Lasten kaupunki - parasta museokamaa

Joko tunnet Lasten kaupungin? Helsingin kaupunginmuseon yhteydessä toimiva lasten oma museo tuo kaupungin ja lapsuuden historian esille elävästi leikin kautta. Me vierailimme poikien kanssa siellä tammikuun ensimmäisellä viikolla. 

Museon sijainti Senaatintorin laidalla Sederholmin talossa on aivan huippu. Paikalle pääsee helposti ja mikä parasta, käynti on täysin ilmainen. Ja kun kerran siellä ollaan, kannattaa käydä katsomassa myös muita talosta löytyviä Helsingin kaupunginmuseon tarjoamia näyttelyitä. Aikakoneella pääsee matkustamaan menneisiin päiviin ja Helsingin valitut palat sukeltaa eri vuosikymmeniin ja erilaisiin helsinkiläisyyden ilmentymiin. Myös Haju-näyttely on vielä huhtikuulle saakka koettavissa. 

Lasten kaupunki on toteutettu kahteen kerrokseen. Nähtävää ja koettavaa on paljon ja käytännössä kaikella saa leikkiä. Kuten ohjeessa kehotetaan, museossa on tarkoitus pitää hauskaa. 

Aloitimme 1700-luvun Helsingistä, merenkulun satamakaupungista ja käsityöläisten, kuten suutarin ja peruukintekijän verstaiden tutkimisesta. Pienemmät kävijät leikkivät kauppaa, me keskityimme katsomaan mitä kaikkea kaupasta ja sen hyllyiltä löytyy. Pojat esittivät nukketeatterinäytelmän käsinukeilla ja myös teatteripukuihin olisi saanut pukeutua. Omat tilansa löytyvät myös eväiden syönnille tai vauvan syöttämiselle sekä rauhallisiin luku- ja lepohetkiin.

Yläkerrassa poikia kiinnosti ehdottomasti eniten 1930-luvun koululuokka. Kuopus harjoitteli pulpetissa istumista ja kirjaimia piirrettiin niin hiekalle, rihvelitauluihin kuin vihkoonkin. Esikoinen puolestaan hahmotteli lukujärjestystä ja ihmetteli lauantaikoulupäiviä. Minä kuvailin opetustauluja. Koululuokan lisäksi ylhäällä pääsee leikkimään nukkekodeilla ja junaradalla, ihastelemaan lapsuudesta tuttuja leluja vitriineissä ja vierailemaan mummolassa. 

Mummolaan astuessa tulee tehneeksi aikamatkan 1970-luvulle, niin autenttista kaikki on. Vaikka omat mummolani ovat olleet isossa maalaistalossa ja toisaalta omakotitalossa, on tuttuja pientavaroita vaikka ja kuinka. Tällä kertaa asukkaat eivät olleet kotona, mutta viikonloppuisin täältä kuulemma löytää myös mummon tai vaarin. Oranssi, sinapinkeltainen, ruskea ja myrkynvihreä, ehkä tämän päivän valkoisia koteja katsotaan jonakin päivänä samalla tavalla.

Me kiertelimme koko paikan poikien kanssa ennen kuin olimme valmiit lähtemään. Mitä parhainta tekemistä yhteiseen vapaapäivään, voin suositella kaikille lämmöllä!

Päivähoito - pakollinen paha vai kasvatuskumppanuutta?

Helsingin Sanomat julkaisi viime torstaina ison artikkelin päivähoidon laadusta. Paha olla päiväkodissa -otsikoidussa jutussa kerrottiin millaista on varhaiskasvatus tänä päivänä niin ammattilaisten kuin vanhempien näkökulmasta. Yhteensä lehden toteuttamaan kyselyyn aiheesta vastasi yli viisisataa henkilöä. 

Jutun kuvaama todellisuus on surullinen. Ylisuuret lapsiryhmät ovat arkipäivää ja tapa toimia. Hoitajien kertoman mukaan saamme olla iloisia, jos ketään ei päivän aikana satu pahasti. Kiire, arvostuksen puute ja henkilökunnan pompottelu ryhmistä toisiin vetävät pohjan pois pitkäaikaisilta ja jatkuvilta aikuisen ja lapsen vuorovaikutussuhteilta. Aikaa on vain välttämättömään perushoitoon ja suurimpien tulipalojen paikkaamiseen eikä sylistä ole puhettakaan. Suuri osa työntekijöistä väsyy, kyllästyy ja vaihtaa alaa. 

En ihmettele yhtään. Meidän perheemme on ollut asiakassuhteessa Helsingin kaupungin  varhaiskasvatukseen vuodesta 2009 alkaen, kun esikoinen vuoden ja vajaan kahdeksan kuukauden ikäisenä aloitti päivähoidon. Kaikenlaista on nähty. Hoitopaikan sijainnin suhteen nappasimme lottovoittoon verrattavan onnenkantamoisen, kun esikoinen pääsi muutaman sadan metrin päässä kotoamme olevaan päiväkotiin. Samaan päiväkotiin pääsi sisarusperiaatteella myöhemmin kuopus, joka aloittaessaan oli samanikäinen kuin veljensä aikoinaan. Ylin kuva on otettu sinä aamuna kun ylpeä isoveli sai lähteä yhdessä pikkuveljensä kanssa hoitoon. Minä itse olisin ollut valmis palaamaan töihin jo vuoden kotonaolon jälkeen, mutta koin lapset vielä liian pieniksi systeemiin tuupattaviksi. Kahdeksan kuukautta lisäaikaa kotona antoi heille huomattavasti enemmän valmiuksia aloittaa päivähoitotaival kunnialla. Ei siellä vauvojen paikka kuitenkaan ole. Tai ei pitäisi olla.

Meillä päivähoidosta ovat hyötyneet kaikki. Minä halusin esikoisen ehdottomasti päiväkotiin alusta alkaen, sillä koin ryhmässä toimimisen ja muiden lasten kanssa olemisen tärkeäksi aralle lapselle. Minä itse olin kotona hoitajan kanssa aina esikouluun saakka ja ryhmäytyminen sekä toisten lasten kanssa oleminen oli todella vaikeaa pitkälle yli ensimmäisen luokan. Olisi ollut parempi, jos olisin itsekin jo pienempänä oppinut sosiaalisia taitoja. Huomattuani esikoisemme olevan aivan kaltaiseni, oli helppo päätös hakea hänelle paikkaa juuri päiväkodista. 

On olemassa valtavan hyviä hoitopaikkoja ja on olemassa huonoja sellaisia. Lopulta varhaiskasvatuksen tekevät ihmiset. He, jotka kykenevät luovimaan kiireen ja riittämättömyyden keskellä ja huomioimaan juuri sen huomiota tarvitsevan pienen ihmisen, edes hetken ajan joka päivä. Ihailen ja arvostan lasteni päiväkodin henkilökuntaa ja sitä, että he tiukasta tilanteesta huolimatta laittavat lapset etusijalle. Se ei taatusti ole helppoa suhdelukujen laskemisen puristuksessa. 

Esikoinen aloitti päivähoidon isossa sisarusryhmässä. Siinä olisivat alle kaksivuotiaat tuttisuut voineet jäädä isompien jalkoihin ilman lastenhoitajia, jotka näistä pienistä pitivät huolta. He ovat helmiä. Myös myöhemmistä vuosista on lapselle ja meidän perheellemme jäänyt muistiin ihmisiä, jotka ovat tehneet työtään sydämellä. Kuopus puolestaan on ollut todellinen voittaja mitä tulee varhaiskasvatukseen. Hän aloitti kahdentoista lapsen ryhmässä, mitä luksusta tänä päivänä! Hänellä on ollut hyviä lastentarhanopettajia ja ennen muuta lastenhoitaja, joka on alusta saakka kulkenut ryhmän lasten mukana. Aikuinen, joka tarjoaa turvaa muutoksissa on kullanarvoinen. Niin myös hän, joka ottaa lapset omikseen, vie heitä viikoittain retkille, puuhaa, tekee ja järjestää. Ja pitää sylissä, vielä näitä nykyisiä eskarilaisia, kun sylipula heille iskee. En usko voivani koskaan sanoa kiitosta niin kuin he sen ansaitsisivat.

On myös toisenlaisia kokemuksia. On tiedon kulkemattomuutta, epäasiallisia kommentteja meille vanhemmille ja liiallisia vaatimuksia lapselle. Kolme vuotta täyttävän ei tarvitse osata kynäotetta eikä kuusivuotiaan nukahtaa lepohetkellä. On vaihtuvia sijaisia, väsyneitä aikuisia, byrokratiaa ja matalia aitoja. En tiedä mitä meidän vanhempien loppujen lopuksi pitäisi odottaa lastemme hoidolta. Pitäisikö meidän tyytyä siihen, että lapset ovat ulkoilleet ja syöneet, se riittäköön. Vai pitäisikö meidän odottaa enemmän. Meidän lapsiamme on aina kohdeltu kauniisti ja kunnioittavasti, se on paljon se. 

Kaikista epäkohdista huolimatta minä rakastan varhaiskasvatusta. Rakastan sitä, että lapsiani opetetaan ja heistä huolehditaan niiden tuntien aikana, kun minä teen omia töitäni ja voin sen jälkeen hakea heidät iloisina kotiin. He ovat saaneet ulkoilla, leikkineet kavereidensa kanssa, oppineet uusia juttuja, laulaneet ja jumpanneet. Pääsääntöisesti hoidossa on ollut mukavaa ja siellä on viihdytty.

Helsingin Sanomien artikkelissa tulee selvästi ilmi se kuinka paljon vanhempia kriittisemmin ammattilaiset päivähoidon tilanteen näkevät. Me vanhemmat emme usein tunne todellisuutta eivätkä nopeat kohtaamiset aamuin ja iltapäivin kerro siitä millaisia ne väliin jääneet tunnit ovat olleet. Työntekijät sen sijaan tietävät juuri millaista se on. Myös se päivähoito, jossa on paha olla. 

Suomi on siitä hassu maa, että täällä ihannoidaan suhteettomasti ja usein katteettomastikin kotihoitoa. Lapsensa kolmevuotiaiksi kotona hoitava äiti on ilmiselvästi voittaja, oli kotona oleminen sitten lapsille hyväksi tai ei. Äitiä, joka kertoo rakastavansa päivähoitoa, pidetään herkästi väsyneenä tai muutoin apua tarvitsevana. Minä en kuitenkaan ole väsynyt tai avuntarpeessa, en ole sitä päivähoitovuosien aikana ollut. Sen sijaan lapseni tarvitsevat kaikkea sitä vuorovaikutusta, ystävien seuraa, ryhmäytymistä ja sosiaalisten taitojen opettelua muiden ikäistensä kanssa, jota meillä kotona ei ole tarjota. Toki me olisimme voineet hengailla kolmisin siihen saakka, kun esikoinen meni esikouluun ja kuopus täytti kolme. Minä olisin kuitenkin siinä tapauksessa tehnyt lapsilleni karhunpalveluksen, näin uskon. 

Ne kotiäidit, jotka oikeasti tekevät ja puuhaavat lastensa kanssa, vievät heitä eri paikkoihin ja ovat aktiivisia, ovat minun mielestäni harvassa. Enemmän kuulee ja näkee väsyneistä, kyllästyneistä äideistä, joiden arki on selviytymistä. Kärjistänkö? Tietysti kärjistän. Välitänkö siitä miten naapurissa lapset hoidetaan? En pätkän vertaa. Meidän tulisi kuitenkin päästä eroon siitä ajatuksesta, että kotihoito on ensisijaista ja päivähoito toissijaista ja tunnustaa varhaiskasvatuksen arvo lapselle. Valitettavasti leikkaukset, byrokratia ja resurssipula vetävät mattoa varhaiskasvatuksen jalkojen alta. Sillä hoitajilla on vain ne kaksi kättä. 

Me olemme poikien kanssa saaneet vuosien ajan poimia rusinat pullasta, kun kuusituntisten päivien ajan lapsia ovat hoitaneet hienot kasvattajat. Nykytilanne kokonaisuutena on kuitenkin surullinen ja huolestuttava ja ryhmien väliset erot yhdessä ja samassa päiväkodissa pahimmillaan suuria. Meidän päiväkotitaipaleemme päättyy edessä olevan kevään jälkeen. Monella muulla se on kuitenkin vasta alussa ja millainen tilanne on esimerkiksi viiden vuoden kuluttua. En edes uskalla arvailla.  

Harry Holen paluu

Arvatkaa kuka tekee paluun. Suuri kirjallinen rakkauteni, antisankareista vilpittömin, mies jolle yksikään luoti ei ole liikaa. Kyllä, Harry Hole tulee jälleen!

Jo Nesbon hurjaan menestykseen noussut Harry Hole -jännityssarja jäi tauolle jo vuonna 2013 eikä kirjailija tuolloin vielä sanonut mitään jatkosta suuntaan tai toiseen. Poliisi-nimisen teoksen loppu jäi auki sillä tavalla, että mitä tahansa saattoi käydä. Harry saattoi elellä onnellisena Rakelinsa kanssa, tai palata kehään. Kirjoitin edellisestä teoksesta ja koko ilmiöstä aiemmin täällä.

Ja nyt hän on palaamassa, aivan kuten edellisen osan lopun cliffhanger antoi meidän salaa hartaasti toivoa. Teos ilmestyy ensi keväänä ja kantaa suomennettuna nimeä Jano. Teos jatkuu siitä mihin edellinen osa jäi ja Harry palaa kuin palaakin Oslon poliisin palvelukseen. Luvassa on sarjamurhaaja, menneisyys ja kohtaaminen vanhan verivihollisen kanssa. Tervetuloa Harry, on sinua odotettukin!

Jos et ole vielä Nesbon teoksiin tutustunut, tee se nyt. Ehdit hyvin ennen kuin on toukokuu ja uusi romaani kaupoissa. Näitä dekkareita ei voi kuin kehua. Ja mikä parasta, ne paranevat loppua kohden.

En tiedä mitä seuraavista odotan eniten: Harryn paluuta, Silta-sarjan vahvistettua seuraavaa tuotantokautta vai House of Cardsin keväällä koittavaa viidettä tuotantokautta. Kyllä näillä uutisilla hemmotellaan jännityksen ystävää oikein olan takaa.

Kieli solmussa - eli tokaluokkalaisen kielivalinnat

Vasta täällä huushollissa mietittiin kiinteiden aloittamisen ajankohtaa ja nyt on aika valita koululaiselle ensimmäinen pitkä vieras kieli. Asia, jonka kuvittelimme jo päättäneemme, mutta joka ihan vasta ennen joulunpyhiä keikahti aivan uuteen suuntaan. 

Esikoisen koulussa kolmannella luokalla aloitettava pitkä kieli valitaan neljästä vaihtoehdosta. Näitä ovat englanti, espanja, ranska ja saksa. Mikäli ottaa englannin, ei ala-asteella voi enää ottaa muita kieliä, ainoastaan ruotsi alkaa kuudennella luokalla kaikille. Mikäli taas valitsee jonkin muun kolmesta vaihtoehdosta, tulee englanti mukaan vuotta myöhemmin neljännellä. Ja se ruotsi sitten taas kuudennella. Valinnat tehdään tammikuun yhdeksänteentoista päivään mennessä. 

Esikoinen on käynyt jo puolitoista vuotta englannin kielen kerhossa ja tykännyt kielestä ja sen opiskelusta valtavasti. Varmaan tästä johtuen hän on ollut hyvin varma kielivalinnastaan ja siitä, että hän alkaa lukea kolmannella luokalla englantia. Tämä on sopinut myös meille miehen kanssa ja olemme ajatelleet, että kaksi vierasta kieltä on vallan riittävästi ala-asteikäiselle lapselle. Tällä siis mentiin ja hyvä ettei lappusia jo allekirjoitettu, kun mukaan kuvaan astui takavasemmalta espanja.

Koululainen on ehkä vasta nyt asian tullessa oikeasti ajankohtaiseksi alkanut miettiä myös vaihtoehtoja. Olemme jo aiemmin jutelleet asiasta hänen kanssaan, mutta nyt istuimme alas vielä kerran. Tutustuimme koululta annettujen verkkosivulinkkien myötä eri vaihtoehtoihin ja juttelimme kaikesta kielivalintoihin liittyvästä. Ranska ja saksa jäivät häneltä heti pois ja espanja vain vankisti asemaansa etenkin sillä perusteella, että valitsemalla nyt espanjan hän saa myös englannin vuoden kuluttua kieliohjelmaansa mukaan. Miehen kanssa juttelimme vaihtoehdoista ja totesimme, että antaa palaa. Tässä kuussa käymme vielä kielenopetuksen tiedotustilaisuudessa ja sen jälkeen kirjoitamme valintapapereihin espanjan. Tai no, oikeasti se paperi on jo täytetty ja odottelee tuossa vain viemistään opettajalle.

Mutta minua hieman hirvittää. Suurin mielen päällä oleva aihe on esikoisen jaksaminen. Onko kolme kieltä liikaa ala-asteella opiskeltavaksi ja tuleeko lapsi uupumaan, kun tuohon lisätään vielä kaikki reaaliaineet sun muut päälle? Miten hän jaksaa tehdä tehtäviä ja opiskella kahta kieltä ja myöhemmin vielä kolmatta? Olisiko parempi jättää kolmas vieras kieli suosiolla yläasteelle, vai menettääkö hän ainutlaatuisen mahdollisuuden tulevaisuutta varten, jos minä en nyt rohkaise häntä ottamaan jotain muuta kuin englantia. Miksi lapset pitää vetää niin tiukoille jo pienestä pitäen, eikö vähempikin riittäisi?

Mietimme myös valintaa sen kautta minkä verran itse osaamme kieliä. Englannin lisäksi minä olen opiskellut useamman vuoden saksaa, eli se luontuu jollakin tavalla. Ranskasta osaan alkeet, mies puolestaan espanjasta. Vaikka opiskelu onkin lapsen itsensä vastuulla, olisi mukava kuitenkin pystyä olemaan apuna vaikkapa läksyissä. Lisäksi tämä asettaa suuntaviivat pitkälle tulevaan, kun valittuja kieliä opiskellaan peruskoulun loppuun saakka. Mikäli siis ne kolme kieltä ottaa. 

Ja sitten, lopulta kaikki kiertyy yhteen asiaan, eli siihen mikä lasta itseään kiinnostaa. Hänen on otettava se kieli, joka tuntuu mielenkiintoisimmalta ja mitä hän haluaa opiskella. Se on ainoa tapa opiskella, ei niin että me "hyvää tarkoittaen" tekisimme valinnan hänen puolestaan. Se olisi varma tapa mennä metsään etenkin, kun esikoinen kuitenkin on osaava ja reipas koululainen, joka hoitaa todella hienosti läksynsä ja koulunsa. 

Eli espanja se on. Koska se vaikuttaa kivalta ja mielenkiintoiselta koulun kielimaistiaisten jälkeenkin. Kuopuksella muuten tulee olemaan taas vähän erilainen kuvio, sillä hän tulee aloittamaan koulunkäyntinsä kielirikasteisella luokalla, jossa 25 prosenttia opetuksesta käydään englanniksi. Esikoisella tuota mahdollisuutta ei vielä ollut, joten tässäkin ollaan uuden edessä.

Lukulaskurin joulukuu

Ja sitten ollaankin jo uuden vuoden tammikuussa ja joulukuun lukulaskuri on valmis. Kirjoitan menneestä lukuvuodesta vielä erikseen, eli pidemmittä puheitta joulukuussa luettujen niteiden pariin. Niitä kertyi seuraavat seitsemän:

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Mari Jungstedt: Det andra ansiktet

Emma Cline: Tytöt 

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Malmi, 1917

Renee Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Aino Kiven Maailman kaunein tyttö on esikoisteos, joka ylsi ehdolle Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. Romaanissa seurataan neljää siskosta kolmella eri vuosikymmenellä. Tytöistä kolme saa äänen, mutta neljännen, sen maailman kauneimman tytön kohtalo kerrotaan muiden kautta. Teos sai ilmestyessään paljon kiittävää palautetta, mutta minä en saanut oikein kokonaisuudesta otetta. Lisäksi en ymmärrä mikä merkitys Kurt Cobainin viimeisiä hetkiä kuvaavalla jaksolla on, muuta kuin että tarinan tapahtumat käynnistyvät hänen kuolinvuonnaan 1994.

Mari Jungstedt on kirjoittanut uuden osan komisario Anders Knutasin tutkimuksista kertovaan sarjaan. Det andra ansiktet käsittelee, kuten niin monet dekkarit yleensäkin, rakkautta, petosta ja menneestä pettymyksestä juontavaa kostoretkeä. Anders Knutas saa ratkaistavakseen visaisen rikoksen samalla, kun yksityiselämän rakkaussuhde kollega Karin Jacobssonin kanssa aiheuttaa päänvaivaa. Myös toimittaja Johan Berg palaa kuvioihin. 

Emma Clinen debyyttiromaani Tytöt on yksi vuoden kehutuimmista esikoisista. On kesä 1969 ja neljätoistavuotias Evie on hukassa. Hän ajautuu erikoiseen kommuuniin ihastuttuaan kauniiseen Suzanneen ja hetken karismaattisen Russelin johtama hippi-idylli tarjoaa turvapaikan eksyneelle. Idyllit kuitenkin murentuvat helposti, kuten Evie tulee huomaamaan. Romaanin tarina pohjautuu Charles Mansonin kulttiin ja veritekoihin, jotka hänen seuraajansa toteuttivat kyseisenä vuonna.

Cline kuvaa kauniisti ja väkevästi nuoren ihmisen halua tulla huomatuksi ja nähdyksi. Evien tarve olla jollekin tärkeä, hänen liikuttava rakkaudenjanonsa ja tunteensa nousevat romaanin sivuilta esille tuttuina ja tunnistettavina. Romaanissa on paljon samaa Aino Kiven esikoisteoksen kanssa, ei vähiten tyttöjen valinnassa tarkastelun kohteeksi. Tässä vertailussa Cline vetää pisteet kotiin puhtaasti. 

Jenni Linturin esikoinen Isänmaan tähden ylsi ilmestymisvuonnaan ehdolle sekä Finlandia-palkinnon voittajaksi että Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vastaanottajaksi. Romaanissa Linturi käsittelee suomalaisen vapaaehtoisen värväytymistä SS-joukkoihin toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkiseuraamuksia koko elämän ajalle verrattuna Suomen joukoissa sotimiseen. Sankaruuden ja petturuuden välinen raja on ohut ja häilyvä.

Linturin toinen romaani Malmi, 1917 vie lukijan nimensä mukaisesti Malmille itsenäistymisemme vuonna. Tilallisten kartanoiden viereen on noussut työttömien hökkelikyliä ja rinnakkainelo ei ole rauhanomaista. Myös kielikysymys suomen ja ruotsin välillä kärjistää tilannetta, joka lopulta purkautuu väkivaltaisuuksiin. Kaiken keskiössä ovat tilallisen ruotsinkieliset tyttäret Lettu ja Ingeborg sekä apulaisnimismiehen pojat Antero, Oiva ja Into. Jokaisella on toiveensa tulevaisuudesta, mutta harva ne pystyy saavuttamaan.

Odotan Linturin kolmatta, keväällä ilmestyvää romaania kovasti ja sen vuoksi halusin lukea nämä edelliset ensin. Kolmannessa romaanissa saamme lukea miten Letulle ja Ingeborgille on käynyt myöhemmässä elämässä.

Renée Knightin jännitysromaani Kenenkään ei pitänyt tietää käynnistyy, kun Catherine alkaa lukea hänelle toimitettua kirjaa. Sivu sivulta Catherine tajuaa kirjan kertovan hänestä ja salaisuudesta, jonka ainoa toinen kantaja on kuollut. Loppuun saakka ajattelin, että kyllä tässä vielä joku keikaus ja käännös tulee, aivan varmasti. Ei tullut ja sen vuoksi romaani päättyi yllätyksettömästi. Siihen saakka aivan kelvollista luettavaa kuitenkin.

Jukka Viikilän Finlandia-palkittu Akvarelleja Engelin kaupungista on Helsingin arkkitehdin Carl Johan Ludvig Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja. Muistiinpanot käsittelevät paitsi perhe-elämää ja työtä, myös sitä miten Engel näkee Helsingin ja työmaansa sekä sen ponnistuksen, jollainen uuden kaupungin luominen on. Sivu sivulta aukeavat odotukset, velvollisuudet ja paineet, mutta myös esimerkiksi puutarhan perustamisen aikaansaama ilo. Viikilän ilmaisu on kaunista ja tiivistä. Päiväkirja käsittää vuodet 1916-1940. 

Bye 2016

Lehti uudelle vuodelle on jälleen käännetty rakettien, samppanjankorkkien poksahdusten sekä yleisen ilonpidon myötä. Me päätimme viime hetkellä jäädä juhlien sijaan kotisohvalle, tosin päädyimme puoleksitoista tunniksi juomaan ihanien naapureiden kanssa kuohuvaa pihallemme. Sen jälkeen ohjelmassa oli leffailta kera popcornien. Tunsimme kaikki olomme sen verran naateiksi, että oli oikea päätös viettää tällainen hillitympi versio uuden vuoden juhlinnasta. Myös joulu raivattiin pois vuoden viimeisenä päivänä ja koti tuntuu taas ilmavalta ja valoisalta. Täällä on helppo hengittää, eli tervetuloa vuosi 2017.

Yritimme miehen kanssa miettiä mitä kaikkea kirjoihin ja kansiin jääneenä vuonna 2016 tapahtui, mutta emme keksineet oikein mitään. Silti molemmilla oli sellainen vähän epämääräinen fiilis siitä, että vuosi oli jollain lailla ankea. En tiedä johtuuko se kuluneen syksyn tiukasta työtahdista vai mistä, mutta kovin valoisia muistikuvia meillä ei vuodesta ole. Olen sanonut kaikille, että tervemenoa, on ollut aivan hirveä vuosi ja ei tule ikävä. Ehkä asia ei kuitenkaan ole ihan niin. Ehkä se on nämä muutamat viime kuukaudet, joita en jää ikävöimään. Katsotaan.

Tammikuussa vietettiin esikoisen kahdeksanvuotissyntymäpäiviä Lelumuseossa ja sairastettiin. Voi että me sairastettiinkin, kuten oltiin tehty jo koko edellinen syksy. Kenelläkään muulla ei löytynyt yhdessäkään kokeessa mitään, ainoastaan kuopuksen angiinakierre jatkui sitkeästi. Minä sairastin kolme viikkoa virusflunssaa, joka nosti sykkeen taivaisiin, voimat olemattomiin ja happikaan ei oikein kulkenut. Mutta virus sekin lopulta vain oli. Kuopus ilmoitettiin esikouluun ja se tuntui hurjalta. Kuun lopussa vietimme miehen kanssa viikonlopun Oulussa yhdessä ystäväperheen kanssa, kun Bearded Villains järjesti kaupungissa tapaamisen. Olimme hurjat kaksi yötä erossa pojista ja sunnuntaiaamuna lento kotiin oli peruttu. Onneksi sinivalkoiset siivet pelastivat ja pääsimme kotiin vain pari tuntia aikataulusta myöhässä. Lanseerasin myös koko vuoden jatkuneen lukulaskurin. 

Helmikuussa jännitettiin päästäänkö tautien vuoksi lainkaan matkalle Pariisiin. Lopulta olimme kaikki tuolloin terveenä ja 36-vuotispäiväni aamuna lennähdettiin perille. Talvilomaviikko kului ihanassa kaupungissa nähtävyyksiä koluten. Tätä ennen mies oli päättänyt edellisessä työpaikassa ja hypännyt jälleen uudenlaiselle, tai oikeastaan jo vanhalle tutulle uralle ja meidän arkemme muuttunut jälleen hieman. Kuopus, joka oli jo syksyllä ennen viisivuotispäiväänsä oppinut kirjoittamaan, alkoi vihdoin lukea niin, että asiaan sai kiinnittää huomiota. Hän luki jo tammikuussa, mutta silloin asia vielä ujostutti liikaa.

Maaliskuu toi mukanaan paitsi miehen syntymäpäivät, myös päätöksen kuopuksen nielu- ja kitarisaleikkauksesta angiinakierteen katkaisemiseksi. Kevätauringon ensimmäisten pilkahdusten myötä pääsimme myös suunnittelemaan millainen on toinen kesä talonomistajina ja mitä remontteja tulevana kesänä tehtäisiin.

Huhtikuun alussa kuopus leikattiin ja olimme kaksi viikkoa hänen kanssaan kotona toipumassa. Leikkaus meni hurjan hyvin ja näin jälkikäteen ajateltuna oli oikea päätös operoida nielu. Lapsi ei ole sen jälkeen ollut yhtään kertaa tavallista nuhakuumetta kovemmin sairaana, kierre katkesi siihen. Kävin huhtikuussa myös tyttökavereiden kanssa hieman myöhästyneellä 35-vuotisreissulla Tallinnassa ja kävimme miehen kanssa hankkimassa pari uutta grafiikanlehteä kotiin. Tässä kuussa en montaa päivää ollut töissä, sillä kuopus sai leikkauksen jälkitautina keuhkokuumeen. Minä puolestaan siirryin blogini kanssa Kaksplus-lehden alle, sen blogiverkostoon. Vappua, lempijuhlaani joulun jälkeen, juhlittiin ystävien kanssa kuun viimeisenä päivänä.

Toukokuussa oli äitienpäivän vuoro, jota meillä juhlistettiin ottamalla valokuvia minusta ja pojista. Muuten elettiin aika tavallista arkea, iloittiin keväästä ja kohta koittavasta kesästä avaamalla talon kesäkausi. Me miehen kanssa kävimme Oopperassa ja loppukuusta juhlittiin kuopuksen kevätjuhlia päiväkodilla.

Kesäkuussa esikoinen oli ensimmäistä kertaa yksin yökylässä ystäväperheen luona ja me miehen kanssa sillä aikaa Lahdessa hotellissa sekä syömässä. Koululaisen ensimmäinen vuosi huipentui keväjuhlien lisäksi kevätkirkkoon, todistukseen ja stipendiin hyvästä koulumenestyksestä. Kesäkodilla tehtiin saunaremonttia ja ennen juhannusta kaikki oli valmista, niin vesien vetäminen saunalle kuin myös yläkerran ja kuistin laitto, remontti kokonaisuudessaan. Pääsimme siis viettämään ensimmäistä juhannusta omalla kesäpaikalla, se oli ihanaa! Juhannukselta minä jäin pois töistä lomailemaan poikien kanssa ja mies seurasi mukana viikkoa myöhemmin. Kävimme myös lasten Suomenlinnassa seikkailukierroksella ja aloimme orientoitua pian alkavaan lomamatkaan.

Heinäkuun alussa lensimme Barcelonaan, josta viikon mittainen Välimeren risteily lähti. Matka oli upea, täynnä mielenkiintoisia satamapaikkoja, erinomaista ruokaa ja parasta seuraa. Oman perheen kanssa on paras matkustaa ja tämä koskee myös isovanhempia ja siskoa miehineen. Reilua viikkoa myöhemmin olimme taas takaisin kotimaassa ja vietimme paljon aikaa kesäpaikallamme. Kesäteatterin saralla kävimme katsomassa Vaahteramäen Eemeliä Turussa ja minä vietin myös parin päivän oman kaupunkiloman perheen miesväen rakentaessa meille terassia kesäpaikalle. Kuun lopussa tapasin monta uutta tuttavuutta bloggaajien kesäjuhlilla Kämpissä.

Elokuussa lanseerasin itselleni kaksivuotissuunnitelman. Seuraavien kahden vuoden aikana muuttaisin työelämän suunnan omalta osaltani niin, että saisin mahdollisesti jättää nykyisen osa-aikaisen työni kokonaan ja siirtyä toisenlaisiin haasteisiin. Mikään kiire ei ollut, mutta vähänpä tiesin. Uusi vaihde työkuvioissa lähti liikkeelle heti syksyllä ja minä olin tyytyväisempi kuin koskaan ennen. Esikoinen aloitti toisen luokan koulunsa toisessa toimipisteessä ja minua jännitti sopeutuminen pienen koulurakennuksen jälkeen isoon taloon ja pidempään matkaan. Me miehen kanssa pääsimme kahdestaan juhlimaan sukulaisemme häitä. Hiukset lyhenivät polkkamittaan vuosien jälkeen.

Syyskuussa vietimme yhdettätoista hääpäiväämme ja osallistuimme ensimmäistä kertaa muinaistulien yön tapahtumiin. Minä maalasin yhdeksi iltapuhteeksi kuistin lattian ja varasimme tulevalle talvelle ja talvilomalle matkan Ras-Al-Khaimahiin. Vietimme rapujuhlia vähän myöhässä ja kävimme myös pienen pojan kastejuhlassa. Olimme hukkua omeniin ja tarjosimme niitä kaikille, jotka vain suinkin niitä ottivat vastaan.

Lokakuussa kävimme katsomassa Shrek-musikaalia ja Tatu ja Patu -leffaa. Vietimme syysloman kotimaisemissa poikien kanssa ja kävimme laittamassa kesäpaikan talviteloille. Pohdin ruuhkavuosia huomattuani työmäärän olevan melkomoinen ja päädyimme varaamaan matkan Tukholmaan joulukuulle matkakuumeen käytyä ylivoimaiseksi.

Marraskuu oli rankka. Iloisia juttuja olivat kuopuksen merirosvosynttäreiden suunnittelu ja kaupunkipäivä ystävän kanssa, ei niin iloisia oma sairasteluni sekä läheisen hyvinvointiin liittyvät asiat. Tämä tässä vaiheessa jo yli kuukauden henkisesti kuormittanut asia ratkesi lopulta parhain päin ja siihen liittyen vietin isänpäiväviikonlopun poissa kotoa. Onneksi ystävän tapaaminen kaupunkihengailun, hyvän ruoan ja kuohuvan merkeissä piristi mielen kovasti!

Sitten ollaan jo joulukuussa, joka oli matalalentoa alusta loppuun. Reissu Tukholmaan oli ihana irtiotto ja heti sieltä palattuamme juhlittiin kuopuksen kuusivuotissyntymäpäiviä yhteensä kolmena päivänä. Meidän kalenterimme olivat pullistelleet jo lokakuusta ja nyt vedettiin läpsystä vaihtoja. Joulun välipäivät olivat kuitenkin ihanan rentoa ja rauhallista aikaa telkkarisarjojen ja kirjojen parissa. Juuri sellaisia, ettei viikonpäivästä ole täyttä selvyyttä. Juuri sitä, mitä tarvittiin.

Sellainen vuosi. Ainakin tuli selväksi, että loppuvuoden kiireet sävyttävät koko vuotta, kun mietimme sitä taaksepäin. Se voisikin olla hyvä huomio tulevaan. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse eikä haalia tehtäväksi, sillä maailma ei valmistu, vaikka vielä yhden asian itse hoitaisikin.

Who am I kidding. Ei tule tapahtumaan, kun ei ole tähänkään saakka tapahtunut. Mutta meikata voisin vähän enemmän, ihan niinä kotipäivinäkin.

Kaikki kuvat uuden vuoden ensimmäiseltä päivältä, kun kävimme poikien kanssa pyöräilemässä saaren rannoilla.