BC vs. AD

Olen monta monituista kertaa miettinyt mikä siinä on, että äitiys ja lapset herättävät ihmisissä niin vahvoja tunteita puolesta ja vastaan. Vastakkainasettelu esimerkiksi lapsellisten ja lapsettomien välillä tuntuu tämän hetken yhteiskunnassa vallitsevan vahvana ja se on todella harmillista. Sitä jopa ruokitaan. On sallittua sanoa, että inhoaa lapsia, että ne pilaavat yksilön arkipäivän pelkällä olemassaolollaan. Miksi joku ei inhoa vanhuksia? Ja onpa ällöttävää, kun tuo keski-ikäinen mies puhuu puhelimeen raitiovaunussa, nyt meni päivä pilalle. Lapset ovat suojattomina helppo kohde ja totuus nyt vain on, että vanhempien elämä väistämättä jakautuu aikaan ennen ja jälkeen lasten.

En minäkään kaikista ihmisistä pidä, mutta meitä on moneen junaan ja jokaisen kanssa on vain elettävä ja erilaisuutta siedettävä. Muuten ei maailma pyöri, se on ikävä fakta. Ja juuri kyky sietää erilaisuutta tuntuu nykyeläjältä olevan hukassa. Omista valinnoista poikkeavien sietäminen, erilaiset tavat elää ja olla sovussa, rinnakkain muiden kanssa. Yksi on mustasukkainen toisen uudenlaisesta elämästä, toinen kokee itsensä hylätyksi ystävän saatua lapsen ja elämän luonnollisesti keskittyessä ainakin aluksi etupäässä kotiin ja perheeseen. Milloin lapsiperheestä tuli kirosana?

Moni ystäväni kokee, että Suomi ei ole lapsiystävällinen maa. Voin itse käsi sydämellä todeta, että me emme ole saaneet huonoa kohtelua osaksemme tai sitten emme ole sitä vain huomanneet. Olen toisinaan hieman puusilmä ja keskityn omiin asioihini huomioimatta välttämättä toisia valtavasti. Ehkä se on onni tässä tapauksessa. Mutta asenneilmapiirin muutoksen olen huomannut ja siitä syystä olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Silti kukaan tuntematon tallaaja ei ole armottomampi toista kohtaan kuin toinen äiti. Valitettavasti.

Tässä muutamia huomioita niin puolelta jos toiseltakin.

1. "Ennen kuin sain omia lapsia en ymmärtänyt, että yksivuotias nyt ei välttämättä istu paikallaan kahden tunnin ravintolakäyntiä."

Tällaisia lausuntoja saa vähän väliä lukea naistenlehdistä, joissa joku neljääkymmentä lähentelevä puolijulkkis kertoo tuoreesta äitiydestään ja sen kokemuksista. Ja joka kerta lukiessani hämmästyn, että ihanko totta et ymmärtänyt. Tämä liittyy siihen oman elämänpiirin kaventumiseen vain oman navan ympärille, kun ei enää eletä suku yhdessä ja läheisessä kanssakäymisessä. Ei voida tietää ja sitä myöten odotetaan aivan käsittämättömiä. Mutta kai sen nyt jo maalaisjärki sanoo, että lapset ovat erilaisia kuin aikuiset. Tai ehkä ei sano, en minä tiedä. Jotkut saavat omia lapsia ja oppivat tietämään, toiset eivät ymmärrä koskaan. Huomioikaa kuvan valjaat, auttavat huomattavasti. ;)

2. "Mä en ainakaan ikinä tule käyttämään niitä hirveitä sanoja, kuten masuasukki, välikausihaalari, vessahätäviestintä tai taapero!" Kuvassa lapset välikausivarusteissaan.

Mikä niissä sanoissa nyt on niin hirveää? Miten ne eroavat tilinpäätöksestä, bruttokansantuotteesta, resursseista tai visiosta? Ne kertovat siitä maailmasta, jossa elää ja todellisuudesta, joka on vanhemmuuden myötä avautunut. Jokainen lapsi ansaitsee vanhemmat, jotka hullaantuvat häneen. Ja osa sitä on hullaantua myös lapsen mukaanaan tuomaan todellisuuteen ja uudenlaiseen maailmaan. En tarkoita, että jokaisen äidin tai isän olisi alettava puhua vauvaa ilman yhtäkään selvää sanaa, hulluksihan siinä tulisi. Mutta ei se maailma siihen kaadu, jos punavuorelaishipsteri hankkii Reiman välikausihaalarin taaperolleen silläkin uhalla, että ei enää ole ihan kuin ennen siellä Torin jallupullien äärellä (pahoitteluni kärjistämisestä ja stereotypiasta jo heti kättelyssä). Mistä päästäänkin seuraavaan kohtaan.

3. "Meidän elämää ei lapsi ainakaan muuta yhtään. Se voi kulkea mukana, me mennään kuten ennenkin." 

Coolit mutsit eivät tee niin tai näin, vaan jatkavat omaa elämäänsä kuin ennen vauvan syntymää. Erityisen tärkeää on kuuluttaa tätä koko muulle maailmalle. Mikään ei muutu, sillä on noloa hävitä mammalandiaan. Voin kertoa, että ei ole, se on ihanaa. Arvatkaa miksi? Koska se on vapaaehtoista. Vauvalla on oikeus muuttaa vaikka mitä vanhempiensa arjessa. Ja kun sen hyväksyy, on jatko paljon helpompaa. t. Kantapään kautta oppinut.

4. "Jos minä ehdin käydä suihkussa ja syödä päivän aikana, niin kyllä sinäkin ehdit."

Vauvat ovat yksilöitä ja äidit ovat yksilöitä. Vaikka minä sitä ja tätä, siitä ei seuraa yhtäläisyysmerkkejä naapurin Annelin ja hänen Tanelinsa elämään. Ja jos äidit jotain ovat hanakoita tekemään, niin kertomaan miten meillä asia hoidetaan. Äideillä on hämmästyttävä tarve oikeuttaa omia valintojaan ja hakea niille hyväksyntää toisilta äideiltä. Usein tämä valitettavasti tarkoittaa toisen valintojen arvostelemista vaikka vain sivulauseessa. 

Yllä olevassa kuvassa kuopus esittelee erikoistaitoaan, lelukaaren alle nukahtamista. Minä itse olisin ehtinyt ottaa vaikka vaahtokylpyjä iisien ja sitterissä tai sylissä viihtyneiden poikieni seuratessa rauhassa kylpyhuoneen ovensuusta, mutta ei se ole mikään syy yleistää. Eikä varsinkaan auta Annelia, joka kanniskelee Tanelia kolmatta tuntia, sillä tuntuu pahalta antaa tämän huutaa, edes sen suihkun ajan. Kun on sinut omien valintojensa kanssa voi tukea toisia sen sijaan, että pönkittäisi omaa itsetuntoaan jokaisessa piikittelevässä sivulauseessa.

5. "Naapurin Eino otti tänään meidän Sirpan kädestä lapion, eikä sen äiti tehnyt mitään. Kyllä on huonosti kasvatettu lapsi!"

Mene, ota lapio Einolta, kerro ettei toisen kädestä saa ottaa ja anna se Sirpalle. Noin, homma hoidettu eikä tarvitse valittaa jälkeenpäin, sillä aina voi avata suunsa. Meillä ihmisillä ei ole silmiä selässä eikä kaikkea voi huomata. Sitten, jos Eino heittää kaksikymmentä kertaa hiekkaa Sirpan päälle ilman, että äiti tekee asialle mitään, voit todeta törmänneesi idarimutsiin jälkikasvuineen.

6. "Mä olen niin pazkamutzi, kun en muistanut antaa xylitol-pastilleja Jalmarille kahteen päivään. Nyt on kyllä niin huonot fiilikset, ja vähintään hammashoitolassa ruoskitaan odotusaulassa kaikkien nähden."

Ei ruoskita, sillä maalaisjärjen käyttö on sallittua. Muistan stressanneeni esikoisen kohdalla sitä, etten muistanut antaa hänelle noita penteleen pastilleja jokaisen ruoan jälkeen. Raahasin purkin myös ulkomaille mukaan. Ei auttanut, ei ainakaan siihen, että kaatumisten seurauksena lapselta on jo pari vuotta puuttunut molemmat etuhampaat. Olin vieläpä itse paikalla, enkä tuntenut syyllisyyttä. Minkäpä sille voi, välillä kaatuu ja hampaita tippuu. Siinä ei paljon pastilleilla ollut väliä. Mutta sitä maalaisjärkeä, sitä yleensä tulee lisää toisen lapsen kohdalla. Ruokaa, lepoa, rakkautta, läsnäoloa. Siinäpä ne tärkeimmät ja jos ne ovat kunnossa, on aivan sama jättääkö joskus lasten hampaat harjaamatta ihan vaan, kun ei millään jaksa tai laittaako dvd:n pyörimään kolmatta kertaa putkeen. 

8. "Jokainen äiti on paras lapselleen."

Ei ole. Maailma on täynnä huonoja äitejä, jotka eivät ole kiinnostuneita lapsensa hyvinvoinnista. Mutta jos nyt jätetään nämä selvät tapaukset huomiotta, on väitteessä totuuden siemen. Huolimatta ruokintamenetelmästä (kahden totaalisen pullolapsen äiti täällä hei), vaippojen materiaalista (en harkinnutkaan kestoja), vaatteiden hintatasosta tai päivähoitokuvioista (I <3 päiväkoti). Ne ovat pieniä osia kokonaisuutta, jossa tärkeintä on paitsi lapsen, myös koko perheen hyvinvointi. 

Jälleen kerran sanon lopuksi armon puolesta. Olen avoimesti hullaantunut lapsiini, he ovat maailman upeimmat tyypit, jotka saavat tuntemaan tunteita, joita ei koskaan ennen. Ääretöntä onnea ja suunnatonta raivoa tai turhautumista. Ennen kaikkea he ovat kaksi ihmistä lisää, kaksi läheistä, joiden kanssa on ihan oikeasti todella mukava viettää aikaa. Ja kun ollaan päivä erossa, voidaan seuraavana yönä taas nukkua kaikki vierekkäin, ihan vaan koska on ollut ikävä. Kuten kuopus asian sanoi mennessämme kauppaan. "Mennäänkö ihan koko meidän perhe".

Sinä olet tosi hyvä äiti lapsellesi. Minä ainakin olen omilleni.