Ruutuajan rajoittaminen - kyllä vai ei

Tällä viikolla Helsingin Sanomissa julkaistiin artikkeli, jossa toimittaja antoi lastensa viikon ajan pelata vapaasti. Inspiraatio ihmiskokeeseen oli saanut alkunsa tulevaisuuden tutkimuksen tohtorin Marja-Liisa Viherän lausunnosta, jossa ruutuajan käsitettä pidetään vanhentuneena. Mitä tapahtui?

Jutun kirjoittaja antoi tuon viikon ajaksi lapsilleen vapaat kädet pelaamiseen eikä lähtenyt rajoittamaan sitä sen suuremmin. Ainoastaan muutamia sopimuksia tehtiin, ruokapöydässä ja kävellessä ei pelattu ja läksyt oli hoidettava. Muutoin lapset saivat päättää itse milloin ja miten paljon pelaavat. Lähtöoletuksena oli, että lapset eivät ole kypsiä ja kykeneväisiä rajoittamaan omaa pelaamistaan, vaan se on aikuisen tehtävä.  Jutun lapset ovat 7- ja 9-vuotiaita poikia, aivan kuten meillä. Heillä on myös ollut hyvin samanlainen rajoitus ruutuajan suhteen, eli viikonloppuna sai pelata vapaammin, arkena vähemmän. Erona on se, että toimittajan perheeessä myös television katsomista on rajoitettu, meillä ei. 

Kävi huonosti. Lapset koukuttuivat viikossa pelaamiseen niin, että eivät paljon muuta tehneet. Samaan aikaan he olivat ajoittain tuskastuneita pelaamiseen, mutta kokivat etteivät voineet olla pelaamatta. Viikon kuluttua äidin ilmoitus rajoitusten palaamisesta otettiin vastaan mukisematta.

Lapset ovat erilaisia. Mikäli me tekisimme samanlaisen kokeen omien lastemme kohdalla, kävisi siinä samalla lailla. Olen itse vaihtelevalla menestyksellä pitänyt hyvin tiukkoja ohjaksia paitsi peliajan määrässä, myös itse peleissä ja niiden sisällöissä. Käymme säännöllisesti keskusteluja siitä, miten kaikki muut saavat pelata K-12 -pelejä, miten kaikki muut saavat pelata aamuisin ennen koulun alkamista ja miten kaikilla muilla peliaikaa on joka päivä. Jokainen vanhempi on varmasti kuullut sanat "kenelläkään muulla ei ole näin tiukkoja rajoituksia tai tiukkoja vanhempia kuin meillä".

Itse asiassa minä en edes koe olevani niin tiukka kuin miltä lapsista tuntuu, mutta heidän tuntemuksensa on toki heille oikea ja aito. Me olemme kokeilleet monenlaisia tapoja. Pojat ovat saaneet vähän peliaikaa joka päivä tai ainoastaan viikonloppuisin, joskus on pelattu vapaammin lomilla, mutta vähemmän arkena. Joskus käytössä on ollut ainoastaan kännykkä ja iPad sekä pleikka ovat olleet tauolla. Yhteistä on kuitenkin yksi asia. Mikäli antaisin, lapseni pelaisivat huomattavasti nykyistä enemmän ja pelejä, jotka eivät heidän ikä- ja kehitystasolleen ole sopivia. Olemme esimerkiksi kokeilleet ns. first person shooter -peliä, ei toimi. Samaan aikaan ikäraja K-12 ei ole kymmenen vuotta täyttävällemme ehdoton, kun kyseessä on esimerkiksi Minecrartin tyylinen rakentelupeli. Esikoisen luokalla tämän hetken hitti on Five Nights At Freddy's -peli, jota en anna hänen missään nimessä pelata. Joku toinen antaa. 

Nämä ovat asioita, joihin ei voi antaa selkeitä sääntöjä. Jokainen perhe määrittelee itse miten ja mitä heillä saa pelata. Tärkeintä on tuntea lapsensa ja huomata miten pelaaminen juuri häneen ja hänen aivoihinsa tai käytökseensä vaikuttaa. Meillä asuu kaksi erilaista tyyppiä. Toinen pelaisi niin paljon kuin saisi, ei osaa lopettaa itse ja hänen aivonsa reagoivat peleissä nähtyyn ja koettuun vahvasti. Toinen on kykeneväisempi jättämään pelit sikseen ja siirtymään toiseen tekemiseen. Hän ei jää samalla tavalla koukkuun pelaamiseen ja pelimaailmaan. Sillä koukuttavia ne ovat vielä täysin kehittymässä oleville aivoille, siitä ei pääse mihinkään. Jokainen lapsi vain reagoi asiaan eri tavoin ja siksi joku voi kannattaa rajoittamatonta ruutuaikaa, toinen tiukkoja rajauksia. 

Itse asiassa kokeeseen innoituksen antanut Marja-Liisa Viherä ei kehottanut vanhempia antamaan lastensa pelata vapaasti, vaan mahdollistamaan ylipäänsä puhelimen vapaa käyttö. Viherä painottaa puhelimen olevan monipuolinen viestintäväline, josta on paljon hyötyä esimerkiksi opiskelussa. Olen samaa mieltä ja koulussa esikoinen käyttääkin puhelinta ja sen ominaisuuksia sekä sovelluksia lähes päivittäin oppitunneilla. Tämä on enemmän kuin suotavaa, sillä se on nykypäivää ja eritoten tulevaisuutta ja siinä pitää pysyä mukana. Tämä koskee myös vanhempia, meidän velvollisuutemme ja yhtä lailla oikeutemme on olla kartalla siitä mitä lapsemme elektronisilla laitteilla tekevät, mitä vaikkapa whatsupp-ryhmässä tapahtuu ja millaisia hakuja puhelimella on tehty. 

Lopulta kaikessa on tärkeintä tasapaino. Me odotamme mieheni kanssa, että pojat hoitavat koulunsa ja velvollisuutensa, silloin emme yhtä herkästi puutu puhelimen käyttöön. Samalla tavalla on pystyttävä myös laittamaan elektroniset laitteet syrjään ja rauhoituttava sohvannurkkaan lukemaan kirjaa. Nykyaika kannustaa lyhytjänteisiin toimiin ja pitkäjänteisyyttä on pidettävä yllä tietoisesti, näin minä asian koen. Jollain toisella tasapaino syntyy erilaisista asioista ja erilaisin painotuksin. Meillä siis tarvitaan ruutuaikaa rajoituksineen ja valvontoineen. Ja se on ihan ok, koska sillä tavoin suojelen lapsiamme liialliselta kuormitukselta.