Yksin kotona

Koulu muisti Wilma-viestillä, nyt olisi aika hakea iltapäiväkerhopaikkaa tokaluokkalaiselle, mikäli sellaisen haluaa. Mutta halutaanko me?

Olen ollut tähän saakka siinä uskossa, että kakkosluokkalaisille paikkoja ei enää liikene, vaan kaikki paikat menevät ekaluokkalaisille. Nyt kuitenkin selvisi, että ainakin täällä myös tokaluokkalaiset pääsevät iltapäivätoimintaan mukaan. Ja kun tähän saakka en ole asialle ajatustakaan uhrannut, tuli tämä vähän yllätyksenä. Eli mitä tehdä.

Asiaan on varmasti niin monta mielipidettä kuin on erilaista lastakin. Joku viihtyy alusta saakka yksinään iltapäivisin, kun toinen tarvitsisi seuraa vielä pitkään. Sepä se, kun yleispäteviä neuvoja ei ole olemassa. Päädyin siis toimimaan nykyajan vanhemman tavoin ja laitoin Facebookiin kysymyksen mitä muut ekaluokkalaisten vanhemmat aikovat asian suhteen tehdä. Kulttuurissa tapahtunut muutos on suuri verrattuna esimerkiksi omaan lapsuuteeni 80-luvulla, jolloin ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin viihtyä itsekseen iltapäivät. Tai no, meillä oli pikkusiskon hoitaja kotona, eli en moneen vuoteen joutunut olemaan yksin koulun jälkeen. Tai saanut olla, miten sen nyt ottaa.

Jos nyt ajattelen omaa esikoistani, uskon hänen ensi syksynä pärjäävän iltapäivisin kotona siihen saakka, kun me kuopuksen kanssa viimeistään kolmeen mennessä tulemme töistä ja eskarista. Jo nyt hän jää mielellään kotiin, kun esimerkiksi lähden hakemaan kuopusta ja käymään kaupassa. Jos koulu loppuu kahdentoista jälkeen, tulee yksinäisiä tunteja enimmillään vajaat kolme. Jos koulu loppuu kahden jälkeen, olemme lähes samoihin aikohin kotona. Jos siinä tekee läksyt, katsoo piirrettyjä, pelailee iPadilla tai menee ulos kaverin kanssa, saa ajan kyllä kulumaan. Ja ainahan voi soittaa meille vanhemmille, jos tulee yksinäinen olo.  Eri asia sitten on, tarvitseeko hänen pärjätä ja vaikka periaatteessa sanoisin, että me emme iltapäiväkerhopaikkaa tarvitse, mietityttää silti. Tuntuu siltä, että varmemman vakuudeksi kannattaisi sitä hakea ja katsoa sitten mikä tilanne on ensi syksynä. Voisihan sinne mennä silloin tällöin, jos kaveritkin menevät. Toisaalta saattaa tulla sekin vaihe, kun lapsi kieltäytyy ehdottomasti menemästä minnekään muualle kuin kotiin koulun jälkeen. Ja hyvä niin, että itsenäistyy.

Kuopuksen rooli on kyllä tässä suhteessa se helpompi. On aina isoveli, jonka kanssa olla. Ja isoveli itse asiassa puhuu jo, kuinka haluaa sitten kolmannella ollessaan hakea kuopuksen iltapäiväkerhossta matkallaan kotiin. Toisen lapsen etuja tuo.

Viikonlopun parhaat

Viikonloput ovat parhaimmillaan silloin, kun niihin mahtuu sopivassa suhteessa tekemistä ja ohjelmaa sekä vastapainoksi oleilua kotona villasukissa ja kotivaatteissa. Viime viikonloppu oli juuri tällainen.

Lauantaiaamun pitkät unet loppuivat lyhyeen, kun kuopus keskimäärin kolmen minuutin välein kävi kyselemässä onko kello nyt kuinka paljon ja joko äiti ja isä nousevat. Isi nousi ensin ja yhdeksältä oli äitikin jo aamiaisella. Aamupäivällä katseltiin leffaa ja laiteltiin vähän kotia kuntoon ennen kuin mies ja esikoinen lähtivät uimaan. Me olimme kuopuksen kanssa valmiina kotona odottamassa ja hyppäsimme kyytiin miehen soittaessa, että ovat odottamassa. Suunta vei paikalliseen ravintolaan nauttimaan juuri loppuneen bliniviikon antimista. 

Oli hyvää ja kun vielä haimme jätskit kotiin jälkkäreiksi, ei päiväunia voinut sen jälkeen estää. Illalla pikkukundit kuukahtivat hyvissä ajoin ja me miehen kanssa katselimme yhden Poirot-leffan boksilta ennen kuin painuimme mekin tekemään tilaa omaan sänkyymme. Sieltä ne kaksi löytyivät ihan toistensa kainaloissa nukkumassa.

Sunnuntai valkeni myös kohtuullisen aikaisin, tai oli kello sentään jo kahdeksan. Myös sunnuntainen aamupäivä vietettiin collareissa hiihdellen, laittelimme maanantain juttuja valmiiksi ja pojat siivosivat huoneensa isänsä avustuksella. Iltapäivällä esikoinen lähti kaverinsa luokse, kuopus oman kaverinsa syntymäpäiville ja me miehen kanssa suuntasimme keskustaan viettämään puolitoista tuntia kaksistaan. Ostoksiksihan se meni, mies osti kaksi vyötä itselleen ja minä meille uusia käsipyyhkeitä.

Kävimme vielä White on Whitessa ja mukaan lähti kaunis valokuvakehys, jonka aion laittaa makuuhuoneen lipastolle minun ja mieheni kuvalla. Sitten Cittarin kautta hakemaan poikia, ruokaa koneistoihin ja iltapäiväkahvit. Päiväunet allekirjoittaneelle ja hieman pleikkariaikaa pienimmille. Illalla taas lapset nukkumaan ja pari tuntia vierekkäin sohvalla miehen kanssa. Yhden kirjankin sain luettua viikonlopun aikana loppuun.

Tällaisia lisää.

Maailma tarjottimella

Haluaisin nähdä Venetsian ennen kuin se uppoaa ja rapistuu kokonaan. Haluaisin matkustaa Pietariin ja eläytyä mielikuvituksessani tsaarinajan loistoon. Haluaisin uida jälleen Kroatian kristallinkirkkaissa vesissä. Haluaisin käydä Lontoossa ties kuinka monennetta kertaa ja vierailla Englannissa pienissä kylissä, joissa Neiti Marple voisi tulla kylän halkaisevalla pääkadulla vastaan. Haluaisin tuoda Amsterdamista kukkia tuliaisiksi ja kävellä Pariisin bulevardeilla tai Nizzan rantakadulla. Haluaisin juoda viiniä Toscanassa ja näyttää lapsilleni ikuisen Rooman raunioita. 

Haluaisin lähteä miehen mukaan hänen unelmiensa matkalle Japaniin ja nauttia jälleen Dubain yltäkylläisyydestä. Haluaisin pulahtaa uimaan veden päälle rakennetun villan terassilta Malediiveilla. Haluaisin näyttää lapsilleni millainen ristiriitainen paratiisi Mauritius voi olla.

Haluaisin kävellä Starbucksin Skinny Vanilla Latte kädessäni New Yorkin High Linella tai Washington D.C:n Georgetownissa. Haluaisin nähdä television lakisarjojen Bostonin ja käydä katsomassa Vihervaaran Annan kotia Prinssi Edwardin saarella. Haluaisin ajaa Los Angelesista San Fransiscoon ja viedä lapseni Disneylandiin.

Niin paljon nähtävää, niin vähän lomaa ja rahaa. Ja kuitenkin. Mikä voisi tehdä yhtä rikkaaksi kuin maailmalle lähteminen.

Kuka yllättyy jos kerron...

että meillä vaihteeksi sairastetaan. Juupa juu, niin se kuopuksen päiväkotiryhmässä kiertävä streptokokki tarttui myös kuopukseen ja lapsi on ollut kaksi viime päivää kotona. Huomenna hän menee kokeilemaan päiväkotieloa, kun antibioottikuuri on mennyt jo kaksi täyttä vuorokautta ja päiväkodin ohjeiden mukaan tämä riittää. Tammikuussa olin töissä kaksi päivää. Jospa helmikuusta tulisi vähän parempi. Oikeasti en usko tuohon itsekään.

Olen joka tapauksessa käynnistänyt toimenpiteet sen selvittämiseksi sairastuttaako asunto meitä, vai onko meillä vaan hirveän huono tuuri yhdistettynä pitkittyneeseen kierteeseen. Lähetin tänään sähköpostia isännöitsijälle, jossa kerron haluavani meille sisäilmatutkimukset sekä lattioiden mahdollisen formaldehydin selvityksen. Katsotaan, miten homma etenee.

Tänään sairastupaa jäi pitämään yllä mies, minä olin eilen kuopuksen kanssa kotona. Pelattiin Afrikan tähteä ja leivottiin runebergin torttuja, joissa maku korvasi ulkonäön moninkertaisesti.

Mutta ihan pian on hiihtoloma, vapaa viikko ja matka Pariisiin edessä. Josko sinne päästäisiin kaikki neljä terveinä, tai edes sellaisen pienen normiflunssan kourissa. Ei pahempaa ruttoa tänne nyt kiitos. Pretty please.

Lukulaskurin tammikuu

Tammikuun saldoksi jäi kymmenen kirjaa, kuun viimeinen viikonloppu ei tuonut muutosta asiaan. Oli nimittäin muutakin tekemistä kuin lukea. Tammikuussa luin siis seuraavat kirjat:

Ann Rosman: Porto Francon vartija
Ann Rosman: Mercurium
Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta
Audrey Magee: Sopimus
Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Kaija Juurikkala: Äitikirja
Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
Hjorth&Rosenfeldt: De Underkända
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Rosmanin kirjoja en ole sen kummemmin arvostellut tai esitellyt, mutta historiaa ja nykyhetkeä yhdistelevät dekkarit sijoittuvat pieneen Marstrandin kaupunkiin Ruotsissa ja pääosassa rikoksia tutkii rikospoliisi Karin Adler. Neljä seuraavaa kirjaa puolestaan on esitelty täällä. Neljästä viimeisestä voi lukea alta.

Laura Honkasalo kirjoittaa romaaneja minun makuuni eikä uusin ole suinkaan poikkeus. Perillä kello kuusi vie lukijan vuoroin kultaiselle kuusikymmentäluvulle, vuoroin kolmekymmentä vuotta lähemmäs nykyhetkeä. Vuonna 1966 edustusrouva Vuokko ja vanhapiika Aune kokevat siihenastisen elämänsä käänteentekevimmät tapahtumat, jotka saavat heidät puntaroimaan koko aiemman elämänsä valintoja ja elämää yleensä. Vuonna 1996 katsotaan menneisyyteen kuolinpesän tyhjentämisen myötä ja reflektoidaan mennyttä. Koskaan ei ole liian myöhäistä muutokselle. Kirja rohkeudesta ja oman elämän ottamisesta omiin käsiin. Hieno kirja.

En ole koskaan lukenut ainuttakaan Eeva Joenpellon romaania, mutta Helena Ruuskan kehuttuun kirjailijaelämäkertaan tartuin mielenkiinnolla. Elämän kirjailija Eeva Joenpelto on paksu teos, joka kattaa kohteensa elämän koko kaaren ja luo samalla katsauksen kiinnostaviin kulttuuripiireihin monien vuosikymmenten ajalta. Mikä on totta, mikä legendaa, kun on kyse ristiriitaisesta kuvauksen kohteesta? Oikeastaan sillä ei ole merkitystä eikä Ruuska käsittele kohdettaan ylhäältä tai ulkoa, vaan enemmänkin vierellä kulkien. Se sopii tähän mainiosti. Romaani henkilöstä, joka kirjoitti oman elämänsä romaaneihinsa. 

Kirjailijaduo Hjorth & Rosenfeldtin Sebastian Bergman -dekkarit ovat tämän hetken ehdotonta kärkikastia. Niin myös uusin teos De Underkända, jonka ahmaisin hetkessä ja kärsin myöhemmin vierotusoireista tietäessäni, että uutta osaa pitää odottaa ihan liian kauan. Tällä kertaa teemana on c-luokan julkisuus, yleissivistyksen puute ja murhaaja, joka pitää uhreilleen kokeita. Jos et saa hyväksyttyä, käy huonosti.

Mukana on koko edellisistä kirjoista tuttu tiimi ja selvitettävä tapaus kietoutuu jälleen myös poliisien yksityiselämä kiemuroihin. Nämä kirjat on luettavat ehdottomasti ilmestymisjärjestyksessä ja mieluiten niin, ettei lue takakansitekstejä lainkaan. Ainakin yksi niistä nimittäin spoilaa tehokkaasti, ei hyvä.

Jussi Valtonen voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna teoksellaan He eivät tiedä mitä tekevät. Ja nyt, sen ilmestyttyä pokkarina, päätin lopulta lukea tuon laajalti kehutun järkäleen. Olin ensin hieman skeptinen tuon uudeksi sukupolviromaaniksi tituleeratun kirjan suhteen ja sen vuoksi en sitä heti ilmestymisen jälkeen lukenutkaan, kehuista huolimatta. Luettuani vajaat neljäsataa sivua taustoitusta soitin äidille ja sanoin, että tässä on paras tapahtua paljon seuraavien neljänsadan sivun aikana, muuten alkaa usko loppua. Ja tapahtuihan siinä.

Ensin ollaan 1990-luvun Suomessa, jossa amerikkalainen Joe on yliopistolla töissä. Avioliitto suomalaisen Alinan kanssa päättyy ja Joe jättää entisen elämän taakseen, mukaan lukien lapsensa Samuelin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Joe on palkittu neurotutkija, joka testaa näköhermokokeitaan eläimillä ennen kuin joutuu aktivistien hampaisiin ja joutuu pohtimaan koko työnsä oikeutusta perheen kärsiessä päällä leijuvasta väkivallan uhasta. Samaan aikaan yhteiskunnan reunamilla horjuva ja omaa paikkaansa etsivä Samuel on matkustanut Suomesta Yhdysvaltoihin. Asiat risteytyvät ja kärjistyvät.

Kirja on hieno kannanotto nykypäivän medialukutaitoon ja kaiken läpitunkevaan mainostamiseen. Se pohtii eläinkokeiden ja toisaalta aktivismin oikeutusta ja yksilön vastuuta ja mahdollisuutta määrätä omasta elämästään. Hienovaraiset viittaukset esimerkiksi Raamattuun tuovat teokselle kontekstia ja syvyyttä. Silti, parisataa sivua pois ja teos ei todennäköisesti olisi kärsinyt siitä lainkaan.

Aikuisten viikonloppu Oulussa

Viime viikonloppu yhdisti onnistuneesti kaksi asiaa; yhteisen ajan miehen kanssa kaksin sekä hauskan päivän ystävien kanssa. Omaa aikaakin olin kaavaillut vietettäväksi, mutta se jäi nyt väliin, sillä sen verran paljon riitti vipinää ja meininkiä. Kuten johdannosta jo voi lukea, meillä on takana oikein onnistunut viikonloppuloma. Tai no, ainakin sunnuntaiaamuun saakka.

Lähdimme miehen kanssa perjantai-illan viimeisellä lennolla kohti Oulua ja samaan koneeseen osui sattumalta samaan tilaisuuteen menijöitä. Sanottuamme heipat pojille suuntasimme kentälle ja samantien samppanjabaariin viinilasilliselle lennon lähtöä odotellessamme. Ai että oli kiva olla kahdestaan siinä hetkessä. Matkustimme kevyesti käsimatkatavaroilla ja lento lähti ajallaan kohti pohjoisempaa Suomea.

Perillä meillä oli kyyti odottamassa, kävimme viemässä tavarat hotellihuoneeseen ja suuntasimme suoraan tapaamaan miehelle tuttuja, mutta minulle uusia tuttavuuksia torin laidassa olevaan Karaoke-Aittaan. Kellon lähestyessä puolta yötä päätimme suosiolla todeta sen illan taputelluksi ja lähteä nukkumaan hotellille. Matkalla Hesburger pelasti nälkäiset matkustavaiset.

Lauantaiaamu valkeni kauniina, oli kiva ettei ollut paria astetta enempää pakkasta. Tosin muutamaa tuntia myöhemmin kävi selväksi millainen tuuli kaupungissa voi pahimmillaan olla. Lähdimme aamiaisen jälkeen kiertelemään kaupungille, tarjolla olisi ollut myös miehille parrantrimmausta ja puolisoille kauneushoitoja, mutta halusin mieluummin tutustua vähän kaupungin keskustaan. Treffasimme ystäväpariskunnan kahvilassa ja lähdimme hieman kiertelemään. Oli muuten tehokas ostoskeikaus, tuloksena Stockan alesta pilkkahinnalla pari uutta paitaa pojille, kuopukselle pipo ja esikoiselle villakangastakki odottamaan. Takille muun muassa jäi hintaa 25 euroa. Ystävämme osti takin ja minä jakun, jonka jälkeen mies totesi liukenevansa paikalta. Ostokset taisivat riittää. Kun matkaseurueen pienin uuvahti uneen, kärräsimme vaunut meille suositeltuun Cafe Roosteriin ja herkuttelimme kahvin, smoothien ja leivonnaisten voimin.

