My precious

Katselin vihki- ja kihlasormuksiani vähän sillä silmällä, että huolto tekisi niille terää. Kivien kiinnitysten tarkastaminen on tärkeää ja rodinointi saa valkokullan taas säihkymään ja naarmut katoamaan. Alkuperäinen ajatus huollattamisesta kerran vuodessa ei oman saamattomuuden vuoksi ole toteutunut, mutta nyt otan itseäni niskasta kiinni. Sormukset on teetetty Turussa, joten samalle sepälle en niitä saa vietyä. Stockan yläkerran Lindroos onneksi palvelee hyvin.

Menimme kihloihin 22-vuotiaina kesällä 2002. Silloin ei kahdella opiskelijalla ollut liiemmälti rahaa sormuksiin käytettäväksi, joten kesätyöpalkoilla rinkulat lopulta ostettiin jo lopettaneesta Citykäytävän Kultakeitaasta. Yksi kaunis pieni 0,08 karaatin kivi koristaa omaani, miehellä on simppeli ja tavallista paksumpi valkokultainen sormus. Ihanat olivat ja ovat yhä, omani ei tosin enää alkuperäisessä käytössään.

Ennen avioitumistamme alkusyksyllä 2005 löysin täydellisen vihkisormuksen ja siihen sopivan toisen sormuksen. Ei ollut vaikea päätös siirtää alkuperäinen kihla oikeaan nimettömään ja huomenlahjan sijaan sain mieheltäni tuon toisen sormuksen vihkin kanssa käytettäväksi. En osaa kutsua sitä kihlaksi, koska kihlani on se yksi ja ainoa. Tällä yhdistelmällä mentiin seuraavat viisi vuotta.

Viisivuotishääpäivämme kunniaksi ja minun 30-vuotislahjakseni mies ehdotti sormuksen kivien upgreidausta. Suostuin ilolla, tietenkin! Otimme suosituksen perusteella yhteyttä seppään ja saimme aivan loistavan palvelun lisäksi upean sormuksen. Suosittelenkin Morris Lindblomia Turusta lämmöllä. Tällaiset ne nyt sitten ovat, tästä eteenpäin. Spekseinä vihkisormuksessa keskellä 1 x 0,57 karaatin ovaalihiottu timantti, laatu muistaakseni Wesselton VS. Molemmilla reunoilla on 3 x 0,08 karaatin princess-hiottuja timantteja. Rivisormuksessa puolestaan on 7 x 0,1 karaatin princess-hiottuja kiviä, laadultaan muistaakseni samat. 

Tästä voikin hyvin päätellä, että itselleni kihla- ja vihkisormukset eivät ole mitään taikakaluja. Ne ovat käyttöesineitä ja mukana arjessa, eikä niitä tarvitse sen kummemmin säästellä ja suojella. Kotona tosin käytän erittäin harvoin mitään koruja, vaan riisun ne heti kotiin tultuani. Silti, ei tehnyt tiukkaakaan lähteä tekemään uudistusta sormuksiin, vaikka joku sitä epäilikin. Että eivät ole enää alkuperäiset eikä vihkisormus se kirkossa siunattu. Meidän avioliittomme symbolit ne yhtä kaikki ovat, nyt ja aina. 

Kohta se lukee

Mies oppi lukemaan nelivuotiaana, minä olin vuoden vanhempi kirjainten ja sanojen avautuessa. Olimme äidin kanssa kotikaupunkimme torin laidalla, kun olin sanonut: "Katso äiti, tuossa lukee ee äl EL, aa än AN, tee oo TO. Elanto. Tavaamisen opittuani makasin kerran huoneeni lattialla vatsallani lukemassa, kun yhtäkkiä tapahtui jotain. Sanat jotenkin liukuivat kokonaisuuksiksi, niistä kokonaisuuksista muodostui lauseita ja tajusin osaavani lukea ilman sitä tavausvaihetta. Viisivuotiaana olen kirjoittanut myös ensimmäisen tarinani, joka kertoi pienen linnun retkestä maailmalle. Jokaisen sanan jäljessä oli piste. 

Esikoinen on nyt vuoden ajan tuntenut kirjaimet ja osannut kirjoittaa nimensä. Nyt meneillään tuntuu kuitenkin olevan sellainen herkkyyskausi ettei aikaisemmin ja se odottamani lause on lapsen suusta kuultu. Miten lukemaan oikein opitaan? En ole halunnut painostaa yhtään asian suhteen enkä halua sitä tehdä jatkossakaan, mutta omaehtoista kiinnostusta tuen tietysti. Ei tarvitse osata ennen kuin koulussa, mutta voi ja saa opetella aiemminkin. Monta kuukautta lapsi on kirjoittanut minun sanellessa kirjaimet, hän on vain kertonut mitä haluaa paperille kirjoittaa. Luokanopettajaäitini sormet syyhyävät pahasti päästä vinkkailemaan pientä oppijaa oikealle polulle ja äitini totesikin, että lapsenlapsensa oppii ihan koska vain lukemaan, kun vähän neuvotaan. Esikoisesta ajatus pienestä oppimishetkestä isoäidin kanssa oli hauska, joten annoin äidilleni vapaat kädet asian suhteen.

Viime torstaina kirjoitimme synttärikorttia lapsen kaverille. Ehdotin, että kirjoittaisimme ihan vaan "Onnea" ja lapsen oman nimen ja tässä vaiheessa esikoinen kielsi auttamasta. Ja kirjoitti siihen korttiin "Onnea". Perjantaina se totesi isälleen, että tuossa ja tuossa lukee muuten "auto". 

Miten mielenkiintoista on seurata pienen lapsen matkaa kohti sanojen maailmaa. Ihan aina ei kuitenkaan mene putkeen, kuten tänään kauppakeskuksen sisäänkäynnin luona. Kysyin mitä kirjaimia sanassa "Sisään" on ja ipana luetteli ne. "No mitä siinä sitten lukee", kysyin. "Lidl" kuului iloinen vastaus. Jatketaan harjoituksia. 

Tässä kirjoitettiin ennen joulua joulupukille.

Lastenkirjafanin onnenpäivät

Laitoin joulun alla ison kasan vanhoja lastenkirjoja seurakunnan organisoimaan Punaisen Ristin keräykseen. Kuopuksen kasvettua jo kaksivuotiaaksi oli hyvä aika käydä läpi kaikki kymmenet ja taas kymmenet pahviset tai rapisevat vauvakirjat, joita meiltäkin kahden pojan jäljiltä löytyy. Paljon kirjoja lähti eteenpäin, toki paljon jäi jäljelle. Sanoisin, että puolet laitoin eteenpäin, ihan kaikkea kun ei rajallisten säilytystilojen vuoksi voi eikä viitsi säilöä. Tietenkin kivoimmat ja eniten luetut jäivät ja ennen kaikkea kirjakaappiin tuli hieman tilaa uusille opuksille.

Muutama päivä takaperin olin hakemassa lapsia päiväkodista, kun piipahdin kirjastossa poistokirjamyyntiä vilkaisemassa. Paikallislehdessä oli asiasta ilmoitus ja erityisesti lastenkirjoja kerrottiin olevan myynnissä. Jonkin verran niitä löytyikin ja kun hintaa oli huimat kaksikymmentä senttiä kappaleelta, ostin pojille yhdeksän uutta kirjaa. Ei haittaa edes, vaikka Maisat ovat ruotsiksi Mollyja, kuopus selailee sivuja ja availee luukkuja innoissaan. 

En tiedä parempaa ajanvietettä kuin lukeminen ja luonnollisesti luen lapsilleni paljon. Iltasadun saavat pojat valita vuoropäivinä ja muuten lueskelen jommankumman tuodessa kirjan ja pyytäessä lukemaan. Esikoiselle olen lukenut paljon enemmän kuin kuopukselle, mutta viime syksynä nuorempikin innostui kirjoista ja jaksaa kuunnella jo pitkänkin tarinan sylissä tai kainalossa istuen. Erityisesti Salama McQueen ja kumppanit ovat kirjojen aiheena ykkösiä tällä hetkellä.

Kolme iloista rosvoa, Onneli ja Anneli, Oi ihana Panama, Eemeli, Ronja Ryövärintytär ja Melukylän lapset. Fedja-setä, kissa ja koira. Mestaritontun seikkailut.

Myöhemmin Heinähattu ja Vilttitossu, Risto Räppääjät, Ellat ja Harry Potterit. Viisikot ja SOS-kirjat. Todennäköisesti ei Neiti Etsiviä, mutta niitäkin löytyisi. Samaten Pikku Naisia tai Tiina-sarjaa. 

Niin ja kuka muistaa Tilli Mössönpojan? Metsästin tätä lapsuuteni yhtä nostalgiakirjaa vaikka ja mistä, kunnes se löytyi. 

Kuva antikvaari.fi

Aika ihanaa. 

Sunnuntaita

En käsitä mikä näitä ipanoita taas vaivaa. Jouluna aamuherätykset myöhästyivät niin, että aamu alkoi vasta seitsemän, jopa kahdeksan aikaan. Nyt se on enää muisto vain ja tänään ollaan herätty puoli kuudelta. Onneksi, onneksi, onneksi on mies, joka kyljen kääntämisen sijaan nousee ylös (kuinka venyvänä ja vanuvana tahansa!) ja minä jatkoin vielä vähän aikaa unia. Mies nukkuukin parhaillaan ja minä lupasin laittaa lapset sekä itseni valmiiksi lähtöön ennen kuin herätän hänet. Saisi tuo pimeys ulkonakin vähitellen alkaa hälvetä. Onneksi keltaiset neilikat vähän piristävät mieltä, kun katse niihin osuu. Keltainen sinänsä ei ole suosikkivärejäni lainkaan, mutta sopii tähän loskan sekaan hyvin. Neilikat taas ovat, niitä suosikkejani nimittäin.

Parin tunnin kuluttua olemme jo kummipoikani kolmevuotissyntymäpäiviä juhlimassa. Vaatteet odottavat tuossa pukemista, lahja sekä juhlakengät on pakattu kassiin. On mukava nähdä tuttuja ja lapset saavat leikkiä yhdessä. Ovat tunteneet toisensa syntymästään saakka ja toivottavasti pysyvät jatkossakin  hyvinä leikkikavereina. 

Eilen kävimme esikoisen kanssa toisen ystäväni luona leikkimässä, tai itsehän istuin sohvalla juomassa kahvia, mitäpä muutakaan! Lähdimme matkaan kahdestaan ja tarkoitus oli mennä vielä ostoksille ja syömään ennen kotiinpaluuta. Muutama muukin oli ilmeisesti ajatellut samaa, sillä Jumbosta oli aivan mahdotonta löytää parkkipaikkaa. Kiertelimme aikamme, kunnes päätimme yrittää onneamme Sellossa. Sinne päästyämme takapenkiltä kuului enää unista tuhinaa, joten ajoin suoraan kotiin ja suunnitelmat siirrettiin tälle päivälle. Meidän pitäisi ostaa esikoiselle suksisauvat (sukset ja monot löytyvät jo) ja kuopukselle päiväkotikäyttöön paitoja sekä lapaset. Jospa tänään onnistuisi. 

Loving the laukku

UPS:n mies soitteli ovikelloa iltapäivällä ja kannoin iloisena Mulberryltä tulleen lähetyksen keittiöön avaamista varten. Ei tarvinnut pettyä, ei tosiaankaan. Kaunis sävy, tilava laukku, pehmeääkin pehmeämpi nahka. Me so happy! 

Sisäpussukka säästää tonkimiselta, kun jotain pientä täytyy laukun syvyyksistä noukkia.

Mutta yksi pienoinen probleema tässä kyllä taitaa olla, nimittäin tuo laukun pohja. Nahka on niin pehmyttä, että pohja lörpöttää tuolla tavalla kuin viimeisessä kuvassa näkyy. Mitäköhän sille voisi tehdä? 

Aamuvirkut ja -torkut

Tässä perheessä aamuvirkkuus ja -torkkuus jakautuu tasan kahtia. Siinä missä minä ja esikoinen pomppaamme kellon soitua ylös ja ryhdymme toimeen, on kuopus tullut niin isäänsä. Miten vaikeaa voi ihmiselle olla nousta sängystä, tätä olen ihmetellyt yli kuusitoista vuotta miehen kanssa eläessäni. Se venyy ja vanuu, on ihan kuutamolla ensimmäiset kaksi tuntia ja ilman kahvia ei mistään tule mitään. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minäkin erittäin mielelläni nukun pitkään, puolenpäivän yli menisi varmaan kevyesti näillä univeloilla. Mutta jos noustava on, niin noustava on, mitä sitä turhaan vetkuttelemaan. Rise and shine vaan! Ja kyllä, tiedän kaltaisteni olevan aivan sairaan rasittavia tyyppejä niiden vähemmän virkkujen mielestä. ;)

Esikoinen on jo sen verran iso, että osaa köllöttelyn jalon taidon ja saattaa jopa minuutin verran makoilla sängyssä heräämisensä jälkeen. Kuopuksella sen sijaan on vähän vaikeaa, tai ehkä vähän enemmänkin. Se nyhrää ja pyörii, hakee nallea kainaloon ja lojuu silmät kiinni. Sitten epäaamuihminen nousee kitisten ja makaa sylissä seuraavat viisi minuuttia ameebana. Kitisee vähän lisää ja on muutenkin niin isänsä kaltainen, että ihan huvittaa. Esikoinen ehdottaa veljelleen aamusuukkoa, mihin kuopus esittää topakan vastalauseen. Mieheltä ei aamuisin murahduksia kummempaa kuulu.

Täällä me ollaan esikoisen kanssa aamupalalla, kun venyjä ja vanuja vielä kokoilevat itseään. Ja aamiaisen syöminen, joopa joo. Toinen ikuusuusaihe tämä päivän paras ateria myöskin. 

Back To Reality

Niin mukava kaksiviikkoinen kuin tämä joululoma onkin ollut, on paluu arkeen erittäin tervetullutta. Meiltä on nyt siivottu joulu pois kotoa, tehty siivousta muutenkin, vaihdettu puhtaita lakanoita ja kävinpä lävitse lasten pieneksi jääneet vaatteetkin säästettävien ja kierrätettävien kasoihin. Kuusen poisvieminen vielä odottaa, mutta muuten uuden vuoden myötä on alkanut taas normaali arkielo. Ja se on ihan parasta loppujen lopuksi kuitenkin. 

Huomenna poikien päiväkoti avautuu jälleen ja arki siis pyörähtää toden teolla käyntiin. Mies menee töihin, tai ainakin tekee niitä kotoa käsin jos vielä sairastaa, ja pojat viedään aamulla hoitoon kavereita tapaamaan. Me teimme miehen kanssa yhteisen lupauksen nyt alkaneelle vuodelle ja yritämme panostaa entistä enemmän meihin kahteen ja yhteiseen aikaan kaksin. Mitään ihmeellistä sen ei tarvitse olla, kunhan vaikkapa laitamme television kiinni ja syömme iltapalaa yhdessä pöydän ääressä vastatusten. Tälle viikolle on jo sovittu lounastreffit sushibuffassa, jos mies suinkin tervehtyy tarpeeksi. Tärkeintä on vaan ottaa sitä aikaa meille kaiken perhe-elon oheen. 

Eilen olimme miestä lukuunottamatta kaikki unessa jo ennen vuoden vaihtumista. Pojat eivät tainneet nähdä ainuttakaan rakettia, tai "tuli-ilotusta", kuten esikoinen niitä kutsui. Ihan normaaliin aikaan menivät nukkumaan ja minä istuin hetken miehen vieressä sohvalla, surffailin koneella ja nautin samppanjasta. Ei mitään valittamista, kun siinä ohessa vielä syötiin pitsaa ja irtokarkkeja.

Tänään taas ykkösleikki on ollut junarata vetureineen ja vaunuineen, tein pojille kaikista palikoista ison radan tuohon keittiön ja olohuoneen tyhjälle lattiapinnalle. 

Muuten tämä viimeinen lomapäivä on sujunut todella rennosti löhöillessä vain. Tekee hyvää jo ryhdistäytyä, sillä loma tuntuu riittävän pitkältä ja rentoutuminen kotiympyröissä on tehnyt tehtävänsä. Sitä paitsi meillä on vaikka mitä mukavaa tiedossa tälle vuodelle, joten innolla eteenpäin!