sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Mitä meille kuuluu

Viikko takaperin oli hautajaisten aika. Saatoimme rakkaamme matkaan ja vaikka kyyneliltä en Äidin sydän -kappaleen aikana voinutkaan välttyä, oli tunnelma levollinen ja rauhallinen. Kukat olivat viimeisen päälle, niin oma neilikkakimppuni kuin pienten poikien helmililjaa ja harsokukkaa yhdistäneet kukat. Siunaustilaisuus oli hyvin kaunis ja tutun papin puhe henkilökohtainen meille kaikille.


Siunaustilaisuudessa oli tilaa myös hymylle ja hauskoille muistoille. Ja vaikka suru hautajaispäivän jälkeen tuntuukin iskeneen aivan täysillä päin näköä, on muistotilaisuuden lopuksi luettu Henry Scott Hollandin runo lohduttanut minua paljon: 

Laiva nostaa valkoiset purjeensa aamutuuleen ja suuntaa kulkunsa ulapalle. Seison katselemassa, kunnes se häipyy taivaanrannan taa, ja vierelläni joku sanoo: "Se on mennyt, poissa."
Poissako?
Sehän on hävinnyt vain minun näkyvistäni. Samalla hetkellä, kun joku sanoo "se on mennyt" jotkut muut näkevät sen tulevan. Toiset äänet huutavat iloisina: "Tuolta se tulee!"
Sellaista on kuolema.


Tämän aika oli nyt ja hänellä on kaikki hyvin, niin minä ajattelen. Ja aina, kun katson näitä aarteita, Arabian astioita ja vanhaa englantilaista posliinia, kristallia ja Sorsakosken aterimia tai isoäidin Tuulen Viemää -painoksia vuodelta 1942, minä muistan hänet. Samoin kietoessani aamulla Hermésin huivin kaulaani ja lähtiessäni töihin hän on mukanani. Ja kuten muistotilaisuudessa sanoin, on etuoikeus saada tuntea isoäitinsä myös aikuisena, ei vain isovanhempi-lapsi -asetelman myötä. Minä sain tuntea hänet lähes kolmekymmentäseitsemän vuotta. Mitä isoäiteihin tulee, minulla on käynyt elämässäni iso tuuri.



Kaksi viikkoa siihen meni, että vuosisadan tappajaflunssa on lopulta selätetty. Vaikka antibioottikuuri ilmeisesti veikin poskiontelontulehduksen mennessään, kesi lopulliseen paranemiseen vielä useita päiviä kuurin loppumisen jälkeen. Olen ollut niin väsynyt etten muista milloin, nukkunut kaiken mahdollisen ajan ja käytyäni jo välissä töissä jäänyt uudelleen pariksi päiväksi sairastamaan. Tehokkaasti vei tauti kaiken värin kasvoilta, kuten tämä Stockalla otettu hissiselfie todistaa. Poskipuna olisi hyvä ajatus.


Kun elämässä on jonkinlainen poikkeustila päällä, tuntuvat rutiinit ja arjen tavalliset menot entistäkin tärkeämmilta. Me olemme tehneet paljon nelistään. Laittaneet ruokaa ja leiponeen lasten toiveesta pannukakkua tai sämpylöitä. Käyneet ulkona tai vain istuneet sohvilla piirrettyjä katsellen. Olemme pelanneet paljon lautapelejä ja olleet yhdessä. Ja kohta lähdemme lomalle, jota on lievästi sanottuna odotettu. Ihan kohta on myös syntymäpäiväni. Mitä enemmän ikää tulee, sitä armottomampi huomaan olevani kaikenlaista turhaa säätämistä kohtaan. Kuten ystäväni kanssa juttelimme, emme kumpikaan jaksa elämässämme mitään turhia energiasyöppöjä, olivat ne sitten ihmisiä tai asioita. Minulla on tarpeeksi tekemistä ilmankin, kuulosti karulta tai ei. Ja huomaan tulevani jatkuvasti tarkemmaksi yksityisyydestäni. Blogin tapainen hyvän päivän tuttuus on yksi asia, minun ja perheeni todellinen tunteminen toinen. Minulla on paljon hyviä ystäviä, asia josta olen kiitollinen. 



Mies kysyi mitä toivon syntymäpäivälahjaksi. Sanoin toivovani ainoastaan sitä, että pääsemme kaikki terveinä lomalle. Isomman timantin vihkisormukseen sain häneltä kolmekymppisten kunniaksi lähes seitsemän vuotta sitten. Nelikymppislahjaksi olen jo nyt kertonut toivovani Cartierin Trinity-sormusta. Sitä ennen en tarvitse mitään.


Viime aikoina en ole jaksanut lukea kirjoja. Niinpä olen lueskellut aikakauslehdistä artikkelin sieltä, toisen täältä. 


Olen myös löytänyt Netflixin ja sarjojen katselemisen. Kysyin vinkkejä hyvästä katsottavasta ja olen kahlannut läpi jo monta sarjaa ja dokumenttia. Yleensä seuraan televisiosta muutamaa hassua sarjaa, joten muutos lukijasta katsojaksi on ollut aikamoinen. Nyt huomaan lukemisen jo kiinnostavan jälleen kaiken ruudun tuijottamisen jälkeen. Vielä pitää sitä ennen urakoida The Fall -sarja loppuun. 


Ystävänpäivänä lahjoin miestä uudella Nespresson termosmukilla vanhan kannen rikkouduttua ja pojille ostin uusia kirjoja. K-Supermarketin kukkaosasto pelasti miehen yhteisellä kauppareissulla ja valitsin itselleni valkoisia ruusuja. 


Eilen meillä oli erittäin tervetullut hemmottelupäivä, kun vietimme tulevan kummilapseni äidin, hyvän ystäväni pienimuotoisia baby showereita. Lilluimme ensin altaissa Flamingon Spa-puolella, kävimme savinaamiohoidossa ja jatkoimme vielä rentoutumista. Sen jälkeen ohjelmassa oli syömistä, herkuttelua, juttelua ruokapöydän äärellä ja lahjojen avaamista. Oli ihana päästä taas ostoksille hypistelemään pieniä sinisävyisiä vaatekappaleita. Kolme purkkia Benin ja Jerryn jätskiä viimeisteli illan. Päivän keskipiste oli tyytyväinen ja minä myös. Tuli tarpeeseen. 



Ensi viikko on täällä pääkaupunkiseudulla talvilomaviikko ja koska olemme myös seuraavan viikon matkalla, on meillä lähiaikojen ohjelmassa muun muassa pakkaamista, esikoisen koulutehtävien tekemistä viikon ajalta sekä kyläilyä talviloman kunniaksi. Mies painaa vielä viimeiset päivät täysillä töitä ennen matkaa, minä teen kotoa käsin hommia. Ja kun palaamme kotiin, on jo maaliskuu, valon lisääntymisen ja kevään ensi merkkien kuukausi. Se tuntuu hyvältä.


2 kommenttia:

  1. Meillä oli reilu viikko sitten hautajaiset ja vaikka ne olivatkin surulliset niin silti niissä aina on jotain kaunistakin.
    Osanottoni suruusi.
    Meillä hiihtoloma on vasta viikolla 10.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos osanotosta. Teillä vielä pari viikkoa siis arkea ennen kuin voi vähän hengähtää. Jaksaa jaksaa!

      Poista