Syysloman jälkeen alkoi pahasti näyttää siltä, että viime syksyltä tuttu raivokiire toistaisi itseään. Tuolloin päätin ettei ikinä enää tällaista loppuvuotta, jonka jälkeen täytyy kysyä perheenjäseniltä mitä heille mahtaa kuulua. Päätös muistui mieleeni eräänä arkisena aamuyönä, kun mies tuli hetkeksi nukkumaan ennen töiden jatkamista. Minä itse olin normihommien ja kirjoittamisen jälkeen keskellä opiskelujuttuja ja sitten oli tietysti kaikki muu arkeen liittyvä. Oli pakko tehdä jotain.
Meidän ratkaisumme oli siirtää työskentelyni kokonaan kotiin. Ajattelin, että rauhoitetaan elämää siten ettei yhden meistä tarvitse lähteä aamuisin kellon kanssa matkaan. Ei juosta toinen silmä meikattuna setvimään akuuttia sukkaongelmaa olohuoneeseen ja havahtua autossa siihen, että se toinen silmä jäi sitten ilman ripsiväriä. Jos minä saisin jäädä aamuisin tähän oman keittiönpöydän ääreen tekemään töitä, olisi siinä yksi kiirekohta eliminoitu. Tai siis, palata siihen keittiönpöydän äärelle sen jälkeen, kun äititaksi on ensimmäiset keikkansa heittänyt.
Mies sanoi jo vähän aikaa sitten, että loppuvuonna töitä tulee olemaan paljon. Ja kun hän vastikään kertoi taas yhden tarjouksen menneen läpi, tiesin päätökseni olevan oikea. Emme ehkä tule näkemään häntä hirveästi ennen joulua ja sen myötä koittavaa breikkiä. Ei silti tulisi mieleenkään valittaa hänen työstään, jossa hommia paiskitaan silloin kun niitä on ja vastaavasti pidetään vapaata rennompina aikoina. Tuolloin voi vaikka ilmoittaa lähtevänsä perheen kanssa Kööpenhaminaan syyslomalla. En myöskään muista milloin mies olisi ollut joulun välipäiviä töissä. Vastuu ja vapaus kulkevat käsi kädessä, siitä pidän.
En halua valittaa omastakaan työkuormastani. Itse asiassa virittelin juuri lisää duunikuvioita keväälle ja olen niistä kovasti mielissäni. Tästä huolimatta kukaan ei hyödy siitä, että mennään jokainen tukka putkella ja ohitetaan perheenjäseniä eteisessä. Jos on mahdollisuus valita toisin, kannattaahan sitä niin tehdä.
Jo näiden muutaman viikon aikana olen huomannut päätöksen olleen hyvä. Toki sairastuin samantien flunssaan ja olenkin keskittynyt lähinnä niistämiseen. Mutta olen myös tehnyt kuopukselle aamupalaleipiä, pitänyt hampaidenpesukilpailua ja auttanut aamutoimissa muutoinkin. Sen jälkeen on ollut aikaa keskittyä omiin töihin ja iltapäivällä on ollut paljon rennompi fiilis.
En minä tätä arkea nyt ihan kiireettömäksi sanoisi, mutta helpompaa se on jo tämän yhden muutoksen myötä. Tai sitten minä olen rennompi. Takaraivossa nakuttava to do -lista on helpottanut, kun olen voinut hoitaa juttuja jo päivisin. Ja iltapäivällä olen sitten katsellut esikoisen läksyrutiinia ja ihastellut kuopuksen piirtämiä kirjaimia. Kysellyt miten kuopuksen vihko oikein joutui esikoisen matkaan kouluun ja ihmetellyt missä se pipo taas on.
Tosi arkista ja arkisuudessaan parasta. Alkuvuotta en vielä suostu ajattelemaan, otetaan nämä menossa olevan vuoden rippeet tästä ensin haltuun. Jos vaikka ehtisi fiilistellä joulunodotustakin oikein kunnolla tänä vuonna!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti