Taivas sylissäni

Enää vajaat kaksi viikkoa ja kuopus täyttää neljä vuotta. Mies lähti eilen illalla omien ja naapurin lasten kanssa ulos ja minä jäin parantelemaan flunssaista oloani ja kirjoittamaan tätä joululaulujen soidessa taustalla.

Viime päivinä olen muistellut monta kertaa kaikkia niitä kuopuksen syntymään liittyneitä asioita.

Miten lähdimme pimeänä aamuna ajamaan kohti Kätilöopistoa esikoisen jäädessä nukkumaan isovanhempiensa kanssa. 

Miten pitkiä olivat ne pari tuntia ennen omaa vuoroa ja miten säikähdin kätilön yrittäessä löytää sydänääniä siinä heti onnistumatta.

Miten ajattelin leikkauspöydällä epiduraalia annettaessa, että onhan tämä aivan älyvapaata mennä pyytämään vatsan avaamista ja isoa leikkausta, järki hoi ja miten voin olla taas tässä tilanteessa.

Miten nopeasti kuopus nostettiin näkyviin sermin ylitse ja miten hän näytti aivan isoveljeltään.

Miten pieni ja miten kiukkuinen hän oli ja kuinka en uskaltanut käsien puutumisen vuoksi ottaa häntä syliini, silitin vain miehen pidellessä karjuvaa nyyttiä käsissään. 

Miten osastolle päästyäni sain lapseni syliini ensimmäistä kertaa ja miten valtavan onnellinen olin siinä hetkessä, tutkiessani tätä uutta jäsentä perheessämme.

Miten päästin onnellisen huudahduksen otettuani pipon pois lapsen päästä ja nähtyäni tummat hiukset. Se ilo jäi lyhytaikaiseksi ja pojasta tuli isänsä ja veljensä tavoin aivan vaalea. Ei olen paljon minun piirteitäni lapsiimme siirtynyt.

Miten esikoista ei vielä edes näkynyt, kun eteisestä kuului huuto: "Pikkuveli on syntynyt! Voi ihme! Voi ihana!" ja lapsi juoksi silittämään veljensä päätä. 

Miten heräsimme seuraavaan aamuun ja miehen vetäessä verhot ikkunan edestä paljastui ulkoa luminen maailma. Me lämpimässä sisällä, sylissämme lumituiskun poika, ulkomaailma kaukana jossain. 

Miten luin esikoiselle Pupu Tupunaa hänen makoillessa vierelläni sängyllä ja miten hän osallistui veljen hoitamiseen alusta alkaen.

Miten ihanaa oli päästä kotiin nopeasti ja olla sairaalassa vain kaksi vuorokautta. Miten odotin, että pääsemme arkeen nelihenkisenä perheenä. Ihan näin putkeen ei homma mennyt ja seuraavana päivänä tästä tuli noro. Molemmille vanhemmille.

Mutta ennen kaikkea, miten ajoimme kotiin takapenkillämme yksi nukkuva vajaa kolmevuotias ja yksi kahden päivän ikäinen. Miten jouluradiosta kuului Mary's Boy Child ja miten ajattelin, että minun elämäni onni on tässä. 

Näistä on jo aikaa. Mutta se onni, se on yhä tässä.

Mary's Boy Child 

Himlen i min famn