Olen viime aikoina miettinyt paljon meillä asustelevan veljesparin keskinäistä suhdetta. Sitä miten heidän asetelmansa toisiinsa nähden sekä suhteensa on muuttunut eri ikäkausina ja millainen se on nyt. Miten toivoisin heidän toisensa näkevän ja millaisena veljeytensä säilyttävän.
Sisarussuhteessa on minun mielestäni jotain hyvin lohdullista ja luotettavaa. En ole sitä mieltä, että sisarus on avain onneen ja sisarussuhde automaattisesti jotain hyvää ja kaunista. Ei tietenkään ole. Sisarusriidat esimerkiksi perinnönjaon ollessa ajankohtainen ovat jo käsite, mutta minulle ne ovat jotain hyvin kaukaista ja hivenen absurdia. Miksi sille, jonka olemassaolo elämässä on voimavara ja rikkaus, haluaisi mitään muuta kuin hyvää? Katson asiaa omien kokemusteni läpi ja huomaan ajattelevani, että näillä kahdella on aina toisensa. Toivottavasti olen oikeassa.
Esikoinen oli jo kuopuksen raskausaikana täysillä mukana pikkuveljen odotuksessa. Hän piti valokuvissa kättään vatsallani, jotta myös "Pekka", kuten esikoinen veljeään nimitti, huomioitiin kuvassa. Hänellä oli oma ultrakuva, jota hän kuljetti mukanaan ja ennen veljen syntymää hän halusi käydä ostamassa tulokkaalle pehmolelun. Näin tehtiin. Kun kuopus oli syntynyt ja esikoinen tuli meitä Kätilöopistolle katsomaan, hän huusi ovelta: "Pikkuveli on syntynyt! Voi ihme! Voi ihana!". Ja siitä se heidän keskinäinen suhteensa sitten lähti kehittymään.
Olen myöhemmin miettinyt miten veljessuhteen askelmerkit olivatkin niin oikeassa kohdassa ja mitkä asia vaikuttivat siihen, että heidän keskinäiset välinsä olivat alusta alkaen niin läheiset. Esikoinen täytti kuopuksen synnyttyä kolme vuotta ja oli ehkä tarpeeksi iso odottamaan veljen syntymää. Me miehen kanssa puolestaan teimme kaikkemme, että uudenlainen perhemuoto hyväksyttäisiin myös tuoreen isoveljen taholta eikä hän missään vaiheessa tuntisi itseään syrjäytetyksi vauvan tulon myötä. Hän oli kanssamme sairaalassa joka päivä, mies ajoi kymmeniä kilometrejä suuntaansa hakemaan esikoista luoksemme, viemään häntä taas hoitoon ja takaisin sairaalaan. Esikoinen oli mukana veljensä vaipanvaihdossa ja syötti tätä tuttipullosta, välillä taas makoiltiin sängyllä ja luin hänelle satuja. Kotona esikoisella oli tärkeä tehtävä seistä hoitopöydän vieressä pienellä jakkaralla ja auttaa ojentamaan vaippaa tai harsoa. Otimme esikoisen myös heti kuopuksen synnyttyä pois hoidosta ja olimme kaikki yhdessä kotona kuukauden verran. Kamala ajatuskin, että hän olisi heti jatkanut hoidossa ja me miehen ja vauvan kanssa olisimme pesineet kotona. Ei tullut kuuloonkaan, sen sijaan teimme paljon asioita yhdessä ja yksin esikoisen kanssa. Esikoiseen oli tässä vaiheessa myös muuttanut jonkinlainen riivaaja ja me vanhemmat saimme todella tuntea nahoissamme lapsen kiukun ja hämmennyksen uudesta elämäntilanteesta. Veljeään kohtaan hän oli alusta saakka ainoastaan huomaavainen ja hellä. Se antoi uskoa siihen, että tästäkin selvitään. Niin kuin selvittiinkin. Isyysloman loppumisen jälkeen ja rutiinien palattua elämään palasi myös se aurinkoinen ja ihana pallero, kun alun sopeutuminen oli tapahtunut.
Ensimmäiset puoli vuotta veljessuhteessa elettiin rauhallista aikaa. Sen jälkeen kuopus lähti liikkeelle, suuntasi ensimmäisenä veljensä perässä lastenhuoneeseen ja esikoiselle iski kriisi. Hänen lelunsa ja hänen tavaransa, ei muuten käy! Muutama kuukausi siinä meni, kun opeteltiin yhdessäolon sääntöjä, mutta sen jälkeen rauhanomainen rinnakkainelo on jatkunut enemmän tai vähemmän rauhallisena, päivästä riippuen.
Yksi tärkeä seikka veljesten suhteelle on lasten luonne. Esikoinen on luonteeltaan ennen muuta hellä, empaattinen ja huolehtivainen. Pikkuveli on parasta mitä hän tietää ja hän myös näyttää sen. Monta vuotta sitten esikoinen totesi, että hänen tavoitteensa elämässä on ettei pikkuveli olisi koskaan surullinen. Se on turhan suuri taakka yhden pienen ihmisen harteille, mutta kertoo paljon lapsesta. Ja pikkuveli ihannoi isompaansa yli kaiken, luottaa veljeensä ja tämän tukeen ja apuun kaikissa tilanteissa. He ovat toistensa parhaita ystäviä ja ylpeitä kaikesta mitä toinen tekee, osaa tai oppii.
Ei veljeselo täällä sentään pelkkää hattaraa ole. Kundit riitelevät, kinastelevat, taistelevat tai painivat joka päivä, monta kertaa päivässä. Pienempi ärsyttää isompaa ja isompi pienempäänsä. Milloin kinastellaan siitä saiko toinen kolme viipaletta juustoa ja toinen vai kaksi, milloin siitä kumpi viimeksi valitsi mitä luetaan iltasaduksi. Täysin normaalia, mutta välillä vanhemman pinnaa kiristävää. Mutta yritän ajatella, että tässä niitä tärkeitä ihmissuhdetaitoja opetellaan turvallisesti. Ja aamuisin, silloin he halaavat ja toivottavat toiselleen hauskaa päivää.
