Klassisia vaatteita pojille - PdL

Kun haluaa pukea poikalapsensa kauniisti, klassisesti ja neutraaleihin väreihin, joutuu tekemään vähän enemmän töitä vaatteiden löytymisen suhteen. Onneksi PompdeLux, tanskalainen lastenvaatemerkki, on huolehtinut meidänkin poikiemme vaatetuksesta jo pitkään. Odotan uuden malliston ilmestymistä aina innolla ja käyn kahdesti vuodessa kutsuilla täydentämässä lasten kaappeja. Viime perjantaina oli aika shoppailla tulevan syksyn ja talven vaatetusta.

PompdeLux on profiloitunut tyttöjen tylliunelmien toteuttajana, mutta tarjoaa myös pojille valikoiman klassisia vaatteita neutraaleissa sinisen, beigen, mustan, harmaan ja nyt myös vihreän sävyissä. Tässä tämän syksyn mallistosta vilahdus. Jonkun mielestä tylsää, minusta ah niin ihanan väritöntä.

Tyttöjen mallistossa erilaiset vaaleanpunaisen sävyt ovat aina hyvin edustettuina.

Myös välikautta ja toppaa löytyy näin talvea edeltävästä mallistosta. Ulkovaatteista merkin kevytuntuvatakit ovat aivan ykkössuosikit niin poikien kuin minun mielestäni ja kuopuksella käytössä oleva softshell-takki päiväkotiulkoiluun vallan toimiva.

Kokemukseni vaatteista ovat hyviä, ainakin poikien vaatteet kestävät pesua ja pitoa. Meillä esikoisen vaatteet ovat kestäneet käyttöä moitteettomina odottamaan kuopusta. Vyötäröiltä löytyy kiristykset hoikille käyttäjille, meillä erittäin tärkeä seikka housuja valittaessa. Poikien mallisto on jaettu pieniin poikiin kokoon 104 saakka ja siitä eteenpäin isoihin poikiin. Ensi vuonna laajennetaan kokoskaalojen kummastakin päästä, kun mukaan tulee vaatteita myös vauvoille ja aina 170 senttiin saakka. Nämä pienten poikien housut olisivat ihania esimerkiksi päiväkotivaatteiksi:

Kävimme esikoisen kanssa kuvaston läpi ja katsoimme mitä ostoslistalle laitetaan. Hän tarvitsi ainakin neuletakin, mutta lisäksi hankittiin farkkupaita, yksi trikoopaita koulukäyttöön, sadetakki ja kirsikkana kakun päällä kaksi uutta rusettia. Kuopukselle löytyy vaatetta enemmän kuin tarpeeksi, joten hän jäi tällä kertaa ilman uutta päällepantavaa. Alla olevat kuvat Pomp de Luxin verkkokaupasta:

Yksi asia minua kuitenkin harmittaa, nimittäin tekstien tunkeminen vähän joka paikkaan. Onhan niitä lähes aina ollut trikoopaidoissa, mutta nyt myös esimerkiksi hyvin klassisissa neuleissa. Miksi minä haluaisin, että lapseni villapaidan helmassa lukisi "Adventure is out there" tai rintamuksessa "Hey watch this"?

Suosittelen joka tapauksessa tutustumaan mallistoon, jota voi kutsujen lisäksi ostaa nyt myös verkosta osoitteesta www.pompdelux.fi.

Omat huonot puolet

Esikoinen kysyi eilen illalla, että rakastanko minä itseäni. Vastasin, että tottakai. Jatkokysymys kuului, että olenko minä täydellinen, he kun kuulevat joka päivä minun suustani olevansa täydellisen ihania ja parhaita juuri sellaisina kuin ovat. Ja nyt ollaankin jo vähän vaikeamman asian äärellä.

Miten täydellisyys määritellään, tarvitseeko siihen pyrkiä ja voiko epätäydellinen itse asiassa ollakin se täydellinen. Sillä huonoja puolia, niitä epätäydellisiä, niitä minussa todella riittää. Tässä pieni katsaus ensimmäisenä mieleen tuleviin, niihin jotka päiväkodin kasvatuskeskustelussa kirjattaisiin kehitettävien ominaisuuksien ja taitojen alle.

1) Olisi ihana omistaa lehmän hermot. Olla sellainen rauhallinen ja pitkäpinnainen tyyppi, joka ei ylenmääräisiä hötkyilisi. Mutta ei. Hermo menee sekunnin sadasosassa, oli sitten kyseessä eteisessä pukemisen suhteen vitkasteleva ipana, toimimaton kaukosäädin tai epäselvästi kerrotut ohjeet.

2) Joskus ajattelen myös, kuinka siistiä olisi olla vähän hiljaisempi. Sellainen viileä ja pidättyväinen, vähän arvoituksellinen tyyppi, joka ei kerrasta tai kahdestakaan vielä paljasta itseään. Olla calm, cool and collected. Harva luonnehdinta voisi olla yhtä kaukana itsestäni. Minä nimittäin olen täysverinen lörppä. Olen samaa maata kaikkien niiden mummojen kanssa, joista saan juttuseuraa bussipysäkillä tai lähikaupassa. Note to self: ihan kaikkea ei tarvitse itsestään kertoa ensitapaamisella. Piirre on periytynyt myös molemmille lapsilleni, kiitos ja anteeksi.

3) Minun lempisanontani on Tuntemattoman Sotilaan vänrikki Koskelan toteamus siitä, kuinka asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat. Tämän minä osaan loistavasti, ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia viettää päivää x-asennossa laskotellen. Huonoksi tämä puoli muodostuu silloin, kun niitä asiallisia hommia kuroo kasaan koko päivän löysäilyn jäljiltä. 

4) Minulla on kaksivuotiaan kärsivällisyys. Siinä vaiheessa, kun homma takkuaa tai terassin paikkaa mitataan kolmatta kertaa, tulee ensin turhautuminen, joka pian saa seuraa kyllästymisestä. Ja sitten onkin aika pudottaa hanskat maahan. Inhoan näpräämistä, säätämistä ja kolmansia tarkistusmittauksia. En koskaan jaksa lukea ohjeita ja jos en saa miestä hoitamaan esimerkiksi elektroniikan asentamista tai litteiden pakettien kokoamista, teen itse vähän ohjeita silmäillen. Siltä näyttää lopputuloskin. Kerran kokosin jakkaran. 

5) Olen sairaan nopea päätöksentekijä. Punnitsen hyvät ja huonot puolet sekunnissa ja teen päätöksen vahvasti intuitiolla. En jaksaa lainkaan vatvomista, punnitsemista ja asioiden vääntelyä ja kääntelyä ennen jompaan kumpaan puoleen kääntymistä. Jos päätös pitää tehdä, se tehdään ja piste. Ja muutaman kerran on tullut jälkeenpäin todettua, että olisi voinut miettiä vaikka sen toisenkin sekunnin.

7) Rakastan hiljaisuutta. Minulla ei koskaan ole kotona radio tai televisio muuten vain päällä, kuuntelen musiikkia oikeastaan ainoastaan autossa. Kun tähän yhdistetään kaksi kovaäänistä lasta ja minä ylimpänä huutamassa että älkää kokoajan kailottako, on hiljaisuus yleensä arjestamme kaukana.

8) Olen maailmanhistorian huonoin säästäjä ja muutenkin aivan holtittoman huono käyttämään rahaa. Minun pelastukseni on asuntolaina ja säännöllisesti tililtä lähtevät eläkesäästöratkaisut, jotka pitävät huolen siitä etten seitsemänkymppisenä anele almuja miniöiltä tai vävyiltä. Säästäminen ei tule minulta luonnostaan, siihen pitää pinnistellä.

Bubbling under, mikä miehen mielestä on minun huono puoleni tai onko niitä enemmän kuin yksi? Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä, nimittäin yletön siivousintoilu ja nälkäkiukku. Tunnustan molemmat.

Enni Mustonen: Ruokarouva

Enni Mustonen: Ruokarouva. 430 s. Otava 2016. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.

Arkea ja kulttuuria Ruokarouvan täysihoitolassa

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt neljänteen osaansa. Ja sanottakoon se heti alkuun, kyseessä on kirjailijan tähänastisen uran ansiokkain teoskokonaisuus.

Orvon paimentytön Ida Erikssonin taivalta on sarjassa seurattu Suomen kulttuurin kultakauden taiteilijaperheestä toiseen. Nyt ilmestynyt uusin teos kantaa nimeä Ruokarouva ja esittelee meille paitsi uuden itsenäisen Idan, myös tämän tyttären Kirstin. 

Ruotsissa vietettyjen vuosien jälkeen Ida palaa takaisin Suomeen keväällä 1914. Hän haluaa kouluttaa tyttärensä kotimaassaan ja perustaa saamansa perinnön turvin täysihoitolan Albergaan. Ensimmäistä kertaa elämässään Idalla on oma tupa ja oma lupa. Vapaus tuntuu hyvältä, vaikka vastuu toimeentulosta painaakin. Matka palvelusväen kortteerista oman talon omistajaksi on ollut pitkä.

Yksi ei Idan elämässä muutu, sillä työtä riittää. Sarjan edellisten osien tapaan täysihoitolaan eksyy monia 1900-luvun alun kulttuurielämän nimiä, kuten usein talolla vieraileva Eino Leino tai Idan naapurissa majaileva Ville Vallgren. Yhteiskunnalliset riitasoinnut vyöryvät päälle jo ensimmäisen maailmansodan myötä, mutta vasta kansalaissota tulee suoraan iholle yhdessä Idan menneisyyden kanssa. Teoksen nurja puoli onkin juuri sen käsittelemien vuosien moninaisuus, mikä näkyy tekstissä harppomisena. Tapahtuma-ajan tiivistäminen ei olisi pahitteeksi.

Viihdekirjailijana tunnetuksi tullut Mustonen kutoo fiktiivisen päähenkilönsä vaiheet taidolla Suomen historiaan ja taiteen merkkihenkilöihin. Idan matka Topeliusten pikkupiiasta itselliseksi yrittäjäksi tarjoaa lukijalle valtavan määrän mikrohistoriallista tietoa. Erityisesti naisten ja arjen historia tuodaan etualalle. Viihdettä on Ruokarouvakin, mutta sivistävää sellaista.

Enni Mustonen on kertonut kirjoittavansa vielä lisää osia sarjaan. Olisiko silloin jo Kirstin ja isältään perittyjen taiteellisten geenien aika astua esille?

#TBT: Dekkareiden lyhyt oppimäärä

Luettuani eilen jälleen yhden kyseisen lajin kirjan loppuun päätin kaivaa tämän vanhan tekstin uudelleen esiin. Pieni katsaus lempidekkareideni maailmaan, olkaa hyvät:

"Rouva Eriksson loves dekkarit, se taitaa olla kaikille tätä blogia lukeville tai minut muuten tunteville selvää. Pienestä saakka olen ollut innostunut jännityskertomuksista, vähän vanhempana sitten lukenut Christieni ja katsonut sarjoja televisiosta. Tämän "harrastuksen" jaan äitini kanssa, vaihtelemme sujuvasti lukuvinkkejä ja kirjoja kauhistellen kuinka kammottava olikaan tietyn kirjailijan viimeisin teos ja kuinka toinen ei nyt ihan ehkä lunastanut odotuksia. Koska luen itse suomennettujen teosten lisäksi ruotsiksi ja englanniksi, olen jatkuvasti askeleen edellä äitiäni. Välillä on vaikea pysyä hiljaa tulevista juonenkäänteistä hahmojen elämässä!

Maailma pullistelee jännityskertomuksia ja dekkarikirjailijoita. Jokaiselle löytyy jotakin, piti sitten perinteisestä suljetun paikan mysteeristä tai modernimmasta pohjoismaalaisesta otteesta. Kovaksikeitetyt ovat oma alalajinsa ja naiskirjailijat hyvin edustettuina genressä. Jos on innostunut lukemaan dekkareita, löytyy jokaiselle ihan varmasti sopivaa luettavaa lajin variaatioiden joukosta. Tässä seuraavassa omia ykkössuosikkejani matkan varrelta.

Tästä se kaikki alkoi. Dekkarikirjallisuuden ikonin, Dame Agatha Christien teokset ovat genren kulmakivi ja myös niitä, joita minä itse ensimmäisenä luin. Kirjat ovat perienglantilaisiksi luonnehdittuja, usein suljetun tilan mysteereitä täynnä herrasmiehiä ja yläluokkaisia henkilöhahmoja. Verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä, kaikki on hienovaraista ja ah niin kovin siistiä. 

Kaikki tuntevat varmasti Christien luomat etsivät, belgialaisen Hercule Poirotin pienine harmaine aivosoluineen sekä St. Mary Meaden kylän ikäneitovahvistuksen Neiti Marplen. Näiden kahden lisäksi etsiväpariskunta Tommyn ja Tuppencen tutkimuksia löytyy teossarjasta useampia. On myös muutamia kirjoja, joissa ei seikkaile kukaan etsiväsuosikeista lainkaan.

Huomasin kuvatessani, että kirjahyllyssämme on vielä aukkoja ennen kuin teossarja on kokonainen, antikvariaatteja koluamaan siis. Näihin kirjoihin palaan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Olen nimittäin huomannut unohtavani sujuvasti kuka murhan missäkin kirjassa oikein tekikään.

Paronitar Phyllis Dorothy James on yli 80-vuotias, mutta kirjoittaa yhä. Hänen Adam Dalgliesh -dekkarinsa ovat nekin englantilaisen rikoskirjallisuuden kärkikastia ja otteeltaan yllättävän moderneja. Teoksissa pohditaan tapauksen ohella myös yhteiskunnallisia epäkohtia ja englantilaista yhteiskuntaa yleisemminkin. Modernius ja yhteiskunnallinen ote on sarjan edetessä lisääntynyt, olihan P.D. Jamesin ensimmäinen teos Cover her face vielä hyvin perinteinen, Christie-tyylinen jännityskertomus. Uusimmissa tapaus itsessään ei välttämättä ole pääasia, vaan jostakin suuremmasta ongelmasta kertova sivujuonne. 

Jamesin etsiväsankari, New Scotland Yardin Adam Dalgliesh on vanhan kunnon poliisietsivän perikuva. Hän on menettänyt vaimonsa ja lapsensa synnytyksessä ja tämä henkilökohtainen tragedia varjostaa henkilön yksityiselämää. Uusimmissa teoksissa tämä herrasmies on vihdoin löytänyt uuden onnen. Saa nähdä vieläkö paronitar jaksaa kirjoittaa lisää teoksia tähän sarjaan.

Ruth Rendell jatkaa edellä esiteltyjen linjaa ja yhdistää teoksissaan englantilaisen yhteiskunnan epäkohtia murhatapauksiin. Ne nidotaan monesti yleisempään ongelmaan tai ovat seurausta yhteiskunnallisten epäkohtien vaikutuksesta yksittäisen ihmisen elämään. Rendell kirjoittaa yhä ahkerasti ja toivottavasti vielä pitkään.

Rendellin romaanien päähenkilö, ylikomisario Wexford, on sarjan edetessä kasvanut lapsiperheen isästä isoisäksi ja hänen perhe-elämänsä ja yksityiselämänsä on kirjoissa aina kulkenut tapausten rinnalla. Wexford on humaani, suurisydäminen ja lukenut poliisimies, joka yhdessä konservatiivisemman ja kapeakatseisemman työparinsa Mike Burdenin kanssa selvittää rikoksia pienessä Kingsmarkhamin kaupungissa. Uusimmassa kirjassa Wexford on jo eläkkeellä Burdenin jatkaessa työtä ja romaanissa palataankin vanhempaan tarinaan. Ruth Rendell on kirjoittanut myös lukuisia muita romaaneja, joissa etsiväkaksikko ei esiinny. Niitä voisi kuvailla parhaiten psykologisiksi jännityskertomuksiksi.

Vielä yksi englantilainen, nimittäin Colin Dexter ja hänen ylikomisarionsa Morse. Tämä Oxfordiin sijoittuva teossarja on hieno kokonaisuus ja esittelee meille hyvin erikoislaatuisen etsivän kera lempeämmän apulaisensa Lewisin. Ollaan jälleen englantilaisen yhteiskunnan ristipaineissa, yliopistokaupungin moninaisten keinottelujen ja ihmismielen koukeroiden ytimessä. Viimeinen teos jää myös Morsen viimeiseksi jutuksi ja päättyy tavattoman kauniisti.

Sitten siirrytään yhdysvaltoihin sekä niin kutsuttuun kovaksikeitettyyn dekkariin, jonka yhtenä kehittäjänä Raymond Chandleria pidetään. Nämä eivät ole minun ykkössuosikkejani, mutta mies pitää yksityisetsivä Philip Marlowen tapauksista.

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana pohjoismainen dekkarikirjallisuus on tehnyt uskomattoman upean nousun maailman jännityskirjallisuuden kärkikastiin. Norjalainen Jo Nesbo on tämän hetken myydyimpiä ja luetuimpia tekijöitä ympäri maailmaa kirjoillaan, joissa pureudutaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion moninaisiin ongelmiin pinnan alla ja yläpuolella. Teokset sijoittuvat paria poikkeusta lukuun ottamatta Osloon ja yhdistelevät sujuvasti korruptiota ja huumekauppaa vanhoihin synteihin ja ihmisten kaunoihin toisiaan kohtaan. Kaiken ytimessä häärää antisankareista vilpittömin, Harry Hole.

Niin, Harry. Tuo Oslon poliisilaitoksen ykkösnyrkki, jota ilman muut tutkijat eivät kerta kaikkiaan tunnu tulevan toimeen. Harryä on käyty hakemassa niin aasialaisista oopiumiluolista kuin hämärän rajamailta muutenkin, mutta herra se vain porskuttaa. Ja siitä me lukijat iloitsemme! Nesbon viimeisin teos on kuulemma ja mahdollisesti sarjan päätösosa, pitihän sen päättyä ensimmäisen kerran jo tätä viimeisintä teosta aikaisemmin. Loppu antaa mahdollisuudet molempiin vaihtoehtoihin, jatkaa tai jäädä. Saa nähdä!

Ennen Camilla Läckbergiä olisin sanonut Anna Janssonin olevan nykyisen ruotsalaisen rikoskirjallisuuden kärkinimiä. Nyt valitettavasti tuntuu siltä, että etsivä Maria Wernin tapauksista kertovat kirjat ovat tulleet tiensä päähän, niin väsyneitä ne viime aikoina ovat olleet. Romaanien tapahtumapaikat ovat viehättäviä ja Visby tarjoaa uusimmille viehättävän miljöön. Myös päähenkilön yksityiselämä on hyvin vahvasti läsnä, seikka joka yhdistää moderneja pohjoismaisia dekkareita ja erottaa ne esimerkiksi englantilaisista perinteisemmän lajin edustajista. Ensimmäisissä henkilöhahmojen elämä on huomattavasti merkittävämmässä osassa kuin jälkimmäisissä, joissa se kulkee sivujuonteena tapauksen tutkimuksen alla ilman, että välttämättä kietoutuu niihin lainkaan.

Kirjailijapari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril tuottaa mielettömän jännittäviä teoksia pseudonyymillä Lars Kepler. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt neljä osaa ja viimeinen tarjosi sellaisen koukun loppuun, etten malta odottaa seuraavan ilmestymistä. Keplerin dekkareiden päähenkilönä seikkailee suomalaissyntyinen poliisi Joona Linna, jossa on hieman yksinäisen suden piirteitä. Hän pitää siis yllä yksin tapauksia ratkaisevan etsivähahmon perinteitä mainiosti.

Stieg Larssonin elämä katkesi liian varhain sydänkohtaukseen, mutta Millennium-trilogiasta tuli ilmiö. Näitä luin valvoessani kolme yötä Lastenklinikan eristyshuoneessa, kun pahan rotaviruksen vuoksi kuivumaan päässyt esikoinen nukkui vain sylissäni. Epämukava tuoli, lapsi sylissä ja kirja toisessa kädessä, siinä ne yöt kuluivat. Erinomainen trilogia, kannattaa lukea. Larsson itse suunnitteli teossarjalle pitkää jatkoa, mutta onneksi saimme edes kolme kirjaa.

Ruotsalaisista, tällä hetkellä kirjoittavista kirkas ykkönen on Camilla Läckberg. Hänen teoksensa sijoittuvat Fjällbackan pikkukaupunkiin ja niissä rikoksia ratkoo kirjailija-poliisipariskunta Erika Falck ja Patrik Hedström. Pariskunnan perhe-elämä on kiinteä osa kirjoja ja teokset erittäin koukuttavia. Jos päätätte antaa näille kirjoille mahdollisuuden, pieni varoituksen sana on paikallaan. Ensimmäinen ja toinen sarjan teoksista eivät ole niin kovin kummallisia, mutta kolmas räjäyttää jo potin ja siitä eteenpäin kirjat ovat kertakaikkisen hienoja. Kannattaa siis sinnitellä, vaikka et heti innostuisikaan. 

Henning Mankell. Ruotsalaisen rikoskirjallisuuden ehdottomasti kirkkain tähti, Sjövall&Wahlöön manttelinperijä ja genrelle suuren palveluksen tehnyt kirjailija. Kurt Wallander, erakkouteen taipuvainen, elämänsä kanssa kipuileva poliisi. Ystad, kaupunki jossa on jo pitkään järjestetty Wallander-kierroksia faneille. Sarja on jo saanut päätöksensä ja viimeisen romaanin loppu yksi hienoimmista koskaan lukemistani lopetuksista. Tästä ei ole muuta sanottavaa, kuin että lukekaa ihmeessä nämä kantaaottavat, erittäin hyvin kirjoitetut dekkarit. En löytänyt hyllystäni kuin yhden ainoa kirjan, olen ilmeisesti lainannut lukemani aina äidiltä. 

Bubbling under: mistä kaikki oikein alkoi? No näistä tietenkin!"

Niin monta on jo poissa. Ei enää uusia kirjoja Ruth Rendelliltä tai P.D.Jamesilta. Wallander-sarja loppui jo ennen Henning Mankellin menehtymistä. Mutta paljon uutta on tullut myös, esimerkiksi Hjorth&Rosenfelt, Jussi Adler-Olsen sekä Cilla ja Rolf Börjlind. Dekkarifanit ovat yhä hyvissä käsissä.

Tänä aamuna mietin että

Kuka järjestäisi tuon räjähtäneen kirjahyllyn ja kuinka monta unohtunutta kirjaa sieltä löytyykään?

Mitä kukkia ostaisin huomiseksi, kun siivoojat ovat käyneet?

Pitäisikö leipoa koulun urheilupäivän kahvioon?

Miksi ihmeessä en saanut kerran aamuyöllä herättyäni enää unta?

Ja miksi ihmeessä esikoinen nousi kuudelta?

Mikä järki oli laittaa esikoiselle kouluun sadetakki, mutta kangastennarit?

Ja mitä me syödään tänään?

Mitä pitää muistaa töiden, kauppareissun, kirjaston ja kokouksen lisäksi?

Pitää muuten saada ne kesäpaikan ikkunaremontin tarjouspyynnöt menemään tänään.

Miksi mä en pessyt hiuksia jo eilen?

Maanantai. Arki.

Syksy tulee, olenko valmis

Viime päivinä on ilmassa ollut aivan selvästi erilainen tuoksu. Vaikka elokuu on aivan täysverinen kesäkuukausi, vie koulun alkaminen ajatukset jo tulevaan syksyyn. Syysvaatteet, harrastusten alkaminen, uudet koulutarvikkeet ja kesäpaikkakauden kääntyminen kohti loppuaan, kaikki ovat jo läsnä. Ja onhan ensi kuu jo se syyskuu, ei siis sihme että tuuli tuo mukanaan aavistuksen uudesta vuodenajasta.

Tuleva syksy tuo mukanaan sekä uusia asioita, että vanhoja tuttuja juttuja. Esikoinen on jo tokaluokkalainen, eli koulunkäynti sinällään ei ole uutta. Uusi koulutalo, pidempi koulumatka ja uusi iltapäivätoiminta tuovat kuitenkin arkeemme taas pieniä muutoksia. Puhumattakaan siitä kuinka minua jännittää kaiken sujuminen. Onneksi opettaja on tuttu ja luokka samaten, vaikka neljän uuden oppilaan myötä ryhmä onkin minun korviini kamalan suuri. Mutta tätähän se tämän päivän koulunkäynti on ja kodin merkitys oppilaan edistymiselle kasvaa varmasti koko ajan. Kahdenkymmenenviiden oppilaan luokassa on liian helppo jäädä jälkeen, jos me vanhemmat emme ole ajan tasalla siitä missä mennään, miten läksyt sujuvat ja osaako se lapsi opetetun vai ei. Ei opettaja ole ihmeidentekijä, vaan yhteistyö on päivän sana. Tai näin minä uskon ja näin me olemme miehen kanssa kokeneet järkeväksi toimia.

Kuopuksen esikoulua puolestaan ei tarvitse jännittää. Tuttu talo vielä vuoden verran ja esikoiselta tutut hoitajat eskariryhmässä, uskallan odottaa hienoa ja mukavaa vuotta myös kuopukselle. Siinä missä esikoista ei koulunkäynti jännitä, on kuopus ollut todella jännittynyt ennen kuin eskari viime viikolla vihdoin alkoi. Lapsi on miettinyt osaako olla tarpeeksi iso, pärjääkö ja osaako hän ja vaaditaanko häneltä jotain, mitä hän ei vielä hallitse. Toivottavasti nämä ensimmäiset päivät ovat antaneet myös lapselle sen tunteen, että kaikki menee hyvin. Ennen muuta vuosi antaa mahdollisuuden kasvaa vielä ennen koulua, kaikki tiedolliset ja taidolliset asiat lapsi kyllä hallitsee.

Minun arkeeni tulee kuulumaan töitä, kotia ja yhdistystoimintaa, kuten ennenkin. Olen toimistolla vaihtelevasti, sen lisäksi työskentelen kotoa käsin. Tämä helpottaa meidän arkeamme valtavasti, kun yhtälöön lisätään miehen työpäivät ja mahdolliset työmatkat. Tällä viikolla olemme nähneet häntä häntä lähinnä öisin ja aamuisin, mutta tätä tämä välillä on. Minä jatkan koulun vanhempainyhdistyksen hallituksessa ja vielä viimeistä vuotta päiväkodin vastaavassa. Luokan edustajavanhemman homman sen sijaan olen ilmoittanut antavani jollekin toiselle. Jossain vaiheessa voin jälleen hommaan ryhtyä, mutta nyt riittävät nuo kaksi vanhempaintoimikuntaa mainiosti. 

Kaiken kaikkiaan tunnen olevani enemmän kuin valmis syksyn tuloon. Esikoisella on muutama harrastus, kuopus aloittaa ensin temppusirkuksen ja myöhemmin syksyllä uimakoulun. Roudausta paikasta toiseen tulee, mutta ei mitenkään mahdottoman paljon. Olen sanonut pojille, että yksi liikunnallinen harrastus olisi hyvä olla ja sen päälle voi ottaa sitten muuta, kuten partiota tai kielikerhoa. Tarpeeksi, mutta ei yhtään liikaa. Koulunkäynti on jatkossakin ykkönen. Jännittävää on se, että päätimme miehen kanssa aloittaa uuden yhteisen harrastuksen myös. Asiaan liittyy monta kysymysmerkkiä, mutta olisi niin kiva päästä säännöllisesti kerran viikossa yhdessä harrastamaan. Lapsenvahtikysymys lienee tässä se akuutein, mutta selvitellään. Eikä mene montaa vuotta, kun tätäkään ongelmaa ei enää ole. Hurjaa ja hauskaa yhtä aikaa. 

Suoraan sanottuna odotan jo, että saan laittaa farkut jalkaan, kietaista kasmiria kaulaan ja villatakin ylle. Napata nahkalaukun mukaan ja pakata sinne aurinkolasit vielä viimeisten syysauringon säteiden varalle. Väistellä lätäköitä ja täyttää kalenteria. Bring it on, meikäläinen on valmiina!

P.S. Ensimmäinen sairaus on toki jo koettu, kun kuopus sai kovan kuumeen oltuaan kokonaiset kaksi päivää esikoulussa. Minäkin melkein ehdin kesäloman jälkeen töihin, mutta en ihan. Nyt tauti on minulla. Tällä hetkellä en jaksa ajatella asiaa, onhan tämä niin hullua. Koko kesä terveenä, kaksi päivää arkea ja ei muuta kuin sairauslomaa hakemaan. Ajattelen sitä joskus muulloin.

P.P.S. Kahden minuutin keskustelu esimiehen kanssa tuotti toivotun tuloksen ja toimistopäivien alkua on siirretty niin, että ehdin ennen töiden alkua viedä paitsi kuopuksen eskariin, myös esikoisen koululle. Helpotus. 

Liian vaarallinen koulumatka?

Kirjoitin aiemmin tokaluokkalaisemme koulumatkasta täällä. Reitti tiedettiin haastavaksi yhden ison risteyksen vuoksi, mutta harjoittelu meni hyvin ja lapsi on matkaa kulkenut. Nyt kuitenkin hirvittää, syystäkin.

Kyseisessä risteyksessä jäi viime lukuvuonna kaksi lasta auton alle. Kun koulua tänä syksynä oli käyty kaksi päivää tapahtui sama ja yhdeksänvuotias tyttö pyörineen tuli auton tönäisemäksi. Ongelma risteyksessä on se, että samaan aikaan jalankulkijoiden vihreiden kanssa palavat oikealle ja vastakkaisesta suunnasta vasemmalle kääntyville autoille vihreät valot. Autoja tulee siis kahdesta suunnasta samaan aikaan, kun pienet ja vähän isommatkin koululaiset ovat aamuisin matkalla opinahjoonsa. Ei hyvä.

Toissapäivänä tapahtunut törmäys oli itselleni se viimeinen pisara. Sanoin miehelle eilen, että jotain pitää keksiä, sillä minä en halua laittaa lastani kävelemään selkeästi liian vaarallisen risteyksen läpi pahimman aamuruuhkan aikaan. Toki hän voisi kiertää ja mennä ylikulkusillan tai toisten valojen kautta, mutta käsi sydämelle, tuleeko lapsi oikeasti kiertämään vai meneekö hän siitä mistä suorin ja nopein reitti kulkee. Niinpä. Ja koska minä en halua saada poliisilta soittoa jonakin aamuna, laitettiin mietintämyssyt päähän.

Esikoinen menee suurimman osan aamuistaan yhdeksään. Minä lähden kuopuksen kanssa jo tuntia aiemmin ehtiäkseni työpaikalle päiväkodin kautta koukaten ajoissa. Mietimme vaihtoehtoja, pitäisikö miehen alkaa saattaa esikoista joka aamu tai pitäisikö miettiä jotain kimppakyytiratkaisuja. Luotamme kyllä esikoiseen matkan kulkijana, mutta huomio kiinnittyy vielä helposti epäolennaiseen ja toisekseen autoilijoilla on paljon kuolleita kulmia, liikaa vauhtia ja liian vähän malttia jalankulkijoita ajatellen. Lopulta meidän mielestämme ihanteellisin ratkaisu löytyi.

Huomenna minä menen töissä esimieheni puheille ja kysyn onnistuuko minun tulla töihin tästä eteenpäin vasta lähempänä puolta kymmentä. Viime syksynä tein näin, kun esikoinen ei halunnut olla aamuisin yksin kotona ja olin työpaikalla aina siinä varttia-kahtakymmentä minuuttia yli yhdeksän. Siinä missä tähän saakka olen toimistopäivinä tehnyt viisituntista päivää yhdekstästä kahteen, pyydän nyt aikojen muuttamista puoli kymmenestä puoli kolmeen. Toivottavasti tämä onnistuu, sillä silloin me voisimme kaikki lähteä kotoa puoli yhdeksältä. Niin eskari kuin koulukin alkavat yhdeksältä, eli koukkaukset molempien paikkojen kautta ja vielä jää hyvin aikaa keskimäärin puolisen tuntia kestävälle työmatkalle ja kävelylle parkkihallista toimistolle. Iltapäivällä tuo kammoamani risteys on helpompi ylittää, kun aina on luokkakavereita menossa yhtä matkaa iltapäivätoimintaan puistoon. Monta pientä huomataan selvästi paremmin kuin yksi kävelijä. 

Mietin, että tätä vartenhan minä teen osa-aikaista ja hyvin neuvoteltavissa olevaa työtä, että pystyn laittamaan lasten tarpeet vielä tässä vaiheessa etusijalle. Tulen aikaisin ettei kuopuksen tarvitse olla päiväkodissa pitkiä iltapäivän tunteja tai että voin auttaa esikoista läksyissä. Parin vuoden kuluttua on toivottavasti siinä mielessä toisin, että molemmat ovat koululaisia ja tarvitsevat tällaista hoitamista vähemmän. Ehkä silloin on minun urani aika. Nykyisellään työpaikkani on kyllä ihan lottovoitto, aina on joustoa löytynyt. Pitäkää siis peukkuja, että niin on tässäkin tapauksessa. Ja jos lopetan työt puoli kolmelta, ehdin vielä hakea kuopuksen päiväkodista kolmeen mennessä kuten ennenkin. Olennaista on, että emme haluaisi asettaa esikoista mahdolliseen vaaraan, kun kerran ei ole pakko.

Curling-vanhemmuutta vai ainoastaan järkevää toimintaa, kun siihen kerran on mahdollisuus?  Miten te toimisitte?

Asustekriisin ratkaisu, eli hääeleganssia

Viime lauantaina oli odotettu päivä, kun pääsimme miehen kanssa kahdestaan juhlistamaan sukulaiseni avioitumista. Minä olin lopulta valinnut ylleni sekä nudea että mustaa, mies luotti tummansiniseen pukuun ja vaaleanpunaisiin asusteisiin sen kanssa. Esikoinen halusi ottaa meistä ennen lähtöä kuvan.

Kotitöiden loppumaton virta, viisi minuuttia ennen taksin tuloa ehtii vielä tyhjentää ja täyttää tiskikoneen. 

Olin ensimmäistä kertaa Suomenlinnan kirkossa, kaunis rakennus ja ihanat ikkunat alttaritaulun tilalla. Hääpari lähti alttarilta Sweet Child O'Minen tahdissa ja minä hyräilin sitä päässäni koko loppuillan.

Sama vene, joka kuljetti meidät Suomenlinnaan, vei myös häävastaanotolle. HSS Boathouse on yksi merellisen Helsingin klassisimmista juhlatiloista. 

Kaunista, kesäistä, kepeää ja iloista, nin kattaus kuin juhlien tunnelmakin.

Kiitos Hallitun Hysterian Anun vinkin, tajusin voivani laittaa sinisen sormuksen ilman muuta sinistä asussa. 

Peliliike kera äidin, pullo lempparisamppanjaani pöytään. 

Ruoka oli niin hyvää, tässä ravintolan vaihtoehto hääkakulle, kun vieras on keliaakikko. Creme Caramel, calvadossorbettia ja vadelmia. 

Oli superkivaa olla kahdestaan liikkeellä, istua rauhassa pöydässä ja tanssia. 

Jatkot jäivät tällä kertaa väliin ja olimme ennen puoltayötä päästämässä lapsenvahtia kotiin. Sitä ennen oli ehditty juhlia jo monia tunteja, hyvä niin.