Tänään valitaan uusi eduskunta. En aio kirjoittaa mitään julistusta siitä, kuinka tärkeää jokaisen on käydä pudottamassa äänensä uurnaan. En saarnaa äänestysoikeuden tärkeydestä ja oleellisuudesta demokraattiselle päätöksenteolle. Pidän nimittäin itsestään selvänä, että lukijani ovat sen verran fiksua ja valveutunutta porukkaa, että pitävät mahdollisuutta äänestämiseen arvossaan ja hoitavat tämän velvollisuutensa ja oikeutensa kuten pitää. Sillä todella, miksi joku ei äänestäisi?
Olen itse kasvanut perheessä, jossa äänestäminen oli tärkeä asia. Me pääsimme siskoni kanssa mukaan vaalipäivänä ja proseduuri tuli tutuksi jo hyvissä ajoin. Jostain syystä mieleeni on jäänyt erityisesti vuosi 1988 ja presidentinvaali, jossa Mauno Koivisto uusi paikkansa maan johdossa. Itsehän olin vankkumaton Jouko Kajanojan kannattaja, ihan vaan koska hänellä oli kahdeksanvuotiaan mielestä paras nimi. Sen jälkeen ehdokkaan valintaan on tullut vähän lisää älliä mukaan, mutta yhtä kaikki, en koskaan jätä mahdollisuutta vaikuttaa väliin.
Samaa olemme alkaneet opettaa pojillemme. Kävimme eilen kaupungilla, missä ipanat saivat vaalipallot ja kerroimme mistä koko hommassa on kyse. Esikoinen tiesi minun käyneen äänestämässä jo ennakkoon ja kyseli kovasti kuka se sitten sai ääneni. Vaalisalaisuus on lähtökohtaisesti tärkeä asia, mutta melko tarpeeton meidän perheessämme. Niinpä, tilaisuuden sopivasti tullessa kohdalle, kävimme moikkaamassa ehdokasta, joka ääneni sai. Ja itse asiassa myös miehen äänen, se selvisi äsken, kun mies ja esikoinen tulivat kotiin äänestysreissulta. Muistan myös kuinka kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymiseksi oli käsillä ja kuuntelin vanhempieni ja isovanhempieni keskustelevan asiasta. Mieleeni on jäänyt erityisesti äitini toteamus siitä, kuinka hän pitää tärkeänä sitä, että me lapset tulevaisuudessa saisimme elää osana Eurooppaa, oli hän itse asiasta mitä mieltä tahansa. Samalla tavalla minä huomaan ajattelevani esimerkiksi perhevapaiden jakamisesta, joka nyt on ollut kovasti tapetilla. Kallistun itse perheiden päätäntävallan puoleen, mutta haluan lapsilleni maailman, jossa perhevapaiden kulut jaetaan tasaisesti molempien vanhempien työnantajien kesken.
Ensimmäiset vaalit, joissa minä sain äänestää, olivat vuonna 1999 pidetyt eduskuntavaalit. Sieltä asti olen äänestänyt yhtä tiettyä puoluetta ja sen sisältä löytyviä ehdokkaita, mutta kunnallisvaalien osalta olen huomannut alkaneeni kääntyä toisen puolueen kannalle sen osalta, millaista Helsinkiä he haluavat ajaa eteenpäin ja kehittää. Eduskuntavaaleissa pysyttelin kuitenkin tutuilla linjoilla ja vaikka ehdokasta ensin ei tuntunut millään löytyvän, oli valinta lopulta vaalikoneiden ja ehdokkaiden kotisivuihin tutustumisen jälkeen juuri oikealta tuntuva. On sulaa hulluttaa yrittää löytää ehdokasta, joka vastaisi täysin omia mielipiteitä. Ja on silkkaa piittaamattomuutta ajatella, että asiat joista päätetään, eivät koske juuri minua, joten en äänestä. Vielä pahempaa on, jos asioista ei vaan yksinkertaisesti välitä. Nyt luodaan suuntaviivoja sille miten yhteiskunta saadaan ylös taloudellisesta suosta sen lisäksi, että tapetilla seuraavien neljän vuoden aikana on merkittäviä uudistuksia niin lapsiperheiden kuin terveydenhuollon osalta. Nyt jos koskaan kannattaisi jokaisen raahata itsensä äänestämään, vaikka sää hieman huono olisikin.
Meillä ei ole vaalikahviperinnettä kotona, kun minäkin äänestän aina yleensä ennakkoon, mutta vaalikukkia ostin. Ja illalla katsotaan miten kävi, sillä nyt ei voida enää kuin odottaa ja toivoa parasta. Ensisijaisesti puolueelle ja siinä vanavedessä myös omalle ehdokkaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti