Surua ja iloa

Kuten tiedetään, ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Olen tähän liittyen tullut siihen tulokseen, että henkinen puoli vaikuttaa itselläni vahvasti fyysiseen vointiin. Ei ole yhtä eikä kahta kertaa, kun stressin, huolen tai surun keskellä olen sairastunut. Niin on myös nyt, kun vuosisadan flunssa on huomenna kestänyt jo viikon. Antibiootit on jo otettu apuun, mutta samanlaisen rajun yleiskunnon laskun muistan viime vuodelta tähän aikaan. Kun ei jaksa kättä nostaa ja kävely makuuhuoneesta keittiöön saa hapoille. Kuumetta en ole jaksanut enää muutamaan päivään mitata, sitkeästi pientä lämpöä pitää.

Huomenna on hautajaiset. Lähdemme aamulla aikaisin ja palaamme illalla, onhan maanantaina työ- ja koulupäivä. Olen kehittänyt kriisin sopivasta värssystä, sillä mikään ei tunnu sopivalta ja riittävältä. Muistopuheen aihe sen sijaan hautuu takaraivossa, kolmen tunnin ajomatkalla ehtii senkin huomenna hahmotella. Mietin myös miltä kukat näyttävät, valitsin pienille pojille kimppuihin sinistä helmililjaa ja harsokukkaa, meille miehen kanssa neilikoita kaikissa punaisen sävyissä. Niistä isoäiti piti, niin kukassta kuin punaisestakin. Haluaisin niin paljon ottaa isoäitiä kädestä, ikävä on. 

Huomisen jälkeen yksi etappi hyvästeineen on takana. Olen monta kertaa miettinyt miten erinomaiseen aikaan talvilomamatkamme tuleekaan, kun pääsemme oman perheen kanssa hetkeksi aurinkoon ja pois arjesta. Sen jälkeen on aika jatkaa talon tyhjennyksen ja myynnin parissa. Voitte kuvitella millainen määärä tavaraa on 50-luvun lopulla rakennetussa omakotitalossa, josta ei ole koskaan heitetty mitään pois. Kaiken keskeltä löytyy myös aarteita, kuten Arabian posliineja, Sorsakosken aterimia, kristallia ja ties mitä muuta. Nuo kirjat ilman kansia ovat isoäitini Tuulen Viemää -niteet vuodelta 1942. 

Päivä päivältä mennään kohti kevättä ja valoa. Ajatuksessa on paljon lohdullista. Ei vähiten siksi, että saan kevään myötä uuden pienen kummipojan, jolle saan olla kummitätinä. Mikä ilo ja onni, lisää pieniä ihmisiä porukoihin. Kunniatehtävä, jonka otin empimättä ja kiitollisena vastaan, kun ystäväni minua tulokkaan kummiksi kysyi. Surun talvesta ilon kevättä kohti.