keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kun perheen isä matkustaa

Matkalaukku eteisessä aina valmiina pakattavaksi. Matkakokoiset hygieniatuotteet minigrip-pussissa odottamassa. Kalenterimerkinnät, joista voi kurkata milloin se puoliso taas tuleekaan kotiin. Arkea perheelle, jossa toinen vanhemmista matkustaa työnsä puolesta säännöllisesti.


Kun esikoisemme oli kaksi kuukautta vanha, aloitti mies uudessa työpaikassa ja samalla kuvioihin tulivat työmatkat. Mies oli poissa välillä joka viikko, välillä joka toinen ja matkojen pituudet vaihtelivat parista yöstä yhdeksään vuorokauteen. Me totuimme siihen, niin mies kuin minä ja esikoinenkin, jonka kanssa meistä muodostui aikamoinen tiimi. Matkailu jatkui vielä kuopuksen ensimmäiset puoli vuotta, jonka jälkeen mies vaihtoi työpaikkaa ja matkoista tuli satunnaisia. Sen jälkeen meni muutama vuosi kokonaan ilman työmatkoja, mutta nykyisessä työpaikassa niitä taas riittää. Ja tämä tuntuu oikeastaan hyvin tutulta. Mies maailmalla, minä ja pojat kotimaisemissa. Emme mekään kyllä edes silloin pikkulapsiaikoina kotiin jääneet homehtumaan, paljon mentiin ja tehtiin kolmisin.


Jokainen perhe elää arkea tavallaan. Minä olen useammankin ystäväni kanssa pyöritellyt päätä, kun joku on kertonut vaativansa miehensä tuloa töistä heti työajan päätyttyä neljältä. Pelkkä ajatuskin tuntuu huvittavalta, sillä mieheni alalla pitkät työpäivät ovat kaikkea muuta kuin poikkeus. Tietenkään hän ei ole kotona ennen kuutta ja jos on, se tarkoittaa monen tunnin duunirupeamaa vielä iltapuhteeksi. Vastapainona on toki vapaus tehdä työnsä milloin haluaa ja missä haluaa, näin miehellä on esimerkiksi mahdollisuus lähteä tällä viikolla esikoisen luokan saattajaksi leffaan keskellä aamupäivää. Silti, hyvin harvoin olen laskenut miehen varaan mitä tulee kaupassa käymiseen, ruoan laittamiseen, kurahousujen pesuun ja läksyjen tarkastamiseen. Älkää ymmärtäkö väärin, hän tekee kaiken mielellään, jos vain kotona on ja ehtii, mutta lähtökohtaisesti tämän perheen pyörittäminen on minun vastuullani. Ja se on ihan ok. Monesti soitan hänelle iltapäivisin, että mikä on aikataulu. Ihan vaan, että olen asiasta kärryillä, en hoputtaakseni häntä kotiin.


On absurdi ajatus, että tarvitsisin apukäsiä esimerkiksi käydäkseni kaupassa tai tehdäkseni ruokaa, siivouksesta nyt puhumattakaan. Elettyäni kolmevuotiaan ja vauvan kanssa hissittömässä kerrostalossa miehen ollessa yli viikon kerrallaan poissa, en jaksa valittaa pienistä. Kyllä, joskus oli tylsää raahata vauvaa, uhmaraivareiden vuoksi äksänä maassa makaavaa esikoista ja kauppakasseja takapihan autopaikalta ylös kotiin. Samaten oli kurjaa, kun miehen lähtöä seuraavana aamupäivänä aloitettiin vatsatautirumba. Mutta sitähän se on, arki. Joskus kurjaa, joskus ihanaa, useimmiten ihan tavallista. Vanhemmistani ja siskosta on ollut iso apu vuosien mittaan, mutta kaikkein helpoimmalla minun mielestäni pääsee, kun on omassa kodissa omien rutiinien parissa. Yleensä tosin valvoin ensimmäiset pari yötä kuulostellen lapsia ja valitettavasti valvon yhä. Kolmantena yönä olenkin sitten niin väsynyt, että uni kyllä tulee. 

Kuopuksen synnyttyä esikoinen alkoi oireilla isänsä poissaoloja. Hän tarvitsi selvästi isäänsä enemmän kuin ennen ja reagoi vahvasti työmatkoille lähtemiseen. Lapsi ei tuntunut ymmärtävän, että isä tulee kyllä takaisin, vaan itki katkeria hylkäämisen kyyneliä harva se viikko. Mieheni totesi, että mikään työ ei ole tämän arvoista ja vaihtoi duunipaikkaa sellaiseen, jossa matkat olivat satunnaisia. Tämä oli iso juttu perheellemme ja esikoiselle, asia josta olen ikuisesti miehelle kiitollinen. Olisihan hän voinut päättää toisinkin. Sen sijaan oli selvää, että esikoisen tunteiden täytyy mennä muun edelle. Ja nythän tämä on jo vähän läpihuutojuttu isojen lasten kanssa. 


Minä itse koen hyvin ahdistavana ajatuksen, että perheen toisen aikuisen pitäisi tulla joka päivä kotiin tuli hännän alla ja jatkuvasti oltaisiin kylki kyljessä. Toki muistan vauva-ajoilta montakin päivää, kun olen ollut aivan puhki ja ojentanut lapsen isänsä syliin heti eteisessä. Samaten oli hetkiä, jolloin ajattelin etten jaksa enää yhtään. Niitä on varmasti kaikilla. Niinpä olen näin jälkeenpäin miettinyt, että miksi en pyytänyt enemmän apuja niihin hetkiin, kun olin poikien kanssa pitkiä pätkiä yksin. Miksi en palkannut siivoojaa, pyytänyt hoitoapua vaikkapa esikoisen kanssa ulkoiluun tai ylipäänsä käyttänyt enemmän palveluja. Minulle ei tiedättekö tullut mieleenkään, tosin olen muutenkin huono pyytämään jeesiä arkipäivän asioihin. Tämä olisi ehdottomasti kannattanut tehdä toisin, sillä omaa jaksamistaan ei kannata vetää liian tiukoille. 

Mutta olen minä myös aika ylpeä itsestäni, lapsistani ja perheestäni. Siitä keskenkasvuisesta 27-vuotiaasta, joka esikoisen äidiksi aikanaan tuli, on vuosien myötä kasvanut vahva tyyppi ja erittäin hyvä äiti. Lapseni tietävät, että vaikka isänsä välillä onkin poissa maisemista ja parhaillaan minä olen poissa monta päivää putkeen, heidän hyvinvointinsa tulee aina meille ykkösenä. Välillä on ikävä ja sitten taas tavataan. Ja vaikka vielä viisi vuotta sitten miehen työmatkat vaativat meiltä kaikilta toisinaan paljon, on tilanne nyt toinen ja yhden vanhemman poissaolo ei vaadi enää toiselta pahemmin venymistä. Tämän kun joku olisi minulle niinä tiukkoina hetkinä kertonut, olisin ollut kiitollinen. Että arki eskarilaisen ja koululaisen kanssa on mahtavaa. 

Toivottavasti tästä ei saanut sellaista kuvaa, että meidän arkemme olisi aina jotenkin seesteistä ja hallittua. Päinvastoin, säädön määrä on vakio, jo silloin leikki-ikäisen ja taaperon kanssa.






10 kommenttia:

  1. Olet syystäkin ylpeä itsestäsi! Teillä on ihana perhe ja vaikka tiedän itsekin sen tunteen, kun laskee minuutteja puolison saapumiseen että hoitovuoro vaihtuu, niin vaatii myös paljon tukea puolisoa tämän uralla - etenkin jos se vaatii perheeltä sopeutumista. Ja ihanaa, että työpaikanvaihto onnistui esikoisen olon helpottamiseksi :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista sanoistasi. Meille tämä on tosiaan ollut nyt se optimaalisin tapa yhdistää työt ja perhe, katsotaan uudelleen sitten kun kuopuskin vielä vähän kasvaa. Mielenkiinnolla odotan mitä työelämä itselleni vielä eteen tuo.

      Poista
  2. Minä sekä mieheni olemme kumpikin kahdeksasta neljään hommissa. Eikä meistä kummastakaan ole reissuhommiin, se on sellaista hommaa että vaatii omanlaisen mielenlaadun sekä mahdollisen perheen tuen. Itse en henkilökohtaisesti jaksaisi olla reissuleskenä, jotenkin sitä vaan tykkää tehdä asioita myös tavallisena arkeana koko porukalla. Pärjäisin toki lasten kanssa keskenäni ja mukavaa meillä olisi eikä asiat jäisi tekemättä. Mut meidän perheelle sopii paremmin, että pääsemme olemaan yhdessä myös tavallisena arkipäivänä ja kumpikin vanhempi osallistuu arjen pyörittämiseen.

    Omalla alallani (sekä mieheni) on myös reissuhommia tarjolla, mutta kumpikaan meistä ei ole sitä tyyppiä, joka niissä viihtyisi. Reissuhommat näkyisivät tietenkin positiivisesti myös kukkaron pohjalla, mutta sen hinta olisi ainakin meidän perheessä turhan kova.
    Omalla työpaikallani on osa porukasta reissuhommissa, osa n. 50 matkapäivää vuodessa ja osalla matkapäivät pyörii varmaan 200 päivän paikkeilla. Tuon 200 matkapäivän porukka on sellaista, että suurin osa viihtyy ko. pestissä n. 2-4 vuotta ja sitten ei vaan enää jaksa. Koska kotona / suomessa ei ehdi kuin käväisemään ennen kuin on taas lähtö. Noissa hommissa on vain pari kaveria,jotka on tehnyt tuota n. 10 vuotta. Jostain syystä nuo matkahommat ovat varsin miehisiä pestejä, en tiedä ovatko miehet sitten levottomia sieluja vai lähtevätkö koti-elämään karkuun vai mikä noissa matkahommissa sitten viehättää? Oman työpaikkani kokemusten perusteella, moni "ukko" varsinkin käyttöönotto / huolto hommissa, on sellaista vilpertti jengiä, jotka eivät kotipuolessa kauheasti viihdy ja uskollisuuskin voi olla vähän mitä sattuu.

    Jos perheellisenä on reissuhommissa, niin se vaati kyllä myös puolison tuen ja hyväksynnän asian suhteen. Jos reissuja on paljon, niin suurin osa arjen hoidosta jää puolisolle. Parisuhteen toisen osapuolen reissuhommat saattavat myös vaikuttaa myös toisen urakehitykseen / mahdollisuuksiin töissä, mikäli siis on lapsia ja heidän hoito jää pääosin ei-reissu hommia tekevän vastuulle. Lasten sairastelu sekä päivähoitoon vienti ja haku ovat silloin vain toisen osapuolen hoidettavana. Mut jos ei ole niin urakeskeinen / työorientoitunut, niin mikä siinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en myöskään koe olevani parhaimmillani työssä, johon sisältyy paljon matkustamista. Olen hyvin tyytyväinen, että omalla alallani näin ei ole, vaan saan tulla työpäivän jälkeen kotiin. Mies on erilainen ja hänelle reissaaminen sopii. Ja parasta on, kuten teillä, että perhe löytää sen heille ominaisen tavan toimia.

      Poista
  3. Tekstisi olisi melkein voinut olla minun kirjoittamani. Meillä mies matkustaa myös lähes viikoittain ja arki jää minun hoidettavakseni. Näin on ollut viimeiset kahdeksan vuotta. Olen jo niin tottunut, että on lähinnä outoa, jos hän ei jostain syystä matkustakkaan kahteen viikkoon.

    Meillä myös lapset ovat oireilleet isän poissaoloa. Esikoiselle vaikeinta oli eskarivuotena, silloin mies tosin matkustikin tosi paljon. Nuorimmat ovat ikävöineet isää eniten nyt ekaluokkalaisina. Onneksi voi aina helpottaa ikävää videopuhelulla tai ääniviesteillä.

    Asumme tällä hetkellä ulkomailla ja arjen helpottamiseksi en ole kodin ulkopuolella töissä. Tunnen olevani onnekas enkä koe, että uhrautuisin miehen uran takia. Joskus on tietysti tuntuu rankalta, kun täällä ei ole vanhempia apuna. Olen myös huono pyytämään muilta apua, jos ei ole kyseessä hätätapaus, joten lastenhoitoapuja meillä ei juuri ole. Miehellä onneksi joustava työ ja töiden tekeminen kotonakin onnistuu. Kaiken kaikkiaan olen erittäin tyytyväinen arkeemme juuri näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että teillä arki pyörii samalla tavalla ja olette siihen tyytyväisiä kuten myös me. Videopuhelut ovat kyllä hyvä juttu, saa vähän kosketusta toiseen ja lapset näkevät isän juttelevan heille. Minä en myöskään koe minkäänlaista uhrautumista, sillä tämä päätös minun osa-aikatyöstäni ja kotona tehtävistä hommista sekä miehen pidemmistä päivistä ja matkoista on yhteinen. Tuo jousto on miehen töissä on myös täällä tärkeää, mies esimerkiksi on hoitanut lasten hammaslääkärikäynnit viime aikoina, kun keskellä päivää ovat.

      Poista
  4. En ymmärrä, jos mies ja perheenisä pääsee töistä neljältä niin eikö hänen odoteta silloin tulevan kotiin neljän jälkeen, miksi pyörittelette ystäviesi kanssa silmiä?
    Teillä on ja on ollut rankkaa miehesi matkatyöntakia, mutta olette selvinneet ja onnistuneet luomaan toimivat rutiinit tämän kanssa, ja lapsetkin ovat sopeutuneet, ja kun eivät sopeutuneet, niin hommaa muutettiin, loistavaa!
    Meidän perheessä isä myös matkustelee ja todellakin jos hän on kotikaupungin toimistolla töissä niin odotan hänen tulevan heti "normi"työpäivän päätyttyä kotiin (jatkaa sitten hommia tarvittaessa lasten mentyä nukkumaan). Olisi outoa että hän olisi pois kotoa pidempään ja tulisi vaan antamaan hyvänyönsuukot lapsille, varhaisina vuosina se lapsen ja vanhemman suhde luodaan ja kyllä se vaatii läsnäoloa, jos mahdollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun olisi pitänyt avata tätä vähän tarkemmin, olet oikeassa. Lähinnä noissa pään pyörittelyyn johtaneissa tapauksissa on ollut kyse siitä, että kotona olevan vanhemman arki on niin valtavan rankkaa ja työntäyteistä ettei hän kestä sitä minuuttiakaan pidempään kuin on tarpeen. Miehen on oltava suoraan töistä kotona aina ja otettava vastuu lapsesta loppupäiväksi. Mutta huonosti kirjoitettu minulta, jokainen perhe eläköön miten elää. :)

      Poista
  5. Hei,

    varmaan hyviä juttuja jos vain toinen perheen vanhemmista tekee uraa. Meillä molempien työ on vaativaa, 50 tuntia viikossa plus säännöllisesti työmatkoja. Siivous on ulkoistettu, osin myös ruuanlaitto. Ruokaostokset tilataan kotiinkuljetuksella tai valmiiksi keräiltyinä. Käytämme myös lastenhoitoapua päiväkodin lisäksi. Mies vie lapsen hoitoon ja minä haen. Oma työpäiväni alkaa välillä aamuviideltä kun se ei iltapäivästä jousta. Mieheni taas pyrkii palaamaan kotiin iltaisin ennen lapsen iltatoimia. Kaikesta tästä huolimatta tai juuri tästä johtuen odotan häneltä tasavertaista panosta perheen arjen pyörittämiseen. En koskaan selviäisi tästä huolehtimalla arjesta mieheni puolesta kuten sinä teet. Ei siis kannata pyöritellä silmiä jos ei ole varma siitä, minkälainen työpaine sillä isää kotona odottavalla äidillä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoitinkin tuohon ylle, että asia oli minulta huonosti muotoiltu ja olisin voinut avata sitä enemmän. Kyse oli siis täysin päinvastaisesta tilanteesta kuin teillä, sinulle nostan hattua työn ja perheen yhdistämisestä. Ehdottomasti tasavertainen vanhemmuus on kahden uraa luovan vanhemman perheessä se juttu, olen samaa mieltä.

      Poista