Vauva-ajan jälkeen

Mietittiin miehen kanssa tässä yhtenä päivänä, että me ollaan lopullisesti voiton puolella. Pikkulapsivuodet alkavat taakse jäänyttä elämää, kun lapsilla löytyy ikää seitsemän ja neljä. En voi sanoin kuvata miten mahtavaa se on, sillä onhan tässä ollut monta vuotta vähän hektisempää elämää takana. Sellaista, mitä helpompienkin vauvojen ja taaperoiden kanssa eläminen nyt on. Nyt on toisin. Ja vaikka miten haikeilenkin kuopuksen kasvamista ja esikoisen kouluunmenoa, en oikeasti muuttaisi tässä vaiheessa yhtään mitään. 

Tiesimme heti kuopuksen synnyttyä, että meidän perhekokomme on kasassa ja toisen vauvavuoden jälkeen on aika kääntää katse uudenlaiseen vaiheeseen elämässä. Nyt se vaihe on konkretisoitunut, kun pienemmästäkin on tullut jo niin iso, reipas ja osaava tyyppi. On niin paljon asioita, joita on helpompi tehdä neljä- ja seitsenvuotiaiden lasten kanssa kuin vaikkapa yksi- ja neljävuotiaiden. Ja vaikka emme koskaan olekaan kuuluneet niihin vanhempiin, joiden mielestä lasten kanssa on jotenkin rasittavaa tai suuritarpeista mennä ja tehdä tai ajatelleet että rutiineista on pidettävä kaikin voimin kiinni, ei tosiasioita kuitenkaan voi muuttaa. On se erilaista, nimittäin.

Kaikkein olennaisinta on arjen helppous. Meillä on oikeasti todella mukavaa, leppoisaa ja hyväntuulista arkea, vaikka tietysti itse kutakin ottaa joskus päähän tai kinastellaan turhista asioista. Kuopuksen ajoittaiset uhmavaiheet osaa ottaa jo ihan vasemmalla kädellä, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Esikoisen kanssa opetellaan enemmän, mutta niin se taitaa ensimmäisen kanssa aina olla. Lapset tappelevat keskenään joka päivä, minä karjun keskellä kaikkia lopettamaan ja sitten halataan ja sovitaan. Mies menettää hermonsa aamukaaoksessa, hänhän ei ole sellainen pirteä aamuihminen lainkaan, mutta minä paikkaan. Ja kun minä en jaksa, hän paikkaa. Meistä todella tuntuu, että perhe on kasvanut yhteen hiileen puhaltavaksi tiimiksi.

Näin isojen lasten kanssa ei myöskään ole niin tarkkaa onko aamiainen tiettyyn aikaan vai vähän myöhemmin, kukaan ei nuku päiväunia eikä niitä tarvitse ottaa huomioon tekemisiä suunnitellessa ja muutenkin voidaan ottaa jotenkin ihanan rennosti. Jos jonain iltana ei nukuta heti kahdeksan jälkeen, valvotaan suosiolla pidempään. Ylipäätään eletään enemmän hetkessä, kuunnellaan enemmän lasten toiveita ja ajatuksia tekemisistä tai tekemättä jättämisistä ja ollaan monella tavalla tasa-arvoisempia perheenjäseniä kuin vanhempien ja vauvojen arjessa oltiin.

Mitä itseeni tulee, on niin sanotun oman ajan merkitys muuttunut huomattavasti. Kun esikoisen vauva-aikana omaa aikaa oli se, kun sai todella olla yksin vauvan vaikka nukkuessa, oli kuopuksen kanssa vietetty aika esikoisen ollessa päiväkodissa aivan yhtä lailla omaa. Nyt tuntuu, että sitä aikaa olla ja tehdä omia juttuja on niin paljon, että sitä ei kaipaa enää lainkaan samalla tavalla. Lapset tarvitsevat minua niin paljon vähemmän kuin ennen, että omaksi ajaksi kelpaa ihan vaikkapa se, kun tehdään kaikki omia juttujamme samassa kodissa. Joku aika sitten kirjoitin kuinka minusta tuntuu, että joku kaiken aikaa tosiaan tarvitsee minua. Todellisuudessa olen huomannut, että eipä asia taidakaan ihan niin olla. Kyseessä taisi olla enemmänkin minun tyytymättömyyteni kuin todellisuus, se on selvinnyt tässä sairausloman aikana. Eivät ne oikeasti tarvitse minua kaiken aikaa, minä vain olin jäänyt siihen uskomukseen kiinni.

Pojista on todella paljon apua kotitöissä. He tekevät itse voileivät tai ottavat jääkaapista jugurttia välipalaksi ja esikoinen hoitaa molemmille vesilasit, kun kerran hanaan ylettää. Pöytä korjataan syömisen jälkeen, omat vaatteet viedään päivän päätteeksi pyykkikoreihin ja kuopus on tällä hetkellä erityisen innostunut pyykinpesusta. He auttavat kattamaan pöytää ja siivoavat joka päivä omat tavaransa olohuoneesta omiin huoneisiinsa. Tai siis esikoinen siivoaa ellei huuda ja siivoa ja kuopus juutuu leikkimään tasan niin kauaksi aikaa kunnes häntä menee auttamaan ja hoputtamaan. Mutta sinne päin ainakin! Meillä saa leikkiä ihan kaikkialla, mutta jäljet siivotaan. Asiat sujuvat. Arki ei tunnu kaatuvan päälle kiireistä huolimatta. 

Olemme myös priorisoineet ihan reippaalla kädellä arjen menoja niin, että aikanaan mies lopetti työmatkoja vaativat työnsä esikoisen reagoidessa hänen poissaoloonsa vahvasti. Kuopuksella ei ole täksi kevääksi ohjattua harrastusta ja esikoisen taidekerho sekä luistelukoulu loppuvat molemmat tämän kauden jälkeen. Ensi syksynä, koulun myötä, on taas uusi tilanne ja ainoastaan futista jatketaan. Muuten opetellaan koululaiseksi ja niitä rutiineja, joita siihen läksyjen teon sun muun osalta liittyy. Välillä on läpsystä vaihto -päiviä, mutta aika harvoin lopulta. Ja siinä olen pääosin ehdoton, että illalla täytyy olla aikaa rauhoittua ja olla vain. 

Kun nyt lähdetään jonnekin, laitetaan kengät jalkaan, takki päälle ja painutaan ovesta ulos. Vaipat, maitopullot, varavaatekerrat tai ruokapurkit ovat olleet taaksejäänyttä elämää jo kauan, mutta nykyisin ei tarvitse enää pahemmin muistutella edes siitä onko jokainen lähtijä muistanut käydä vessassa tai syödä varmasti vatsansa täyteen edellisellä ruoalla. Nälkä ei yllätä ykskaks, vaan peliaikaa on reilusti. Ja jos se nälkä tulee, mennään syömään. Jos tulee vessahätä, etsitään rauhassa vessa. Mitään muuta en laukussani pojille mukana kanna kuin pari pikkuautoa. Ne ovat jääneet sinne vakkareina ja pelastaneet monta tiukkaa takapenkkitilannetta. 

Suurin muutos lienee kuitenkin tapahtunut nukkumisessa ja eritoten aamuissa. Ovathan pojat etupäässä nukkuneet läpi yön jo pitkään, mutta aina tuntuu jommalla kummalla olevan jokin vaihe, joka aiheuttaa heräilyjä tai esikoisen tulemista meidän huoneeseemme. Kuopushan nukkuu vakkarina meidän välissämme ja nukkukoon. Oma uneni ei ole parasta mahdollista tämän takia, mutta pienempi paha sille viikkojen unikoululle tuon päättäväisen tyypin kanssa. Arkena kello soi seitsemältä ja viikonloppuaamuisin he heräävät itsekseen, hiipivät olohuoneeseen tai omaan huoneeseensa leikkimään ja katsomaan aamupiirrettyjä. Ja me miehen kanssa nukumme, joskus monta tuntia poikien jälkeen. Olen valehtelematta odottanut tätä vuosia. Makuuhuoneen ovi on auki, aina saa tulla herättämään, mutta yleensä pikkutyypit ovat syöneet jo aamupalaakin, kun me miehen kanssa kömmimme ylös. Taivaallista. Että olemme saavuttaneet tämän vaiheen, kun pienten kanssa ei tarvitse herätä samaan aikaan kuin hekin, ketään ei tarvitse enää varsinaisesti vahtia ja kukaan ei tarvitse sinua kaiken aikaa. Niin monta vuotta olen herännyt viimeistään aamuviideltä näiden lasten kanssa, että otan tästä unimahdollisuudesta kaiken irti! Ja herättyäni voin nousta tietäen, että koti ei ole kaaoksessa ja lapset toistensa kurkuissa kiinni. 

On yksi asia, mitä en oikein osaa ymmärtää ja mihin en osaa samaistua ja se on aika. Se, että jollain ei ole aikaa. Ihan sama mihin, olkoon se vaikka siivousta tai kotitöitä tai kirjan lukemista tai sohvapäikkäreitä. En pysty samaistumaan siihen, että lapsi tai pari työllistää jatkuvalla syötöllä niin paljon, että siinä on yhdet tai kahdet kädet ihan taukoamatta täynnä. Olen yrittänyt, en pysty. Nykyään kun tuntuu siltä, että meillä on aikaa vaikka mihin. Juuri nyt kirjoitan tätä, mies lukee lehteä sohvalla ja lapset rakentavat legoilla esikoisen huoneessa. Naurua kuuluu, hyvin menee siis.

Mietin tähän aikapulaan liittyen, että tavoittelemmeko me pienten lasten vanhemmat täydellisyyttä? Teemmekö ongelmia sinne, missä niitä ei oikeasti ole? Lapset sotkevat, mutta mitä sitten? Siivotaan illalla ennen nukkumaan menoa. Juostaan erilaisissa aktiviteeteissa päivästä toiseen, koska muuten lapsille tulee tylsää? Meidän perheessämme sitä päivää ei tule eikä ole ollutkaan, jolloin me vanhemmat olisimme jonkunlaisena ohjelmatoimistona lapsille. Toki meidänkin pojat usein sanovat, että ei mitään tekemistä ja on tylsää. Silloin ehdotan vaihtoehtoja, piirtäkää, askarrelkaa, voidaan pelata lautapeliä tai tehdä palapeliä. Tehkää itse tai minä voin tulla yhteen peliin mukaan. Rakentakaa legoilla tai leikkikää autoilla, millä tahansa, oma huoneenne on täynnä leluja. Ja hiljalleen se leikki löytyy. Jos ei löydy, niin siinähän kulkevat valittaen ympäriinsä. Mutta mitä muuta tuossa pitäisi tehdä, en kerta kaikkiaan ymmärrä sitäkään ajatusta, että lasten kanssa pitäisi taukoamatta tehdä jotain aktiivisesti. Meillä lapset ovat osa arkea ja perhettä, mukana niin kivoissa kuin vähemmän kivoissa jutuissa. Heidän kanssaan ollaan läsnä kaiken aikaa, ei minun tarvitse istua lapsiani vastapäätä ja tuijottaa heitä silmiin ollakseni läsnä. Ajatus siitä, ettei me voitaisi kaikki kotiin tultua nostaa jalkoja ylös, lukea Hesaria mikä jäi aamulla lukematta tai miettiä mitä oikein syötäisiin, on ihan vieras. Me voimme tehdä vaikka mitä, mutta meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään. 

Ja silti he ovat vielä ihanan pieniä ja syliteltäviä. Otan tästä vaiheesta kaiken irti, kun he vielä sylissä suostuvat olemaan.