Leijonamutsit ja kanaemot

Erilaiselle vanhemmuudelle löytyy nykyisin monta enemmän tai vähemmän mairittelevaa termiä. Curling-vanhemmat silottavat kaikki esteet jälkikasvunsa tieltä samalla kun helikopterivanhemmat pörräävät herkeämättä lapsensa ympärillä. Leijonamutsi karjahtaa jonkun uhatessa jälkeläisiään ja kanaemon hössöttämistä ei kukaan kestä. Yhtä mieltä kaikki ovat varmasti siitä, että omiensa puolia tulee pitää, sillä kuka niitä muutoin pitäisi.

Olen monta kertaa tuntenut olevani varsinainen leijonaemo penätessäni lapsilleni sitä mikä heille kuuluu. Toisen ihmisen näkökulmasta katsottuna olen varmasti asettunut poikkiteloin, ollut hankala ja vaaativa asiakas tai potilas. Silti ei ole tarvetta olla asiaton, sillä lapsen oikeuksien puolustaminen on eri asia kuin turha rähjääminen. Näistä esimerkeistä jokainen voi itse päättää olenko ollut leijonamutsi, kanaemo vai Räyhä-Ralf.

Eräänä keväänä vuosia sitten, kesäloman kolkutellessa ovelle meille sanottiin päiväkodista, että kesäloma tulee perheellemme hyvään kohtaan. Esikoinen oli ollut tuona keväänä tavallista huomionkipeämpi eikä oikein tiennyt pitäisikö olla jo iso vai saisiko olla vielä pieni. Meille epäiltiin, että esikoinen oli tuolloin vasta huomannut kuopuksen tulleen perheeseemme ja reagoi tähän. Niinpä saimme kehotuksen kasvaa kesän aikana perheenä. Totesin vain, että selvä juttu ja syksyllä nähdään ja annoin mennä toisesta korvasta ulos miettien mielessäni, että melkoisen asiatonta. Kuopus oli tuolloin 2,5-vuotias, eli se siitä esikoisen kriisistä uuden vauvan tullessa taloon. On turha vetää yhtäläisyysmerkkejä sinne missä niitä ei oikeasti ole.

Olen joutunut olemaan vaativa asiakas mitä tulee lasteni terveydenhoitoon kunnallisella puolella. Olen esimerkiksi vaatinut lapseni lisäämisen uudelleen hammashoitolan oikomisjonoon sen jälkeen, kun hänet oli sieltä mitään sanomatta pudotettu pois. Oikomistarve oli, mutta jonojen täyttyessä vain vaikeammat tapaukset hoidettaisiin. Sanoin, että ei onnistu, näin ei voi kohdella lasta. Oikominen alkoi seuraavalla viikolla hammaslääkärin tapaamisesta. Toisen kerran raudat tipahtivat aamulla ja soitin päivystykseen kertoakseni, että voin viedä lapseni minnepäin Helsinkiä tahansa, mutta en mitenkään pääse lähtemään töistä ennen kahta. Minulle kerrottiin, että minun tulisi pystyä laittamaan lapseni etu ensisijaiseksi. Sanoin, että sitähän minä tässä yritän kertoessani, että jos vain saamme ajan, niin vien hänet vaikka Vuosaareen saakka. Saimme ajan kotihoitolaamme heti työpäiväni jälkeen kysyttyäni, että ihanko tosiaan minun koetaan olevan tässä se vaikea, vaikka yritän kaikkeni.

Puolitoistavuotiaana esikoinen sairastui rotavirukseen ja ehti kuivua pahasti. Lastenklinkalla katsottiin ettei ongelma ole tämännäköinen, kotiin vaan. Vaadin lapsestani otettavaksi laboratoriokokeet, joiden seurauksena lapsi vietti seuraavat kolme vuorokautta tipassa osastolla. Toisen kerran oltiin aamuyöllä kurkunpäätulehduksen vuoksi samassa paikassa, kun hoitaja huikkasi, että ei tänne tarvitse tulla, menkää kotiin. En lähtenyt ja lääkärin tavattuamme hän totesi samantien tarpeen adrenaliinille, spiralle ja muille normaalisettiin kuuluville lääkkeille. Toisen kerran esikoiselta tipahtivat etuhampaat tapaturman seurauksena, kello oli puoli kolme iltapäivällä ja lapsi päiväkodissa kahden korttelin päässä hammashoitolasta. Eivät olisi millään ottaneet meitä näytille, koska paikka sulkeutuu kolmelta. Menin silti. Samoin kuin menin pari viikkoa aikaisemmin suoraan Lastenklinikalle niiden samojen hampaiden väännyttyä ensimmäisen kerran ja suupielen ollessa pitkältä matkalta auki. Neuvolan mukaan minun olisi pitänyt tulla ensin näytille heille, josta he lähettäisivät meidät Lastenklinikalle. En mennyt, joku järki tähänkin byrokratiaan ja väliportaisiin.

Olen koko toisen luokan ajan vienyt esikoisen autolla kouluun aamuisin. Kyllähän hän olisi kouluun päässyt, vaikka olisin hänet matkaan jalan lähettänytkin ja iltapäivisin tulee monesti itse kotiin. Mutta tässä, kuten monessa muussakin asiassa, luotan fiilikseeni. Minusta tuntuu turvallisemmalta saattaa lapseni kouluun saakka. Ensi vuonna asia muuttuu, kun alan kuskata ensisijaisesti kuopusta ja esikoinen kävelee, mikäli eri aikaan menee. Kuopusta en nimittäin missään nimessä päästä vielä liikenteeseen yksin. Hän on niin pienikokoinen, ettei kukaan häntä sieltä näe. Jatkan siis kuskaamista todennäköisesti vielä kauan ja olen tässä asiassa tyytyväinen curling-mutsi. Pysyvätpähän todennäköisemmin elossa tuolla liikenteen seassa.

Minun mielestäni vanhemmilla on vastuu opettaa lapsilleen kaikki tarvittavat taidot. Hyvin paljon helpommalla pääsee,  kun lapsi osaa koulun alkaessa esimerkiksi uida ja luistella. Koen ettei näiden asioiden opettaminen ole koulun tehtävä, mistä syystä molemmat lapsemme ovat käyneet niin luistelukoulussa kuin uimakoulussa. Opettaja minä en ole ja mikäli lapseni eivät osaisi lukea ja kirjoittaa koulun alkaessa, he toki oppisivat taidot koulussa, kuten oppivat päivittäin paljon muutakin uutta. Uimataito taas on verrattavissa lähinnä pyörällä ajamiseen, ei kai kukaan ajattele koulun opettavan lapset pyöräilemään. 

En kuitenkaan koe olevani lainkaan sokea mitä lapsiini tulee. Vaikka puolustan heitä kynsin ja hampain tarvittaessa, olen ensimmäisenä myöntämässä heidän kykenevän vaikka minkälaisiin kommervenkkeihin. En ajattele heidän olevan täydellisiä saatikka erehtymättömiä, päinvastoin. Jos joku keksii hyvän konnuuden, he ovat taatusti mukana. Joskus he masinoivat härdellin itse. He ovat tottelemattomia, hävittävät tavaroitaan ja ovat taatusti ajaneet päiväkodin henkilökunnan monesti hulluuden partaalle ulkovaatevastustelussaan, asia jossa on erityisesti kunnostautunut kuopus. He ovat sanalla sanottuna tavallisia lapsia.

Toivon lasteni saavan hyvän itsetunnon. Asioita saa ja pitää vaatia, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi käyttäytyä huonosti. Mutta omista oikeuksista pitää pitää kiinni ja kenenkään kynnysmatoksi ei tarvitse suostua. Ihminen, joka antaa itsensä yli kävellä, ei arvosta itseään. Hyvällä itsetunnolla ja itseluottamuksella sen sijaan pääsee pitkälle. 

P.S. Minua muuten huvittaa, kun kaikki kirjoittamani käynnit terveydenhuollossa ovat esikoiselle sattuneita. Ja oikeasti se lapsi, jonka kanssa siellä Lastenklinikallakin on ehtimiseen näytillä ravattu, on kuopus. Vikkelä ja ehtiväinen kaveri on saanut aikaan vaikka minkälaista kuhmua ja ruhjetta siinä missä esikoinen on aina vain osunut paikalle väärään aikaan tai joutunut puolivahingossa kärsijäksi. Nyt koputan puuta, kun lapset ovat jo kasvaneet näinkin isoiksi. Josko ei tarvitsisi enää niin ahkeraan käydä.