesta tietynlaiseen elämäntyyliin. Ja niinpä minä nykyään hyvin usein hannailen, kun tulee tarve pyytää hoitoapua vanhemmiltani tai siskoltani. Sain sentään pyydettyä heitä tulemaan katsomaan poikia pariksi tunniksi esikoisen tulevan vanhempainillan ajaksi, mutta ensin mietin, että vain toinen menee. No, nyt mennään sitten molemmat, kun sain suuni auki.

Elämä ei ole enää mustavalkoista, vaan harmaan sävyjä on tullut vuosien myötä mukaan paljon. Ehdottomuus, joka oli hyvin vahvana luonteessani, on karissut. Mutta olen kyllä meidän perheestämme ihan vilpittömän ylpeä. Kaikki ratkaisut on tehty perheen kokonaishyvinvointia ajatellen, lapset etusijalla. Ja meillä on ihan mielettömät lapset. Ja minä olen vetänyt sairaan hyvin nämä seitsemän ja puoli vuotta, jotka olen äitinä ollut. Mies puolestaan osoitti olevansa aikamoinen sissi viime keväänä. Olen oppinut luottamaan itseeni ja ollut aina lapsilleni tuki ja turva. Olen huomannut etten mene paniikkiin, jos lapsi kaatuu niin, että häneltä irtoavat hampaat ja suupieli repeytyy auki. Olen kävellyt Lastenlinnasta autolle kaksikuisen vauvan kanssa miettien kuulemiani epäilyksiä aivopaineesta ja epilepsiasta ja ajatellut, että pitää varmaan yrittää saada mies kiinni jostain päin maailmaa ja sen jälkeen hakea esikoinen päiväkodista, että ehditään tekemään lounasta ajoissa. Olen hanskannut kaiken eteen tulevan odottamattoman, koska on ollut pakko ja koska olen ollut ainoa aikuinen siinä tilanteessa ja sitä myöten oppinut, että tulee vastaan mitä vaan, niin minä pärjään. Ja sen myötä olen taputellut 35-vuoden lähestyessä pamahtaneen kriisin käsitellyksi.