Mitä isommaksi pojat kasvavat, sitä tasa-arvoisempi heidän keskinäinen suhteensa on. Vaikka esikoinen toki aina säilyy kolme vuotta vanhempana, pienenee ikäero silmissä. On aivan eri asia olla kaksi ja viisi kuin vaikkapa ensi syksynä molemmat jo koululaisia. Eikä minulla muuta toivomusta tässä maailmassa ole kuin että pojat säilyisivät toisilleen yhtä läheisinä ja rakkaina kuin nytkin ovat. Pupunkorvilla tai ilman.
Esikoinen oli jo kuopuksen raskausaikana täysillä mukana pikkuveljen odotuksessa. Hän piti valokuvissa kättään vatsallani, jotta myös "Pekka", kuten esikoinen veljeään nimitti, huomioitiin kuvassa. Hänellä oli oma ultrakuva, jota hän kuljetti mukanaan ja ennen veljen syntymää hän halusi käydä ostamassa tulokkaalle pehmolelun. Näin tehtiin. Kun kuopus oli syntynyt ja esikoinen tuli meitä Kätilöopistolle katsomaan, hän huusi ovelta: "Pikkuveli on syntynyt! Voi ihme! Voi ihana!". Ja siitä se heidän keskinäinen suhteensa sitten lähti kehittymään.
Olen myöhemmin miettinyt miten veljessuhteen askelmerkit olivatkin niin oikeassa kohdassa ja mitkä asia vaikuttivat siihen, että heidän keskinäiset välinsä olivat alusta alkaen niin läheiset. Esikoinen täytti kuopuksen synnyttyä kolme vuotta ja oli ehkä tarpeeksi iso odottamaan veljen syntymää. Me miehen kanssa puolestaan teimme kaikkemme, että uudenlainen perhemuoto hyväksyttäisiin myös tuoreen isoveljen taholta eikä hän missään vaiheessa tuntisi itseään syrjäytetyksi vauvan tulon myötä. Hän oli kanssamme sairaalassa joka päivä, mies ajoi kymmeniä kilometrejä suuntaansa hakemaan esikoista luoksemme, viemään häntä taas hoitoon ja takaisin sairaalaan. Esikoinen oli mukana veljensä vaipanvaihdossa ja syötti tätä tuttipullosta, välillä taas makoiltiin sängyllä ja luin hänelle satuja. Kotona esikoisella oli tärkeä tehtävä seistä hoitopöydän vieressä pienellä jakkaralla ja auttaa ojentamaan vaippaa tai harsoa. Otimme esikoisen myös heti kuopuksen synnyttyä pois hoidosta ja olimme kaikki yhdessä kotona kuukauden verran. Kamala ajatuskin, että hän olisi heti jatkanut hoidossa ja me miehen ja vauvan kanssa olisimme pesineet kotona. Ei tullut kuuloonkaan, sen sijaan teimme paljon asioita yhdessä ja yksin esikoisen kanssa. Esikoiseen oli tässä vaiheessa myös muuttanut jonkinlainen riivaaja ja me vanhemmat saimme todella tuntea nahoissamme lapsen kiukun ja hämmennyksen uudesta elämäntilanteesta. Veljeään kohtaan hän oli alusta saakka ainoastaan huomaavainen ja hellä. Se antoi uskoa siihen, että tästäkin selvitään. Niin kuin selvittiinkin. Isyysloman loppumisen jälkeen ja rutiinien palattua elämään palasi myös se aurinkoinen ja ihana pallero, kun alun sopeutuminen oli tapahtunut.
Ensimmäiset puoli vuotta veljessuhteessa elettiin rauhallista aikaa. Sen jälkeen kuopus lähti liikkeelle, suuntasi ensimmäisenä veljensä perässä lastenhuoneeseen ja esikoiselle iski kriisi. Hänen lelunsa ja hänen tavaransa, ei muuten käy! Muutama kuukausi siinä meni, kun opeteltiin yhdessäolon sääntöjä, mutta sen jälkeen rauhanomainen rinnakkainelo on jatkunut enemmän tai vähemmän rauhallisena, päivästä riippuen.
Ei veljeselo täällä sentään pelkkää hattaraa ole. Kundit riitelevät, kinastelevat, taistelevat tai painivat joka päivä, monta kertaa päivässä. Pienempi ärsyttää isompaa ja isompi pienempäänsä. Milloin kinastellaan siitä saiko toinen kolme viipaletta juustoa ja toinen vai kaksi, milloin siitä kumpi viimeksi valitsi mitä luetaan iltasaduksi. Täysin normaalia, mutta välillä vanhemman pinnaa kiristävää. Mutta yritän ajatella, että tässä niitä tärkeitä ihmissuhdetaitoja opetellaan turvallisesti. Ja aamuisin, silloin he halaavat ja toivottavat toiselleen hauskaa päivää.
Mitä isommaksi pojat kasvavat, sitä tasa-arvoisempi heidän keskinäinen suhteensa on. Vaikka esikoinen toki aina säilyy kolme vuotta vanhempana, pienenee ikäero silmissä. On aivan eri asia olla kaksi ja viisi kuin vaikkapa ensi syksynä molemmat jo koululaisia. Eikä minulla muuta toivomusta tässä maailmassa ole kuin että pojat säilyisivät toisilleen yhtä läheisinä ja rakkaina kuin nytkin ovat. Pupunkorvilla tai ilman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti