Eve Hietamies: Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju. 415 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.

Pasasen pojat ovat täällä taas. Yösyötön ja Tarhapäivän jälkeen perheessä on siirrytty Hammaskeijun aikaan ja Paavokin menee jo kouluun. Tauon jälkeen on taas aika kurkistaa Eve Hietamiehen luoman yksinhuoltajaisän ja poikansa elämään.

Arki sujuu Pasasten huushollissa omalla painollaan. Antti tekee töitä, Paavo skypettää säännöllisesti Espanjassa asuvan äitinsä kanssa ja naapurin Reponen poikkeaa yhä juoksulenkillään lenkkimakkaralle. Ja paremmaksi vain muuttuu, ajattelee Antti, kun Paavo kasvaa ja aloittaa koulun. Suhde Enniin on onnettomuuden jälkeen ollut ystävävaihteella, mutta ehkä siihenkin tulisi uutta eloa. Paljon on kuitenkin edessä sellaista, jota Antti ei vielä aavistakaan. 

Harvoin naurahdan ensimmäisen kerran jo lukiessani romaanin etuliepeen tekstiä, mutta nyt näin kävi. Hietamiehen teksti osuu suoraan koululaisen ja esikoululaisen äidin hermoon. Ja tässä piilee niin Hammaskeijun kuin myös sarjan aiempien osien hienous. Ne kertovat kulloisenkin lukijan omasta elämäntilanteesta, menneestä tai juuri parhaillaan meneillään olevasta. Luin Yösyötön, kun heräsin itse syöttämään vauvaani. Tarhapäivässä elin mukana päiväkotilaisten äitinä. Ja nyt ollaan jo koulussa. Yhdessä Paavon kanssa kasvavat myös lukijan omat lapset ja minä itse olen enemmän tai vähemmän pihalla, aivan kuten Antti. Samaistumisen ja vertaiskokemusten myötä syntyy tuttuus, ajatus siitä, että noin se meilläkin meni. 

Vaikka elämä on vauvavuosista helpottanut, ovat vuodet yksinhuoltajana muokanneet Antista väsyneen ja kovaa vauhtia katkeroituvan. Elämän olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo tasaantua, mutta samanlainen säätö jatkuu, onhan mahdollista saada pää jumiin rattikelkan väliin tai eksyä kahdensadan metrin matkalla koulusta iltapäiväkerhoon. Arki on yhä selviytymistä ja vielä enemmän sellaiseksi se muuttuu, kun Antin kehitysvammainen veli Janne monen sattuman myötä muuttaa Pasasille. Kuten Antti asian ilmaisee: "Pienet lapset, pienet huolet. Isompi lapsi, isompi huoli. Pieni lapsi ja iso lapsi, hermoromahdus".

Ja tätä kautta päästään seikkaan, joka minua lukijana häiritsee. Antin henkilöhahmo esitetään kirjassa korostetun aggressiivisena. Antti puhuttelee mielessään poikaansa ääliöksi tai miettii hakkaavansa jonkun siniseksi, vaikka seuraavassa lauseessa toteaa ettei koskaan tietenkään niin tekisi. Ymmärrän kirjailijan mahdollisesti halunneen korostaa Antin huonoa fiilistä, sitä kuinka vaikeaa Antilla on. Myös termit hintti ja hinttari ovat osa kirjailijan Antin suuhun punomaa kieltä ja sanavarastoa. En tiedä onko asia kirjailijalle ongelmatonta, mutta minulle lukijana se ei sitä ollut. Asiat voi ilmaista monella tavalla ja minä en oikein suoraan sanottuna usko, että vuonna 2017 pääkaupungissamme elävä Antti Pasanen olisi tuon termin käyttäjä.

Muutoin teos on hyvin etenevä ja ehjä kokonaisuus, joka avautuu parhaiten edellisten osien lukemisen pohjalta. Monipuoliset tekstityypit toimivat ja sopivat saumattomasti mukaan, esimerkkinä Paavon liikuttavat laput siitä kenelle ulko-oven saa oikein avata. Yrityksen ja erehdyksen kautta, niin toimivat sekä Paavo että isänsä. Ja niistä yrityksistä lukiessa lukija paitsi nauraa myös itkee. Sillä onhan ekaluokkalaisen vanhemmalle aivan perusteltua pelätä Sipoosta tulevan susilauman tulevan ja syövän pienen koulumatkalaisen. Been there, done that.