Mitäs mä sitten kirjoittaisin

Pojat saivat isoäidiltään lasten ristikkokirjan, josta erityisesti kuopus innostui. Kirjain kirjaimelta hän makusteli sanaa "etana" ja siihen se piirtyi. Tämä oli joskus viime viikolla.

Sunnuntaina kuopus tuli luokseni tarralapun ja kynän kanssa ja ilmoitti aikovansa kirjoittaa sanoja. Ja sitten se kirjoitti kysyen aina välissä, että "mitäs mä sitten kirjoittaisin". Ja minä ehdotin, kirjoita vaikka kana tai omena tai leipä tai äiti. Pikkutyyppi kirjoitti. 

En siis tainnut olla ihan väärässä arvellessani vähän aikaa sitten, että herkkyyskausi lukemiseen ja kirjoittamiseen on käsillä. Joulukuun poika jatkaa samalla tahdilla kuin tähänkin saakka, kaikki taidot opittuna tammikuussa syntynyttä isoveljeään aikaisemmin. Ja voi kuulkaa, kuinka paljon näitä stereotypioita ja pelotteluja pärjäämisestä sainkaan odotusaikana kuulla. 

Ruskaretki ja kekrikakara

Viimeiset hetket kuvata syksyn kauneutta, viikon kuluttua taitavat kaikki nämä ihanat vaahteranlehdet olla maassa marraskuun myötä. Kuopus nautti klassikkoleikistä täysin siemauksin, kun kotimatkalla hypeltiin lehtikasaan. 

Oli tuttifruttipuu, oli kola-limepuu ja oli appelsiinipuu. Ei mitään tylsää peruskeltaista, häntä oli hauska kuunnella ja seurata toisen iloa syksystä.

Esikoisella on tänään koulussa kekrikemut. Iso peukku sille, että suoraan muualta apinoidun halloween-perinteen sijaan vietetään jotain omasta kulttuurista nousevaa, vanhaa ja perinteistä. En ole muutenkaan halloweenin ystävä enkä ymmärrä miksi esimerkiksi pyhäinpäivä ei ole enempää arvossaan. Tänään kouluun lähti kekriä juhlistamaan ninja.

Kolme minuuttia tämän kuvan julkaisemisen jälkeen ninja riipi eteisessä naamiaispuvun pois päältään ja ilmoitti menevänsä ihan itsenään vaan.

Joulumietteissä kotitoimistolla

Kyllä, siinä se j-sana nyt ensimmäisen kerran tälle syksylle kuultiin. Ei sillä, ovathan kovemman luokan intoilijat esikoinen ja isoisänsä jo suunnitelleet koko bakkanaalin kulun tarkalleen, ei tarvitse enää kuin ilmestyä paikalle sitten vajaan kahden kuukauden kuluttua. 

Itse asiassa koko homma lähti siitä, että päiväkoti muisti loma-aikakyselyllä näin heti syysloman jälkeen. Tänä vuonna meidän lomailuamme sanelee ensimmäisen kerran koululainen ja hänen loma-aikansa. Koulu loppuu lauantaina 19.12 ja kun kouluun palataan vasta loppiaisen jälkeen, on siinä vapaata kerrakseen ennen ja jälkeen pyhien. Lopulta kyselylomakkeen rastitus oli helppoa, kuopus lomailee saman ajan kuin esikoinenkin ja me miehen kanssa sumplimme sitten miten sumplimmekaan, päivä kerrallaan. Täytyy kyllä tunnustaa, että odotan nyt jo hieman sitä joulunalusviikkoa ja kaikkia ihania joulujuttuja, joita saan poikieni kanssa silloin puuhailla. Koska totuuden nimissä, minähän se todennäköisesti olen lasten kanssa suurimman osan vapaasta ja mies sitten päivän sieltä ja toisen täältä miten kalenteri antaa myöten. 

Otin töiden oheen tehtäväksi pienen oikolukuprojektin ja viimeiset neljä iltaa ja osin päiviäkin olen kuluttanut kirjan parissa. Nyt se on palautettu, olin tänään kotona viimeistelyhommissa ja tuossa keittiönpöydän ääressä istuessani oli pakko napata kuva kotoa. Kaunis olohuone, ihana koti. Onpa onni saada asua täällä.

Tänään ehdin jo heti kahdeksi kuopuksen luo, sitä ennen vielä pienet läppärisessiot sekä nopea piipahdus lähikaupassa hakemassa kahvia loppuneen tilalle. Hyvä tiistai.

It is over

Ensin huomasin etten enää ollut kiinnostunut uutuusvaunuista, en lastevaatemerkkien uusista mallistoista tai Vauva-lehdestä. Ei ollut enää tarvetta ja mielenkiinto oli taas suuntautunut muualle.

Pari viikkoa sitten televisiossa alkoi Marja Hintikan uusi talk show, jonka mainostettiin sanovan suorat sanat lapsiperhe-elämästä. Laitoin ensimmäiset jaksot talteen boksille, ajattelin katsovani ne sitten joskus sopivan vapaahetken tullen. Ohjelmaan seuraavina päivinä saatoinkin lukea kohut lööpeistä. Pilaako lapsi seksielämän ja pitääkö äidin olla aina lasten käytettävissä. Katsojien lapsiperheläävät kuvina, katso ja samaistu. Eräänä päivänä poistin tallenteet. Marja Hintikasta tykkään kovasti, mutta nyt oli aika ajanut tämän teeman ohitse omalla kohdallani.

Sillä ihan sama. En jaksa katsoa tai lukea erilaisista lapsiperhevalinnoista vastakkainasettelun kannalta, en jaksa vääntöjä. Ne eivät enää kiinnosta tai kosketa eikä minulla ole tarvetta hakea hyväksyntää omille valinnoilleni. En halua istua sohvalla ja miettiä, että en minä vaan tai ei meillä koskaan, ikinä, milloinkaan. En ole kiinnostunut kertomaan miten meillä tehdään asioita, enkä varsinkaan pohtimaan akselilla imetys vai pulloruokinta, yökyläily vai perhepeti, päivähoito vai kenties kotikoulu. Jokainen perhe olkoon ihan tasan sellainen kuin on. Sitten tajusin, että aika hyvä homma muuten. Olen kasvanut omaan äitiyteeni täydeksi emmekä me enää ole leimallisesti lapsiperhe. Me olemme ihan vain perhe. 

Pikkulapsivaihe, jota meillä on lähes kahdeksan viime vuotta eletty, on taputeltu. Tuntuu tiedättekö ihan siltä, että on koko elämä edessä! Nämä kuvat ovat tältä aamupäivältä, kun pojilla oli peliaikaa ja meillä miehen kanssa kahvi- ja sanomalehtiaikaa. Sopivat teemaan.

Viime aikoina luettua

Pari kirjavinkkiä innokkaille lukijoille:

Sofi Oksasen Norma on varmasti vuoden odotetuin uutuuskirja. Teos ilmestyi syksyn alkajaisiksi suurten lanseerausjuhlien myötä ja minäkin pääsin tutustumaan Norma Rossin ihmeelliseen maailmaan heti tuoreeltaan. Norma on nainen, jonka hiukset kasvavat metrin päivässä. Teos käynnistyy mysteerin myötä, kun Norman äiti kuolee ja tytär lähtee perehtymään äitinsä viimeisiin päiviin. Samalla äidin elämästä alkaa paljastua salaisuuksia ja Norma joutuu punnitsemaan elämäänsä uudelleen. Fantasia-aines yhdistää hiusten myymisen kohdunvuokrauksen kaltaisiin ihmiskaupan ongelmiin tässä teoksessa, jolla on tärkeä ja ajankohtainen aihe. Käsittelystä olisi kuitenkin odottanut enemmän. Nyt tuntui, kuin olisi lukenut naistenlehden jatkokertomusta, joka viihdyttää aikansa ja unohtuu sitten. Harmi.

Paula Hawkinsin Nainen junassa käyttää rikoskirjallisuuden vanhaa asettelua hyväkseen. Jo Agatha Christie aikoinaan kirjoitti dekkarin, jossa nainen todistaa junamatkallaan murhan. Nyt tutustumme Racheliin, joka matkustaa aamuin illan samalla junareitillä saman talon ja siinä asuvan pariskunnan ohitse. Sitten talon nainen katoaa ja myös lukija saa huomata Rachelin olevan klassinen epäluotettava kertojahahmo. Mysteeri on valmis. Kirjan asetelma on hyvä ja mielenkiintoinen ja teos parhaimmillaan sen keskivaiheilla, mutta alku pitkäveteinen ja loppu valitettavan nopeasti punottu. Kannattaa joka tapauksessa lukea, kyllä tämä jännärikirjallisuuden ystäviin uppoaa.

Outi Pakkasen Helle oli nopeasti luettu. Pidän Pakkasen dekkareista, olen lukenut ne kaikki ja etenkin Helsinki-kuva on kirjoissa aivan huikea. On kiva lukea tutuista paikoista ja käydä romaanin sivuilla Helsingin kortteleissa. Nämä teokset ovat siis aina odotettuja, mutta siihen ne myös monesti jäävät. Huomasin Pakkasen julkaisuluetteloa katsoessani, etten muista viimeisistä viidestä kirjasta yhtään mitään. Ne ovat hyvää viihdettä, nopeasti luettu ja valitettavasti myös nopeasti unohdettu jälkiä jättämättä. Tällä kertaa Anna Laine koirineen päätyy putkiremonttia pakoon uuteen taloyhtiöön, jossa luonnollisesti on omat salaisuutensa. Myös rakkaus kolkuttelee pitkästä aikaa ovea.

Leena Lehtolaisen Maria Kallio on toinen vakkarihahmo, jonka jokainen uusi tuleminen otetaan ilolla vastaan. Surunpotku esittelee meille tilanteen, jossa Kallion, Koivun ja Puupposen jaos on lakkautusuhan alla ja jokaisen elämä saamassa uudenlaisen käänteen uhkaavan työttömyyden tai yksityiselämän kriisien myötä. Sitä ennen ehditään kuitenkin tutkia Tapiolan kirkossa murhatun jalokiviasiantuntijan tapausta. Taattua Lehtolaista, pidin kovasti.

The Penkki

Muistaakseni se oli viime kevättä tai alkukesää, kun yhdessä kuopuksen kummitätien kanssa tehtiin penkkitilaus ruotsalaiseen kauppaan. Kummitukset ottivat penkkinsä mustavalkoisina, minä halusin harmaan. Nyt penkit ovat löytäneet tiensä kotiin, mutta kyllä niitä odoteltiinkin, kyseltiin perään ja haettiin alennustakin toimitusvaikeuksien takia. Useampi kuukausi ehti vierähtää, mutta tässä se nyt on. 

Penkki löysi paikkansa käytävältä läheltä eteistä. Se on myös osoittautunut oivaksi paikaksi laskea käsistään mitä nyt ikinä onkaan viemässä tai tuomassa ja usein käsilaukkunikin siitä nykyisin löytyy. Juhlissa se tarjoaa hieman lisää istumatilaa ja kengät saa laitettua jalkaan siinä istuen. 

Kaunis kuosi, rauhalliset värit, mutta samaan aikaan vähän terävyyttä mustien jalkojen myötä. 

Ja sopiihan se meidän kotiimme noin muutenkin aika kivasti.

Kun lapset joskus tulevaisuudessa katsovat vanhoja valokuvia he tulevat todennäköisesti muistamaan vuoden 2015 sinä vuotena, kun mutsi hurahti siihen kiemuraiseen kuvioon.

Perhekuvauksessa

Eräänä lokakuisena sunnuntaina suuntasimme valokuvaajaystävämme kanssa vanhalle junavarikolle ottamaan meistä perhekuvat sekä kymmenennen hääpäivän että koululaisen myötä uudenlaisen elämänvaiheen kunniaksi. En usko, että on tarpeen kertoa enempää, vaan annan kuvien puhua puolestaan. 

Niinpä. Aivan täydellisiä! 

Kaikki kuvat (c) Sonia Pihlajamäki Photography