Heidi Köngäs: Sandra. 285 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta ja arvio julkaistu Suomen Kuvalehdessä.
Sata vuotta takaperin Suomesta löytyi monta
torpanemäntää. Heidi Köngäs kertoo romaanissaan Sandra yhdestä heistä.
Sandra on ollut huutolaislapsi, elämän
kovuuteen jo pienestä tottunut. Avioliitto Jannen kanssa on kuitenkin
onnellinen, torppa rakentuu ja lapsia syntyy. Elämä on työteliästä, mutta
hyvää. Romaanin puolivälissä sisällissota pyörähtää maantieltä kotipihaan ja
vie mukanaan Jannen jättäen Sandran selviytymään yksin viiden lapsen kanssa.
Monen muun kirjailijan tavoin myös Heidi Köngäs
on siis uudessa teoksessaan kääntänyt katseen vuoden 1918 tapahtumiin. Romaanin
nimihenkilön kohtalona on joutua sodan myötä oman elämänsä sivustakatsojaksi,
kun ulkoiset tekijät määrittelevät elämän edellytykset. Kyyti on kylmää.
Heidi Köngäs on parhaimmillaan tunnetilojen
kuvaajana ja sanojen asettelijana. Hän näyttää lukijalle Sandran surun,
epätoivon ja päättäväisyyden riipaisevasti, pienin kielellisin yksityiskohdin.
Sandran taistelu soditaan kotirintamalla ja se on ankara. Nälkä ja hätä
välittyvät lukijalle kouriintuntuvina.
Sandran lisäksi romaanin kertojina toimivat
tämän käly Lyyti sekä tyttärentytär Klaara, joka löytämiensä muistikirjojen
kautta käy läpi isoäitinsä elämää. Usean kertojan käyttäminen on kuitenkin
tarpeetonta ja tekee kerronnasta hajanaisen. Klaaran oman elämän pohdintaa ei
myöskään motivoida kunnolla ja teoksessa on mittaansa nähden turhan paljon erilaisia
aineksia. Monessa niistä raapaistaan pintaa, mutta ei päästä sen syvemmälle.
Romaanin ensimmäinen luku puolestaan jää
irralliseksi, vaikka näyttääkin suomalaiselle kansanluonteelle ominaisen
hiljaisuuden vaatimuksen.”Tuska pitää purra ikeniin” huutaa Sandra anopilleen
Maijalle tietäen mistä puhuu. Hiljaisuus antaa raamit olemiselle ja vain siten
voi pysyä kasassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti