Kun perheen isä matkustaa

Matkalaukku eteisessä aina valmiina pakattavaksi. Matkakokoiset hygieniatuotteet minigrip-pussissa odottamassa. Kalenterimerkinnät, joista voi kurkata milloin se puoliso taas tuleekaan kotiin. Arkea perheelle, jossa toinen vanhemmista matkustaa työnsä puolesta säännöllisesti.

Kun esikoisemme oli kaksi kuukautta vanha, aloitti mies uudessa työpaikassa ja samalla kuvioihin tulivat työmatkat. Mies oli poissa välillä joka viikko, välillä joka toinen ja matkojen pituudet vaihtelivat parista yöstä yhdeksään vuorokauteen. Me totuimme siihen, niin mies kuin minä ja esikoinenkin, jonka kanssa meistä muodostui aikamoinen tiimi. Matkailu jatkui vielä kuopuksen ensimmäiset puoli vuotta, jonka jälkeen mies vaihtoi työpaikkaa ja matkoista tuli satunnaisia. Sen jälkeen meni muutama vuosi kokonaan ilman työmatkoja, mutta nykyisessä työpaikassa niitä taas riittää. Ja tämä tuntuu oikeastaan hyvin tutulta. Mies maailmalla, minä ja pojat kotimaisemissa. Emme mekään kyllä edes silloin pikkulapsiaikoina kotiin jääneet homehtumaan, paljon mentiin ja tehtiin kolmisin.

Jokainen perhe elää arkea tavallaan. Minä olen useammankin ystäväni kanssa pyöritellyt päätä, kun joku on kertonut vaativansa miehensä tuloa töistä heti työajan päätyttyä neljältä. Pelkkä ajatuskin tuntuu huvittavalta, sillä mieheni alalla pitkät työpäivät ovat kaikkea muuta kuin poikkeus. Tietenkään hän ei ole kotona ennen kuutta ja jos on, se tarkoittaa monen tunnin duunirupeamaa vielä iltapuhteeksi. Vastapainona on toki vapaus tehdä työnsä milloin haluaa ja missä haluaa, näin miehellä on esimerkiksi mahdollisuus lähteä tällä viikolla esikoisen luokan saattajaksi leffaan keskellä aamupäivää. Silti, hyvin harvoin olen laskenut miehen varaan mitä tulee kaupassa käymiseen, ruoan laittamiseen, kurahousujen pesuun ja läksyjen tarkastamiseen. Älkää ymmärtäkö väärin, hän tekee kaiken mielellään, jos vain kotona on ja ehtii, mutta lähtökohtaisesti tämän perheen pyörittäminen on minun vastuullani. Ja se on ihan ok. Monesti soitan hänelle iltapäivisin, että mikä on aikataulu. Ihan vaan, että olen asiasta kärryillä, en hoputtaakseni häntä kotiin.

On absurdi ajatus, että tarvitsisin apukäsiä esimerkiksi käydäkseni kaupassa tai tehdäkseni ruokaa, siivouksesta nyt puhumattakaan. Elettyäni kolmevuotiaan ja vauvan kanssa hissittömässä kerrostalossa miehen ollessa yli viikon kerrallaan poissa, en jaksa valittaa pienistä. Kyllä, joskus oli tylsää raahata vauvaa, uhmaraivareiden vuoksi äksänä maassa makaavaa esikoista ja kauppakasseja takapihan autopaikalta ylös kotiin. Samaten oli kurjaa, kun miehen lähtöä seuraavana aamupäivänä aloitettiin vatsatautirumba. Mutta sitähän se on, arki. Joskus kurjaa, joskus ihanaa, useimmiten ihan tavallista. Vanhemmistani ja siskosta on ollut iso apu vuosien mittaan, mutta kaikkein helpoimmalla minun mielestäni pääsee, kun on omassa kodissa omien rutiinien parissa. Yleensä tosin valvoin ensimmäiset pari yötä kuulostellen lapsia ja valitettavasti valvon yhä. Kolmantena yönä olenkin sitten niin väsynyt, että uni kyllä tulee. 

Kuopuksen synnyttyä esikoinen alkoi oireilla isänsä poissaoloja. Hän tarvitsi selvästi isäänsä enemmän kuin ennen ja reagoi vahvasti työmatkoille lähtemiseen. Lapsi ei tuntunut ymmärtävän, että isä tulee kyllä takaisin, vaan itki katkeria hylkäämisen kyyneliä harva se viikko. Mieheni totesi, että mikään työ ei ole tämän arvoista ja vaihtoi duunipaikkaa sellaiseen, jossa matkat olivat satunnaisia. Tämä oli iso juttu perheellemme ja esikoiselle, asia josta olen ikuisesti miehelle kiitollinen. Olisihan hän voinut päättää toisinkin. Sen sijaan oli selvää, että esikoisen tunteiden täytyy mennä muun edelle. Ja nythän tämä on jo vähän läpihuutojuttu isojen lasten kanssa. 

Minä itse koen hyvin ahdistavana ajatuksen, että perheen toisen aikuisen pitäisi tulla joka päivä kotiin tuli hännän alla ja jatkuvasti oltaisiin kylki kyljessä. Toki muistan vauva-ajoilta montakin päivää, kun olen ollut aivan puhki ja ojentanut lapsen isänsä syliin heti eteisessä. Samaten oli hetkiä, jolloin ajattelin etten jaksa enää yhtään. Niitä on varmasti kaikilla. Niinpä olen näin jälkeenpäin miettinyt, että miksi en pyytänyt enemmän apuja niihin hetkiin, kun olin poikien kanssa pitkiä pätkiä yksin. Miksi en palkannut siivoojaa, pyytänyt hoitoapua vaikkapa esikoisen kanssa ulkoiluun tai ylipäänsä käyttänyt enemmän palveluja. Minulle ei tiedättekö tullut mieleenkään, tosin olen muutenkin huono pyytämään jeesiä arkipäivän asioihin. Tämä olisi ehdottomasti kannattanut tehdä toisin, sillä omaa jaksamistaan ei kannata vetää liian tiukoille. 

Mutta olen minä myös aika ylpeä itsestäni, lapsistani ja perheestäni. Siitä keskenkasvuisesta 27-vuotiaasta, joka esikoisen äidiksi aikanaan tuli, on vuosien myötä kasvanut vahva tyyppi ja erittäin hyvä äiti. Lapseni tietävät, että vaikka isänsä välillä onkin poissa maisemista ja parhaillaan minä olen poissa monta päivää putkeen, heidän hyvinvointinsa tulee aina meille ykkösenä. Välillä on ikävä ja sitten taas tavataan. Ja vaikka vielä viisi vuotta sitten miehen työmatkat vaativat meiltä kaikilta toisinaan paljon, on tilanne nyt toinen ja yhden vanhemman poissaolo ei vaadi enää toiselta pahemmin venymistä. Tämän kun joku olisi minulle niinä tiukkoina hetkinä kertonut, olisin ollut kiitollinen. Että arki eskarilaisen ja koululaisen kanssa on mahtavaa. 

Toivottavasti tästä ei saanut sellaista kuvaa, että meidän arkemme olisi aina jotenkin seesteistä ja hallittua. Päinvastoin, säädön määrä on vakio, jo silloin leikki-ikäisen ja taaperon kanssa.