Vähän naattina

Takana vuorokauden mittainen reissu Itä-Suomeen ja autossa istumista taas vähän ajan tarpeiksi. Illalla kotona mies tuli kipeäksi ja kuopuksen korva vuotaa edelleen, huomenna mennään hänen kanssaan aamusta lääkäriin. Noinkohan ensimmäinen antibioottikuuri ei olekaan korvaan tehonnut. Kotona on sotkuista, imuri odottaa tarttujaansa keskellä lattiaa ja jouluna käytetyt paremmat astiat pitäisi nostella takaisin kaappeihin säilöön. Jos lasten kanssa ei raahaudu ulos, on loppupäivän meno vähän liian hyperaktiivista allekirjoittaneen korville. Kerroinko jo, että inhoan puistoissa notkumista yli kaiken. Tai että pian viisivuotias esikoinen on tajunnut vastaanväittämisen jalon taidon.

Nyt on sellainen fiilis, että en oikein jaksaisi. Hyydyttää, olen koko ihminen nuupallani. Omakin korva vihoittelee yhä, mutta olo onneksi on muuten jo parempi ja sairastamisen osalta reippaampi. Positiivista on se, että tiedän mistä tämä johtuu ja tiedän kaikkien elämän perusasioiden olevan kohdallaan. Joulupäivänä meidät tavoittanut viesti läheisen ihmisen poismenosta vetää luonnollisesti mielen matalaksi ja pysyy ajatuksissa jatkuvasti. Jos ei aktiivisesti, niin jossakin taka-alalla päilymässä. Ylihuomenna saadaan onneksi aloittaa käytännön järjestelyt ja mennä vainajan asunnolle katsomaan. Ajan kanssahan se tästä, mutta välillä tuntuu niin toivottomalta jaksaa arjen rutiineissa. Lähinnä sitä haluaisi vain vetää peiton silmille ja paeta koko maailmaa. Ja sitten kuuluu kutsuhuuto ja äitiä tarvitaan. 

Mietin olisiko läheinen kenttä jo jäädytetty, jos lähtisimme esikoisen kanssa huomenna verestämään luistelutaitoja. Viime talvena homma pelitti jo aika kivasti. 

Nyt kuitenkin peiton alle, hetki kirjaa ja valot pois. Aamut tuppaavat alkamaan kohtuullisen aikaisin tässä huushollissa.