Iltapäivällä alkoi yhteinen ohjelma ja minut oli värvätty lapsenvahdiksi siksi aikaa, kun ystäväni otti kuvia, joissa poseerasivat muun muassa molempien miehet. Treffasimme torilla sen kuuluisan Toripolliisin luona ja kävelimme ensin sillan yli kuvauspaikkojen perässä. Jossain vaiheessa olin varma, että nenäni tippuu jäätävässä tuulessa ihan koska tahansa matkan varrelle. Sen jälkeen tulimme ottamaan loput kuvat torille kauniita vanhoja aittarakennuksia taustana käyttäen ja vähän helpotti. Onneksi hoidokki oli mallia maailman helpoin ja sen kuin katseli ympärilleen. Tässä vaiheessa kävimme hänen kanssaan katsomassa myös torin putiikkeja ja tulin takaisin mukanani kaksi posliinikulhoa. Joita kannoin loppupäivän ja -illan miehen iloksi mukanani ennen kuin pääsin tunkemaan ne laukkuun. Niihin käsimatkatavaroihin. Ikinä milloinkaan ei Amarillon lämpö ole tuntunut yhtä ihanalta kuin siitä kylmyydestä sisään päästessämme. Tai hampurilainen maistunut yhtä hyvältä. 

Lifestyle Nordicista löydetyt Tine K Homen posliinikulhot: 

Seuraavaksi miehet lähtivät kokoustamaan ja me puolisot suuntasimme Viinibaari Voxiin lasilliselle. Kunhan istuimme ja juttelimme ennen kuin myös meidän oli aika liittyä mukaan illanviettoon. Kovin kauan en valitettavasti jaksanut juhlia, ensimmäisen kerran taisin ehdottaa hotelliin lähtöä kellon ollessa yhdeksän. Puoli tuntia myöhemmin sitten lähdimme ja kunnon yöunet tapahtumia täynnä olleen päivän jälkeen tekivät hyvää. Tässä muuten se ostamani Espritin jakku:

Sunnuntaiaamuna heräsin tekstiviestiin, joka kertoi lentomme perutun. Asiakaspalvelu ei vastannut, nettisivuilta selvisi päivälennon olevan jo täynnä ja paikkoja löytyvän vain iltakoneesta. Ei hyvä. Ei siinä auttanut muu kuin ostaa uudet liput ja antaa sinivalkoisten siipien kiidättää meidät takaisin Helsinkiin. Meidän oli alkujaan tarkoitus olla hakemassa poikia heti aamupäivällä kymmenen jälkeen ja tuo uusi lento lähtisi yhdentoista maissa. Paitsi että kone oli myöhässä jo tullessa ja sen jälkeen istuimme puoli tuntia koneessa odottaen, että yksi matkustaja saataisiin poistettua koneesta. Lopulta laskeuduimme Helsinkiin iltapäivällä, joten periaatteessa loppu hyvin kaikki hyvin. Pääasia kun oli, että pääsimme hakemaan nämä kaksi kotiin:

Samana iltana kävimme nukkumaan kaikki vierekkäin ja kuten Facebookiin kirjoitin, oli ihanaa olla aikuisten kesken reissussa, mutta vielä ihanampaa palata kotiin poikien luokse. Kaksi yötä poissa tuntui aivan luksukselta ja nyt ei tarvitse taas aikoihin pyydellä yökyläilyjä. Akkuja ladattu pitkälle tulevaisuuteen!

Robottijuhlat

Nyt on perheen juhlaviikot taputeltu päättyneiksi, kun kerran jo peruttuja esikoisen kahdeksanvuotisjuhlia vietettiin isovanhempien, tätien ja kummien kanssa viikko takaperin. Sankari oli tyytyväinen, oli mukavat pienet kahvikutsut. Pidemmittä puheitta muutamia kuvia päivästä.

Mietin siinä kuinka kauan kaverisynttäreitä yleensä järjestetään? Sukulaisia ja kummeja voidaan kahvitella vaikka hamaan tulevaisuuteen, mutta olisikohan kymmenen vuotta sellainen ikä, jonka jälkeen lapsi itsekin ehkä sanoo haluavansa mennä vain leffaan ja hampurilaiselle muutaman kaverin kanssa. Noin esimerkkinä siis. Saapa nähdä miten käy, joka tapauksessa luulen, että suurempi osa isoista juhlista on jo takana eikä edessä.