Vauva-ajan jälkeen

Mietittiin miehen kanssa tässä yhtenä päivänä, että me ollaan lopullisesti voiton puolella. Pikkulapsivuodet alkavat taakse jäänyttä elämää, kun lapsilla löytyy ikää seitsemän ja neljä. En voi sanoin kuvata miten mahtavaa se on, sillä onhan tässä ollut monta vuotta vähän hektisempää elämää takana. Sellaista, mitä helpompienkin vauvojen ja taaperoiden kanssa eläminen nyt on. Nyt on toisin. Ja vaikka miten haikeilenkin kuopuksen kasvamista ja esikoisen kouluunmenoa, en oikeasti muuttaisi tässä vaiheessa yhtään mitään. 

Tiesimme heti kuopuksen synnyttyä, että meidän perhekokomme on kasassa ja toisen vauvavuoden jälkeen on aika kääntää katse uudenlaiseen vaiheeseen elämässä. Nyt se vaihe on konkretisoitunut, kun pienemmästäkin on tullut jo niin iso, reipas ja osaava tyyppi. On niin paljon asioita, joita on helpompi tehdä neljä- ja seitsenvuotiaiden lasten kanssa kuin vaikkapa yksi- ja neljävuotiaiden. Ja vaikka emme koskaan olekaan kuuluneet niihin vanhempiin, joiden mielestä lasten kanssa on jotenkin rasittavaa tai suuritarpeista mennä ja tehdä tai ajatelleet että rutiineista on pidettävä kaikin voimin kiinni, ei tosiasioita kuitenkaan voi muuttaa. On se erilaista, nimittäin.

Kaikkein olennaisinta on arjen helppous. Meillä on oikeasti todella mukavaa, leppoisaa ja hyväntuulista arkea, vaikka tietysti itse kutakin ottaa joskus päähän tai kinastellaan turhista asioista. Kuopuksen ajoittaiset uhmavaiheet osaa ottaa jo ihan vasemmalla kädellä, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Esikoisen kanssa opetellaan enemmän, mutta niin se taitaa ensimmäisen kanssa aina olla. Lapset tappelevat keskenään joka päivä, minä karjun keskellä kaikkia lopettamaan ja sitten halataan ja sovitaan. Mies menettää hermonsa aamukaaoksessa, hänhän ei ole sellainen pirteä aamuihminen lainkaan, mutta minä paikkaan. Ja kun minä en jaksa, hän paikkaa. Meistä todella tuntuu, että perhe on kasvanut yhteen hiileen puhaltavaksi tiimiksi.

Näin isojen lasten kanssa ei myöskään ole niin tarkkaa onko aamiainen tiettyyn aikaan vai vähän myöhemmin, kukaan ei nuku päiväunia eikä niitä tarvitse ottaa huomioon tekemisiä suunnitellessa ja muutenkin voidaan ottaa jotenkin ihanan rennosti. Jos jonain iltana ei nukuta heti kahdeksan jälkeen, valvotaan suosiolla pidempään. Ylipäätään eletään enemmän hetkessä, kuunnellaan enemmän lasten toiveita ja ajatuksia tekemisistä tai tekemättä jättämisistä ja ollaan monella tavalla tasa-arvoisempia perheenjäseniä kuin vanhempien ja vauvojen arjessa oltiin.

Mitä itseeni tulee, on niin sanotun oman ajan merkitys muuttunut huomattavasti. Kun esikoisen vauva-aikana omaa aikaa oli se, kun sai todella olla yksin vauvan vaikka nukkuessa, oli kuopuksen kanssa vietetty aika esikoisen ollessa päiväkodissa aivan yhtä lailla omaa. Nyt tuntuu, että sitä aikaa olla ja tehdä omia juttuja on niin paljon, että sitä ei kaipaa enää lainkaan samalla tavalla. Lapset tarvitsevat minua niin paljon vähemmän kuin ennen, että omaksi ajaksi kelpaa ihan vaikkapa se, kun tehdään kaikki omia juttujamme samassa kodissa. Joku aika sitten kirjoitin kuinka minusta tuntuu, että joku kaiken aikaa tosiaan tarvitsee minua. Todellisuudessa olen huomannut, että eipä asia taidakaan ihan niin olla. Kyseessä taisi olla enemmänkin minun tyytymättömyyteni kuin todellisuus, se on selvinnyt tässä sairausloman aikana. Eivät ne oikeasti tarvitse minua kaiken aikaa, minä vain olin jäänyt siihen uskomukseen kiinni.

Pojista on todella paljon apua kotitöissä. He tekevät itse voileivät tai ottavat jääkaapista jugurttia välipalaksi ja esikoinen hoitaa molemmille vesilasit, kun kerran hanaan ylettää. Pöytä korjataan syömisen jälkeen, omat vaatteet viedään päivän päätteeksi pyykkikoreihin ja kuopus on tällä hetkellä erityisen innostunut pyykinpesusta. He auttavat kattamaan pöytää ja siivoavat joka päivä omat tavaransa olohuoneesta omiin huoneisiinsa. Tai siis esikoinen siivoaa ellei huuda ja siivoa ja kuopus juutuu leikkimään tasan niin kauaksi aikaa kunnes häntä menee auttamaan ja hoputtamaan. Mutta sinne päin ainakin! Meillä saa leikkiä ihan kaikkialla, mutta jäljet siivotaan. Asiat sujuvat. Arki ei tunnu kaatuvan päälle kiireistä huolimatta. 

Olemme myös priorisoineet ihan reippaalla kädellä arjen menoja niin, että aikanaan mies lopetti työmatkoja vaativat työnsä esikoisen reagoidessa hänen poissaoloonsa vahvasti. Kuopuksella ei ole täksi kevääksi ohjattua harrastusta ja esikoisen taidekerho sekä luistelukoulu loppuvat molemmat tämän kauden jälkeen. Ensi syksynä, koulun myötä, on taas uusi tilanne ja ainoastaan futista jatketaan. Muuten opetellaan koululaiseksi ja niitä rutiineja, joita siihen läksyjen teon sun muun osalta liittyy. Välillä on läpsystä vaihto -päiviä, mutta aika harvoin lopulta. Ja siinä olen pääosin ehdoton, että illalla täytyy olla aikaa rauhoittua ja olla vain. 

Kun nyt lähdetään jonnekin, laitetaan kengät jalkaan, takki päälle ja painutaan ovesta ulos. Vaipat, maitopullot, varavaatekerrat tai ruokapurkit ovat olleet taaksejäänyttä elämää jo kauan, mutta nykyisin ei tarvitse enää pahemmin muistutella edes siitä onko jokainen lähtijä muistanut käydä vessassa tai syödä varmasti vatsansa täyteen edellisellä ruoalla. Nälkä ei yllätä ykskaks, vaan peliaikaa on reilusti. Ja jos se nälkä tulee, mennään syömään. Jos tulee vessahätä, etsitään rauhassa vessa. Mitään muuta en laukussani pojille mukana kanna kuin pari pikkuautoa. Ne ovat jääneet sinne vakkareina ja pelastaneet monta tiukkaa takapenkkitilannetta. 

Suurin muutos lienee kuitenkin tapahtunut nukkumisessa ja eritoten aamuissa. Ovathan pojat etupäässä nukkuneet läpi yön jo pitkään, mutta aina tuntuu jommalla kummalla olevan jokin vaihe, joka aiheuttaa heräilyjä tai esikoisen tulemista meidän huoneeseemme. Kuopushan nukkuu vakkarina meidän välissämme ja nukkukoon. Oma uneni ei ole parasta mahdollista tämän takia, mutta pienempi paha sille viikkojen unikoululle tuon päättäväisen tyypin kanssa. Arkena kello soi seitsemältä ja viikonloppuaamuisin he heräävät itsekseen, hiipivät olohuoneeseen tai omaan huoneeseensa leikkimään ja katsomaan aamupiirrettyjä. Ja me miehen kanssa nukumme, joskus monta tuntia poikien jälkeen. Olen valehtelematta odottanut tätä vuosia. Makuuhuoneen ovi on auki, aina saa tulla herättämään, mutta yleensä pikkutyypit ovat syöneet jo aamupalaakin, kun me miehen kanssa kömmimme ylös. Taivaallista. Että olemme saavuttaneet tämän vaiheen, kun pienten kanssa ei tarvitse herätä samaan aikaan kuin hekin, ketään ei tarvitse enää varsinaisesti vahtia ja kukaan ei tarvitse sinua kaiken aikaa. Niin monta vuotta olen herännyt viimeistään aamuviideltä näiden lasten kanssa, että otan tästä unimahdollisuudesta kaiken irti! Ja herättyäni voin nousta tietäen, että koti ei ole kaaoksessa ja lapset toistensa kurkuissa kiinni. 

On yksi asia, mitä en oikein osaa ymmärtää ja mihin en osaa samaistua ja se on aika. Se, että jollain ei ole aikaa. Ihan sama mihin, olkoon se vaikka siivousta tai kotitöitä tai kirjan lukemista tai sohvapäikkäreitä. En pysty samaistumaan siihen, että lapsi tai pari työllistää jatkuvalla syötöllä niin paljon, että siinä on yhdet tai kahdet kädet ihan taukoamatta täynnä. Olen yrittänyt, en pysty. Nykyään kun tuntuu siltä, että meillä on aikaa vaikka mihin. Juuri nyt kirjoitan tätä, mies lukee lehteä sohvalla ja lapset rakentavat legoilla esikoisen huoneessa. Naurua kuuluu, hyvin menee siis.

Mietin tähän aikapulaan liittyen, että tavoittelemmeko me pienten lasten vanhemmat täydellisyyttä? Teemmekö ongelmia sinne, missä niitä ei oikeasti ole? Lapset sotkevat, mutta mitä sitten? Siivotaan illalla ennen nukkumaan menoa. Juostaan erilaisissa aktiviteeteissa päivästä toiseen, koska muuten lapsille tulee tylsää? Meidän perheessämme sitä päivää ei tule eikä ole ollutkaan, jolloin me vanhemmat olisimme jonkunlaisena ohjelmatoimistona lapsille. Toki meidänkin pojat usein sanovat, että ei mitään tekemistä ja on tylsää. Silloin ehdotan vaihtoehtoja, piirtäkää, askarrelkaa, voidaan pelata lautapeliä tai tehdä palapeliä. Tehkää itse tai minä voin tulla yhteen peliin mukaan. Rakentakaa legoilla tai leikkikää autoilla, millä tahansa, oma huoneenne on täynnä leluja. Ja hiljalleen se leikki löytyy. Jos ei löydy, niin siinähän kulkevat valittaen ympäriinsä. Mutta mitä muuta tuossa pitäisi tehdä, en kerta kaikkiaan ymmärrä sitäkään ajatusta, että lasten kanssa pitäisi taukoamatta tehdä jotain aktiivisesti. Meillä lapset ovat osa arkea ja perhettä, mukana niin kivoissa kuin vähemmän kivoissa jutuissa. Heidän kanssaan ollaan läsnä kaiken aikaa, ei minun tarvitse istua lapsiani vastapäätä ja tuijottaa heitä silmiin ollakseni läsnä. Ajatus siitä, ettei me voitaisi kaikki kotiin tultua nostaa jalkoja ylös, lukea Hesaria mikä jäi aamulla lukematta tai miettiä mitä oikein syötäisiin, on ihan vieras. Me voimme tehdä vaikka mitä, mutta meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään. 

Ja silti he ovat vielä ihanan pieniä ja syliteltäviä. Otan tästä vaiheesta kaiken irti, kun he vielä sylissä suostuvat olemaan.

Pääsiäisen aikaan

Nämä pian kuluneet pääsiäispyhät ovat olleet yhtä aikaa rentouttavat ja rauhalliset kuin myös toimintaa täynnä. Erinomainen yhdistelmä, täytyy sanoa!

Torstaina laitettiin kotiin hieman koristeita, mutta hyvin maltillisella linjalla mentiin. Pojat toivat hienoja askarteluja päiväkodista ja ne pääsivät kunniapaikalle.

Pitkäperjantaina hengailimme ensin puoli päivää pyjamat päällä ja sen jälkeen nappasimme pyörät alle. Suuntana oli läheinen ranta leikkivälineineen ja ulkoilun jälkeen tultiin kotiin tekemään ruokaa. Yhteisvoimin saatiin pari pellillistä pitsaa sekä yksi pannari tehtyä.

Lauantaina mies nappasi pojat mukaansa Flamingon vesipuistoon yhdessä ystäväperheen isän ja kolmen pojan kanssa. Vesipetojen sukellellessa minä, Rouva S ja yksi kappale ihania kolmikuisia vauvoja hengailimme ostoksilla kierrellen, söimme rauhassa ravintolassa ja vietimme mukavaa aikaa yhdessä. Kotiin tuotiin muun muassa kasa uusia tyynyjä sohvalle sekä yksi kappale uinninjälkeiseen väsykoomaan vajonneita kuopuksia.

Sunnuntaiaamu alkoi luonnollisesti suklaamunien etsinnällä. Molemmat pojat löysivät vihjeiden avulla kätköille ja heidän osaltaan pyhien kohokohta oli saavutettu. Ennen kuin lähdimme vanhempieni luokse syömään ehtivät mies ja esikoinen käydä vielä yhdessä futisturnauksessa pelaamassa.

Sitten syötiin. Lämminsavulohta, kylmäsavulohirullia, kananmunanpuolikkaita ja rapuskagenia. 

Karitsaa, parsaa, salaattia ja perunoita. Jälkkäriksi persikkarahkaa, kahvin kanssa kakkua. Erinomaisen hyvää!

Nyt esikoisen kaveri on täällä ja minä suunnittelen Siwaan lähtöä jossain vaiheessa tätä toista pääsiäispäivää. Kahvi meni ja loppui ja huomiseksi aamuksi tarvitaan ehdottomasti lisää. Muuten päivä kulunee lukiessa, telkkaria katsellessa, vähän pyykkiä pestessä ja huomista valmistellessa. Ruoaksi ajattelin tehdä avokadopastan ja ostin pojille ylläriksi vielä popcornia illaksi kaappiin. Ehkä poksautellaan se ja herkutellaan pääsiäispyhät päättyneiksi. 

Kuopuksella on kaulassaan aarre, Rähinä-suklaamunasta saatu koru on killunut siinä eilisestä alkaen. "Väännä väännä väännä, Rähinä on taas täällä!" Mikä nöpö!

Oliko toinen vauvavuosi samanlainen kuin ensimmäinen?

No kaikkea muuta! On aivan uskomatonta millaisen varmuuden yhden lapsen kokemus mukanaan tuo. Kaikki esikoisen vauvavuodelta tuttu epävarmuus oli poissa ja kuopus solahti arkeemme ongelmitta. Minä olin jo äiti eikä sellaiseksi tarvinnut enää kasvaa. Kahden lapsen äitiys oli ensihetkistä alkaen hyvin luonnollista. 

Tästä se kaikki lähti. Esikoinen suhtautui veljeään kohtaa alusta lähtien hienosti, mutta oli meitä vanhempiaan kohtaan aivan kamala ensimmäiset kolme viikkoa. Välillä mietin vakavissani onko lapseeni muuttanut riivaaja, mutta kun miehen isyysloma aikanaan päättyi ja arki palasi talouteemme, helpotti myös esikoisen kriisi. 

Mies jatkoi matkustusta vaativaa työtään vielä puoli vuotta kuopuksen syntymän jälkeen. Esikoinen kävi päiväkodissa kolmena päivänä viikossa ja muut päivät olimme sitten yhdessä kotona tai missä milloinkin. 

Jatkoimme reissulassearkea ja tuplarattaat olivat hyvä ostos. Olin aluksi ehdottomasti niitä vastaan, mutta valtavat lumihanget yhdistettynä seisomalaudalta mielenosoituksellisesti valahtelevaan ja ojiin makoilemaan jäävään kolmevuotiaaseen muuttivat mielen aika nopeasti. Tässä kuvassa ollaan Luonnontieteellisessä museossa kuopuksen ollessa vajaan kuukauden.

Alusta saakka nämä kaksi olivat parhaat ystävät. Minun arkeni oli tietysti täyttä ja vauhdikasta, mutta koskaan ei tarvinnut miettiä uskaltaako esimerkiksi jättää kuopusta sitteriin olohuoneeseen esikoisen kanssa, kun kävin itse suihkussa. En myöskään ole onnekkaana joutunut kokemaan sitä, etteikö ehtisi syödä lämmintä ruokaa tai juoda kuumaa kahvia päivän aikana. 

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että kuopuksemme on sellaista vikkelämpää sorttia. Kaksikuisena oli ihan pakko päästä kääntymään selältä vatsalleen, joten niin kauan ipana ähisi, että onnistui. 

Muuten hän oli tyytyväinen saadessaan katsella sylistä tai sitteristä ympäröivää maailmaa ja isoveljen leikkejä. Temperamenttia tosin löytyi kyllä ja jos maito ei ollut hollilla sillä sekunnilla, kun nälkä ensimmäisen kerran vatsassa pisti, oli täysi huuto ainoa oikea reagointitapa. Kun hänellä oli asiat hyvin, ne olivat tosi hyvin. Kun ne olivat huonosti, se kyllä kuultiin. 

Pienin oli yhtä hymyä suurimman osan ajasta, eli aina kun ei syönyt tai nukkunut. Hän todellakin nukkui, ihan pienenä lähemmäs parikymmentä tuntia vuorokaudessa ja sen jälkeenkin yhdellä-kahdella herätyksellä yöt. Toki niitäkin öitä oli, jolloin valvoimme yhdessä useamman tunnin, mutta harvemmin ja tuolloinkin hän oli tyytyväinen saadessaan vain olla hiljaa sylissäni. Aivan ääreishelppo vauva tämä toisemme, jos esikoinenkin oli ihan iisi. Esikoinen uhmaili säännölllisesti jonkun verran, mutta karkeasti ottaen arki rullasi ja oli mukavaa. 

Me jatkoimme ahkeraa kyläilyä ja kaupungilla hengailua. Oli helppo viedä lapset syömään kaupungille ja yleensä esikoisen kotipäivinä olimmekin menossa. Ne päivät, jotka esikoinen oli hoidossa kuusi tuntia kerrallaan, olimme monesti kuopuksen kanssa kotona ja nukuimme pitkät päiväunet, esikoinenhan oli jättänut päiväunet juuri pikkuveljen syntymän tienoilla pois. Olo pelkän vauvan kanssa tuntui lähes omalta ajalta. Ja kun mies oli joskus yhdeksänkin päivää putkeen matkoilla, huomasin pärjääväni aivan mainosti kahden kanssa. Olin mieluiten omassa kodissa kolmisin poikien kanssa, omien rutiinien parissa kaikki sujui helpoiten.

Vikkelä vieteri lähti ryömimään kuusikuisena ja konttaamaan seitsenkuisena, kun oli pakko päästä isoveljen perään ja leikkeihin. Tästä aiheutuikin kolmannen maailmansodan kaltainen kriisi, kun esikoinen tajusi lelujensa olevan pahasti uhattuna. Muutaman kuukauden jälkeen homma tasaantui ja rauhanomainen rinnakkaiselo oli saavutettu. 

Yhdeksänkuisena kuopus alkoi kävellä tukia pitkin. Pelkäsin tosissani ipanan alkavan kävellä ja juoksennella ennen kuin olisi ehtinyt kasvattaa itselleen aivot. 

Aloin myös saada hyvää käsitystä siitä millaista elo kahden taaperon perheessä parhaimmillaan ja pahimmillaan on. Tässä seuraavassa kuvassa molemmat on laitettu huoneeseensa päivälevolle. Hyvin meni, kuten näkyy. Oli päiviä, jolloin olin aivan puhki iltaisin. Ja oli päiviä, jolloin kaikki oli helppoa ja vaivatonta. Paljon auttoi se, että joka ilta laitettiin lelut ja tavarat paikoilleen ja päivän mittaan tein kotihommia. Iltaisin poikien nukahdettua sain vain olla. 

Yhdeksänkuinen kuopus oli aivan valloittava. Hän oli vastikään lopettanut nukkumisen ja katseltuamme sitä hillumista kuudesta kuukauden iästä kahdeksankuukautiseksi toteutimme unikoulun kotona. Lopputulos oli sama kuin veljellään aikanaan, sama rytmi, ja minä jatkoi aamuöisiä heräämisiä tämänkin lapsen kanssa. 

Tässä vaiheessa oli myös käynyt selväksi, että kuopuksemme oli paitsi herkästi tulistuvaa myös äärettömän vilkasta tyyppiä. Hän ehti ja meni kaikkialle, kiipeili ja temppuili vaikka ei edes vielä kävellyt. Kun selkänsä käänsi, oli ipana ehtinyt esimerkiksi kiivetä alas syöttötuolista ja tie vei valjasostoksille. Ja aina hän vain hymyili valloittavasti. Elämä oli ihanaa hänen kanssaan!

Myös ulkoilu oli isoveljen vanavedessä tullut hyvissä ajoin tutuksi. 

Sitten koitti tälläkin kertaa se päivä, kun vauvasta oli kasvanut taapero. Hän oli muutamaa päivää aiemmin alkanut kävellä kunnolla pitkiä matkoja ja rauhallisesta vauvasta oli kasvanut temperamenttinen menijä. Aivan ihana!

Back in business

Täällä ollaan palattu maanantaina arkeen. Laukku auton etupenkille, kalenteri ja termosmuki täynnä kahvia esille ja hommiin. On ollut arvattavasti todella mukavaa päästä takaisin ihmisten ilmoille ja kiinni työjuttuihin.

Kaksi muikeaa ilmettä takapenkillä, kun äiti ilmestyy taas hakemaan normiaikaan välipalan jälkeen. Tänään jatketaan siitä pääsiäisen aloitukseksi koko porukka ravintolaan syömään. Jos vaikka saataisiin perheen neljäskin jäsen houkuteltua tavallista aikaisemmin kotimatkalle.

Sisustuksen murheenkryyni

Eteinen. Tila, johon tullaan ensimmäisenä ja joka ideaalitilanteessa olisi kaunis, kutsuva ja ennen kaikkea siisti. Todellisuudessa eteinen on täynnä posteja, hanskoja, pipoja ja ulkovaatteita. Hiekkaa, kuraa ja kenkiä vaikka muille jakaa. Päälle vielä muutama reppu ja ulosviemistä odottavat roskikset. Hurmaavaa. Mitä siis tehdä?

Käytävältä katsottuna tuo näyttää vielä ihan kelvolliselta. Mutta kun kurkataan itse eteistilaan, näkyy ongelman ydin, eli riittämätön kenkäsäilytystila.

Periaatteessa mikään muu ei olekaan se ongelma. Posteille on paikkansa, jos ne vain viitsii laittaa sinne. Avaimia, kolikoita ja pikkusälää varten on kulho. Jokaisella meistä on myös omat vetokorit yhdessä eteiskaapeista ja sinne saa sullottua asusteet. Naulakko ulko-ovea vastapäätä ottaa vastaan käytössä olevat takit ja loput ovat henkarikaapissa oven takana. Mutta nuo kengät, ei yksi muovinen rimpulateline riitä neljän hengen kengille eivätkä lapset ikinä saaneet laitettua kenkiään takaisin hyllyille. Siispä ne lojuivat ympäriinsä.

Olimme miettineet kaikenlaisia ratkaisuja ja parhaalta tähän tilanteeseen tuntui kahden metallisen korin ostaminen, toinen lastenkengille ja toinen aikuisille. Miehen pukukengät pysyisivät kaapissa, samaten väärän kauden kengät, ja kulloinkin käytössä olevat voisi heittää isoihin koreihin. Vähän harmittaa etten tajunnut Hulluilta Päiviltä hankkia koreja edulliseen hintaan, siellä olisi ollut juuri sopivat. 

Mittailtuani pöydän alustilaa ja kurkittuani eri valmistajien valikoimaa tulin siihen tulokseen, että tällaiset Ferm Livingin korien kaltaiset olisivat juuri optimaaliset muodoltaan. Valitettavasti hinta on kuitenkin aika kova pelkästä metallikorista, vaikka kaunishan se on. 

Nämä Ferm Livingin stailauskuvat ovat kyllä niin ihania. Voisin ottaa heiltä vaikka ja mitä ja kyllähän meiltä jotain tuotteita löytyykin. 

Kuvat: www.finnishdesignshop.fi.

Varsinaiseen asiaan palatakseni, ratkaisu löytyi lopulta sattumalta Pentikiltä, kun viikonloppuna kävelimme myymälän ohitse ja keksin käydä katsomassa heidän valikoimaansa. 

Kaksi mustaa metallikoria, yhteishinnaltaan vähemmän kuin Ferm Livingin yksi, ja muodoltaan myös tuohon pöydän alle sopivat. Laittelin samantien kengät paikoilleen ja vanha kenkäteline sai siirron vastapäiseen kaappiin miehen pukukenkien, lasten juhlakenkien ja minun ballerinojeni säilyttämiseen. Vierelle jäi vielä tilaa talvikengille. 

Nyt pitää vielä teroittaa pieniin mieliin, että kun pohjalta penkoo omia popojaan, on suotavaa laittaa pois heitellyt takaisin koriin.