Maailman parhaat bileet

Kuluneiden kahden viikon ajan olen fiilistellyt syyskuun viimeistä lauantaita. Kun radiosta on tullut vaikkapa Antti Tuiskun Keinutaan tai Roope Salmisen ja Koirien Madafakin darra on hymy noussut huulille aivan itsestään. On ollut haastavaa avata tämä sivu ja kirjoittaa juhlista, sillä teksti ei tunnu millään saavuttavan sitä, mitä me koimme. Onnistuimme nimittäin mieheni kanssa yksinkertaisesti järjestämään maailman parhaat bileet. Sellaiset, joita muistellaan vielä pitkään ja olo on vain aivan älyttömän kiitollinen kaikesta. Menikö kaikki putkeen? Ei sinnepäinkään, mutta mikään ei haitannut. On aika yrittää koota juhlakertomusta kirjoihin ja kansiin.

Olimme valmistelleet juhlia viimeisen puolen vuoden ajan. Ei joka päivä, mutta kyllä näihinkin aikaa sai kulumaan. Olimme päättäneet, että kun kerran tehdään, niin sitten tehdään kunnolla eikä vain sinnepäin. Monia aivoriihiä pidettiin kahdestaan, vanhempieni ja siskoni kanssa ja lopulta kaikki oli kunnossa, niin tilajärjestelyt, esiiintyjä, dj, ruoat, juomat ja vaatteet. Olimme valmiita juhlapäivään.

Lauantaina olin varannut valmistautumiseen parisen tuntia ja se oli kaikki tarpeen. Olin kuumeessa ja flunssassa yhä, mutta kunnolliset lääketropit kehiin ja juhlimaan, sillä mentiin. Buukkaamamme lastenhoitaja saapui hieman ennen viittä ja me lähdimme nopeasti sen jälkeen kohti keskustaa. Saimme auton ihan Kappelin viereen Kasarmikadulle ja kävelimme Kellarin ovelle. Juhlapaikkavalinta oli aivan nappi niin sijainniltaan kuin erityisesti palvelultaan.

Tässä vaiheessa selvisi nimittäin ensimmäinen ongelma, ruokaa oli tuotu paikalle aivan liian vähän. Olin monta kertaa puhunut myyntipalvelun kanssa ja kertonut, että halusimme tarjota vieraille ihan kunnollista syötävää. Meille oli toimitettu alkusalaatit. Ei muuta kuin soitto ylös keittiöön ja homma haltuun, tällaisissa tilanteissa todelliset ammattilaiset ja asiakaspalvelijat punnitaan. Kymmenen pistettä vuoropäällikölle. Ennen juhlien alkua ehdimme vielä käydä miehen kanssa ottamassa pari kuvaa Esplanadilla. Kyllä Helsinki on sitten kaunis.

Vieraat saapuivat kuuden ja seitsemän välillä ja oli niin kiva nähdä kaikkia, halata ja todeta vieraiden panostaneen iltaan vähintään yhtä paljon kuin me miehen kanssa. Baari oli auki jo tässä vaiheessa ja me odottelimme kunnes kaikki olivat tulleet paikalle ja löytäneet paikkansa salista. Olimme kutsuneet kaikkiaan 75 vierasta ja heistä ilahduttavasti paikalle pääsi 60 henkeä. Muutama ikävä poisjäänti tapahtui ilman, että meille oli ilmoitettu mitään esteestä. Ikävä siinä mielessä, että me tietysti maksoimme myös heistä ravintolalle. Kun vieraat olivat kaikki tulleet ja päässeet istumaan sekä saaneet kuohuviinilasit käsiinsä, oli mieheni aika pitää pieni puhe ja toivottaa kaikki tervetulleiksi. Hän puhui kauniisti, kertoi illan kulusta nosti viimeiseksi maljan vaimolleen.

Saimme alkuun nauttia musiikista, kun jo ensimmäisen tunnin taustalla soittanut nuori artisti esitti Anna Puun kappaleen Linnuton Puu ja Emma Salokosken Veden alla. Mieletöntä mikä nuori nainen ja millainen ääni! Juhlat lähtivät hienosti käyntiin ja erityisesti ensin mainitusta kappaleesta tuli meille miehen kanssa tärkeä. Sitten olikin aika syödä caesar-salaattia maalaiskananpojan, krutonkien sekä kastikkeen kera, lisäksi tarjolla oli leipää ja levitettä. Ruokajuomat saivat kaikki ostaa itse baarista, kuohuviiniä tosin kaadettiin niin kauan, että varatut pullot saatiin tyhjiksi. Viihdyimme pitkään pöytien ääressä, juttelimme, nauroimme ja kaikki tuntuivat olevan niin hyvällä tuulella. Sen olemmekin kuulleet monesta suusta juhlien jälkeen, miten lämmintä ja mukavaa meillä oli. Rentoa, mutkatonta yhdessäoloa, sehän sitä parasta onkin. Yritimme jutella kaikkien kanssa, vaihdoimme miehen kanssa istumapaikkoja useaan kertaan. 

Ruoan jälkeen oli pienen ohjelman aika, kun siskoni piti tietovisan. Kysymyksiä oli parikymmentä ja ne kaikki koskivat kymmenen vuoden takaisia häitämme. Tässä vaiheessa saatiin niin monet hyvät naurut hauskoista muistoista, kun kysyttiin vaikkapa mihin sulhanen tarvitsi saksia häävastaanotolla tai moneltako kaaso tuli kotiin jatkojen jälkeen. Voiton hoiti kotiin takanurkan ryhmä rämä, eli vanhimmat ystävämme, koko iso porukka tärkeitä tyyppejä. Voi kun olisitte kuulleet sen kaiken naurun! Palkinnoksi takanurkan sikaosasto (kaikella rakkaudella!) lunasti vapaavalintaiset juomat baarista ja fiksut tyypit ottivat tietysti ne, missä on paras hintalaatusuhde, eli eniten viinaa. Mitäs muutakaan! 

Kun visailu oli saatu visailtua, oli aika siirtyä syömään kakkua. Kakkugallerian vadelma-mansikka-valkosuklaakakut maistuivat kahvin kanssa kuulemma erinomaiselle, minä olin käynyt ostamassa gluteenittomille niinikään maistuvat mustikkaleivokset. Minä olin päättänyt olla ajattelematta oloani illan aikana ja niin tein, ei siinä juhlahumussa tullut mietittyä onko sitä kuumetta paljon vai vähän. Kuvista toki näen, että olen kipeänä. Kuitista katsoin myöhemmin, että olen koko illan aikana juonut vain neljä lasillista kuoharia, vettä kului sitäkin enemmän. 

Meille oli tärkeää, että juhlat eivät olisi liian ohjelmoidut, vaan vieraille jäisi tilaa olla rauhassa ja viihtyä jutellen sekä yhdessäolon merkeissä. Niinpä loppuillalle oli kaavailtu vain dj:n soittoa ja meidän oli tarkoitus aloittaa tanssi miehen kanssa yhden lempikappaleemme, eli Fly me to the moonin merkeissä. No näin ei ihan päässyt tapahtumaan, sillä dj ei koskaan ilmestynyt paikalle. Soiton oli tarkoitus alkaa klo 23 ja lopulta kaksi tuntia ja kuusitoista minuuttia myöhemmin jostain kiven kolosta kaivettu tuuraaja pääsi paikalle. Onneksi jo tätä ennen saatiin kännykän kautta musiikki tilaan soimaan ja homma pelastettua, odotteluaikana toimitimme vieraille vielä viinipullot pöytiin ja lopulta saatiin valoshowkin alkamaan tanssilattialla. 

Sitten olikin aika heittää korkkarit kattoon kirjaimellisesti. Tuuraamaan tulleella tiskijukalla ei tosin ollut mitään tietoa yhdestäkään biisitoiveestamme saatika musiikkilinjasta, jota olimme pyytäneet. Lopulta siskoni päätyi kirjoittamaan paperille listan kappaleista, joita dj voisi soittaa ja minäkään en kuumetta tullut ajatelleeksikaan. Bandana, Sata Salamaa by Antti Tuisku, Äidin pikkupoika, Leidit lavalla -hittiputki, kaikki tulivat ja me tanssimme. Ja tanssimme ja tanssimme vähän lisää. Puoli neljältä tuli pilkku, mutta äänekäs yleisö sai vielä vaadittua viimeisen hitaan. Bed of Roses toimikin kirsikkana kakun päällä, sen jälkeen oli aika taputella ne juhlat juhlituiksi. Lähdimme yhtä matkaa kuka taksille, kuka hotelliin ja kuka hampurilaiselle. Me miehen kanssa pursuimme hikeä, onnea ja hyvää mieltä ja lopulta viideltä olimme valmiit käymään nukkumaan. Juuri silloin päätti esikoinen aloittaa uuden päivän ja se onkin sitten toinen tarina se. 

Nämä ovat viimeiset jotakuinkin kunnolliset kuvat juhlaillalta, myöhempi materiaali on enää joko julkaisukelvotonta tai heilahtanutta!

Summa summarum. Luulin että häät olivat ne ykkösjuhlat ikinä, mutta hyvin me vedettiin nytkin. Pienistä vastoinkäymisistä ei edes kannata pitää lukua, kun kokonaisuutena saatiin huippumeininki, huipputyypit ja juhlat, jotka muistetaan pitkään. Olen yhä niin otettu siitä, että näihin bileisiin lennettiin toiselta puolelta Suomea, vietiin vauva ensi kerran yökyläilemään ja ylipäänsä tultiin juhlimaan meitä. Yhtä otettu olen kaikista lahjoista, joita saimme. Samppanjasta ei tule vähään aikaan pulaa ja lahjakorteilla pääsemme niin kuumakivihierontaan kuin saamme ostaa sisustusesineitä. Terassilaudat Bauhausista lupasin nimetä lahjoittajien mukaan. Kiitollinen, siunattu, onnellinen, sitä me miehen kanssa ollaan. Ja kymmenen vuoden kuluttua uusiksi!