Tästä se kaikki lähti. Esikoinen suhtautui veljeään kohtaa alusta lähtien hienosti, mutta oli meitä vanhempiaan kohtaan aivan kamala ensimmäiset kolme viikkoa. Välillä mietin vakavissani onko lapseeni muuttanut riivaaja, mutta kun miehen isyysloma aikanaan päättyi ja arki palasi talouteemme, helpotti myös esikoisen kriisi.
Mies jatkoi matkustusta vaativaa työtään vielä puoli vuotta kuopuksen syntymän jälkeen. Esikoinen kävi päiväkodissa kolmena päivänä viikossa ja muut päivät olimme sitten yhdessä kotona tai missä milloinkin.
Jatkoimme reissulassearkea ja tuplarattaat olivat hyvä ostos. Olin aluksi ehdottomasti niitä vastaan, mutta valtavat lumihanget yhdistettynä seisomalaudalta mielenosoituksellisesti valahtelevaan ja ojiin makoilemaan jäävään kolmevuotiaaseen muuttivat mielen aika nopeasti. Tässä kuvassa ollaan Luonnontieteellisessä museossa kuopuksen ollessa vajaan kuukauden.
Alusta saakka nämä kaksi olivat parhaat ystävät. Minun arkeni oli tietysti täyttä ja vauhdikasta, mutta koskaan ei tarvinnut miettiä uskaltaako esimerkiksi jättää kuopusta sitteriin olohuoneeseen esikoisen kanssa, kun kävin itse suihkussa. En myöskään ole onnekkaana joutunut kokemaan sitä, etteikö ehtisi syödä lämmintä ruokaa tai juoda kuumaa kahvia päivän aikana.
Hyvin nopeasti kävi ilmi, että kuopuksemme on sellaista vikkelämpää sorttia. Kaksikuisena oli ihan pakko päästä kääntymään selältä vatsalleen, joten niin kauan ipana ähisi, että onnistui.
Muuten hän oli tyytyväinen saadessaan katsella sylistä tai sitteristä ympäröivää maailmaa ja isoveljen leikkejä. Temperamenttia tosin löytyi kyllä ja jos maito ei ollut hollilla sillä sekunnilla, kun nälkä ensimmäisen kerran vatsassa pisti, oli täysi huuto ainoa oikea reagointitapa. Kun hänellä oli asiat hyvin, ne olivat tosi hyvin. Kun ne olivat huonosti, se kyllä kuultiin.
Pienin oli yhtä hymyä suurimman osan ajasta, eli aina kun ei syönyt tai nukkunut. Hän todellakin nukkui, ihan pienenä lähemmäs parikymmentä tuntia vuorokaudessa ja sen jälkeenkin yhdellä-kahdella herätyksellä yöt. Toki niitäkin öitä oli, jolloin valvoimme yhdessä useamman tunnin, mutta harvemmin ja tuolloinkin hän oli tyytyväinen saadessaan vain olla hiljaa sylissäni. Aivan ääreishelppo vauva tämä toisemme, jos esikoinenkin oli ihan iisi. Esikoinen uhmaili säännölllisesti jonkun verran, mutta karkeasti ottaen arki rullasi ja oli mukavaa.
Me jatkoimme ahkeraa kyläilyä ja kaupungilla hengailua. Oli helppo viedä lapset syömään kaupungille ja yleensä esikoisen kotipäivinä olimmekin menossa. Ne päivät, jotka esikoinen oli hoidossa kuusi tuntia kerrallaan, olimme monesti kuopuksen kanssa kotona ja nukuimme pitkät päiväunet, esikoinenhan oli jättänut päiväunet juuri pikkuveljen syntymän tienoilla pois. Olo pelkän vauvan kanssa tuntui lähes omalta ajalta. Ja kun mies oli joskus yhdeksänkin päivää putkeen matkoilla, huomasin pärjääväni aivan mainosti kahden kanssa. Olin mieluiten omassa kodissa kolmisin poikien kanssa, omien rutiinien parissa kaikki sujui helpoiten.
Vikkelä vieteri lähti ryömimään kuusikuisena ja konttaamaan seitsenkuisena, kun oli pakko päästä isoveljen perään ja leikkeihin. Tästä aiheutuikin kolmannen maailmansodan kaltainen kriisi, kun esikoinen tajusi lelujensa olevan pahasti uhattuna. Muutaman kuukauden jälkeen homma tasaantui ja rauhanomainen rinnakkaiselo oli saavutettu.
Yhdeksänkuisena kuopus alkoi kävellä tukia pitkin. Pelkäsin tosissani ipanan alkavan kävellä ja juoksennella ennen kuin olisi ehtinyt kasvattaa itselleen aivot.
Aloin myös saada hyvää käsitystä siitä millaista elo kahden taaperon perheessä parhaimmillaan ja pahimmillaan on. Tässä seuraavassa kuvassa molemmat on laitettu huoneeseensa päivälevolle. Hyvin meni, kuten näkyy. Oli päiviä, jolloin olin aivan puhki iltaisin. Ja oli päiviä, jolloin kaikki oli helppoa ja vaivatonta. Paljon auttoi se, että joka ilta laitettiin lelut ja tavarat paikoilleen ja päivän mittaan tein kotihommia. Iltaisin poikien nukahdettua sain vain olla.
Yhdeksänkuinen kuopus oli aivan valloittava. Hän oli vastikään lopettanut nukkumisen ja katseltuamme sitä hillumista kuudesta kuukauden iästä kahdeksankuukautiseksi toteutimme unikoulun kotona. Lopputulos oli sama kuin veljellään aikanaan, sama rytmi, ja minä jatkoi aamuöisiä heräämisiä tämänkin lapsen kanssa.
Tässä vaiheessa oli myös käynyt selväksi, että kuopuksemme oli paitsi herkästi tulistuvaa myös äärettömän vilkasta tyyppiä. Hän ehti ja meni kaikkialle, kiipeili ja temppuili vaikka ei edes vielä kävellyt. Kun selkänsä käänsi, oli ipana ehtinyt esimerkiksi kiivetä alas syöttötuolista ja tie vei valjasostoksille. Ja aina hän vain hymyili valloittavasti. Elämä oli ihanaa hänen kanssaan!
Myös ulkoilu oli isoveljen vanavedessä tullut hyvissä ajoin tutuksi.
Sitten koitti tälläkin kertaa se päivä, kun vauvasta oli kasvanut taapero. Hän oli muutamaa päivää aiemmin alkanut kävellä kunnolla pitkiä matkoja ja rauhallisesta vauvasta oli kasvanut temperamenttinen menijä. Aivan ihana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti