Voi kuinka me sinua kaivataan

Luin pitkästä aikaa vanhan kirjoitukseni siitä miten minusta tuli äiti, se löytyy täältä: Matka äitiyteen. Jos ihmettelette etten ole vastannut kirjoitukseen jättämiinne kommentteihin, siihen on yksinkertainen syy. En ole pystynyt. Koko kirjoitus herätti niin paljon tunteita, että en vain voinut avata sitä kaikkea taas kerran. Jokainen kommentti on luettu kuitenkin useaan kertaan ja lämmöllä. Nyt kuitenkin rohkaisin mieleni sen jälkeen, kun satuin näkemään Arttu Wiskarin uuden biisin musiikkivideon. Se herätti paljon uinuneita ajatuksia.

Vaikka lapsettomuushoidoissa pääsisi kuinka helpolla verrattuna monia vuosia ja hoitokierroksia tahkoaviin pareihin, on se silti henkisesti iso juttu. Avata kerta toisensa jälkeen ovi, jossa lukee "lapsettomuusklinikka" ja puskea kehoon erilaisia lääkeaineita kumulatiivisine vaikutuksineen. Aikatauluttaa ja sumplia, laskea ja suunnitella. Mille päivälle toimenpide osuu, mitä pitää ottaa huomioon, tarvitaanko vielä yksi piikki vai ei. Paljon kyyneleitä, niin surusta, turhautumisesta kuin kiukustakin. Turhia kysymyksiä, joita silti päässä pyöri, miksi juuri me.

Esikoinen tärppäsi neljännestä ja viimeisestä inseminaatiosta, jolloin kesätauon jälkeinen ivf-hoito oli jo suunniteltu valmiiksi. Mieletön, mieletön onni ja tuuri! Voi että me odotettiin häntä saapuvaksi. Ensimmäisessä kuvassa olen loppuraskaudessa, vatsa on jo kookas.

 Vastasyntynyt kirppunen, 50-senttiset housut ulottuvat kainaloihin.

 Ensimmäisissä juhlissa huimassa kuuden viikon iässä.

Meidän pieni perhe.

Hämmentynyt vauvauimari n. nelikuisena.

Ilopulla!

 Little Mr. Blue Eyes.

 Ja lopuksi yksivuotias ihme.

En pitkään aikaan uskaltanut edes ajatella toista lasta, ensimmäinen oli toiveiden täyttymys. Sitten olimme miehen kanssa ensimmäisellä lomalla esikoisen täytettyä kaksi, istuimme New Yorkissa erään ravintolan pöydässä illastamassa ja ajattelimme, että syteen tai saveen. Kokeillaan, lähdetään siihen kaikkeen uudelleen, vaikka pelottaakin ihan valtavasti. Vasta jälkeenpäin olen ajatellut, että minähän olin tosi rohkea. Siis ihan valtavan rohkea. Tajusin sen vasta, kun mies asian sanoi ääneen. Olin valmis hyppäämään siihen hoitojen, alun lamauttavan pahoinvoinnin ja synnytyspelon vääjäämättä kohti vauvan syntymää etenevään junaan mukaan. Olimme pessimistisiä, nauroimme mustaa huumoria siitä kuinka ei tämä toinenkaan nuku ja taas minä masennun ja puoli vuotta kun kestetään, niin saadaan laittaa se unikouluun.

Tuli maailman paras pikkuveli ensimmäisestä hoidosta. Tuli rakkaus ensisilmäyksellä. Ennen kaikkea tuli kokonainen perhe.

Tässä ollaan kaksi päivää ennen kuopuksen syntymää. Esikoinen oli maailman omistautunein isoveli jo odotusaikana, kuljetti omaa ultrakuvaa mukanaan ja odotti "Pekkaa" saapuvaksi, että voi rakastaa ja helliä häntä. Esikoinen myös muistutti aina valokuvissa, että jonkun meistä täytyy laittaa käsi vatsalle, että Pekka pääsee mukaan kuvaan ja huomioiduksi myös. 

Vastasyntynyt ihanuus ja se tumma tukka!

Kuinka monta tällaista kuvaa meiltä löytyykään, joissa isoveli pitää pienempää sylissään. Monta.

Tummasilmä.

Juhlimassa, ikää nelisen kuukautta.

Isä ja pojat. 

Yksivuotispäivän kieppeillä.

Ja nyt ne ovat jo viisi ja kaksi. Niillä on aivan omat jutut, ne ovat tiivis kaksikko, jossa isompi huolehtii pienemmästä ja pienempi ihailee isompaa yli kaiken. Välillä ihmettelen, että miten me ollaan saatu aikaan jotain noin mahtavaa. Vaikka äidin katse ei se kaikkein objektiivisin olisikaan, niin ovathan nuo pojat jotain ainutlaatuista. Mitä suloisimmista vauvoista on kasvanut ihastuttavia pieniä poikia, kertakaikkisen kauniita, fiksuja ja mahtavia tyyppejä. Sellaisia, joita on kamala ikävä jo tässä vaiheessa iltapäivää.

Parhaat pojat, niin sanon heille joka päivä. Ja toivon sydämestäni, että kaikki lapsia toivovat saisivat avun ja hoidon, jos sille on tarvetta. Sukupuolesta, varallisuudesta tai yhtään mistään muustakaan triviaalista seikasta riippumatta.

The Fabulous Eriksson Boys. Meidän. Ja siitä onnesta tulen olemaan kiitollinen aina. Asia kun voisi helposti olla toisin.