Anna-Leena Härkönen: Valomerkki. 252 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta ja arvostelu julkaistu Suomen Kuvalehdessä.
Kirjoittamisen kauneus ja kauheus
Anita on viisikymppinen kirjailija ja nyt hän on päättänyt
kuolla. Tämä päätös sysää tapahtumat liikkeelle Anna-Leena Härkösen uudessa
romaanissa Valomerkki.
Kirjan kirjoittaminen on Anitalle tuskallista, sillä se tarkoittaa
taas yhden masennusjakson alkamista. Kun Anita sitten syntymäpäivillään
tiedustelee ystäviltään kuka auttaisi häntä tappamaan itsensä, sysää makaaberi
kysymys tapahtumat käyntiin ja läheiset pois mukavuusalueeltaan. Myös Anitan,
vaikka hän siellä uskookin seisovansa.
Työstäessään uutta romaania Anita käy läpi elämäänsä. Masennus
on aina odottanut nurkan takana ja isän kuolema sekä tyttären itsenäistyminen
tuovat ikääntymisen iholle. Kun mieskin saa ruokaa eteensä ilman Anitaa, on
tämä selvästi tarpeeton. Kelpaanko minä, kelpaavatko kirjani, hän kysyy.
Anitan henkilöhahmo on kaikessa suoruudessaan ja
lakonisuudessaan herkullinen. Eikä tarvita kummoistakaan päättelykykyä ymmärtääkseen,
että hahmossa on paljon Härköstä itseään. Anitan kautta tämä näyttää lukijalle
mitä kirjailijan työ parhaimmillaan ja pahimmillaan on ja millaista kamppailua
luovan työn tekijä monesti itsensä kanssa käy. Onko ikääntyvällä
naiskirjailijalla enää mitään annettavaa?
Härkösen teksti on parhaimmillaan pienissä osuvissa oivalluksissa.
Romaanin kieli on napakkaa ja dialogi oivallista. Valomerkissä on myös
avainromaanin piirteitä, kun Anita eräässä palkintojenjaossa tapaa
karikatyyrimaisesti luonnehdittuja henkilöitä ja kertoo mielipiteensä niin
kriitikoista kuin kustantamon väestäkin. Sen kirjoittaminen on taatusti ollut
vapauttavaa.
Eräänä päivänä lukija tiedustelee milloin uusi teos ilmestyy
ja Anita päättää muistaa kysymyksen vielä seuraavanakin päivänä, ahdistuksen
lyödessä jälleen ylitse. Sillä kuoleminen, se on vain viimeinen oljenkorsi
johon nojautua silloin, kun kirjoittaminen tuntuu olevan liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti