Eskariuhma - mitä missä milloin?

"Tää on varmaan taas joku vaihe", huomasin sanovani itsekseni katsellessani kuopustani. Pitkään jatkunut rauhanomaisen rinnakkaiselon vaihe tuntui loppuneen täysin ja tilalle oli tullut uhmakas ja vihainen lapsi. Mitä ihmettä?

Kuopuksen kanssa saa nykyisin ottaa yhteen asiasta kuin asiasta. Lapsi kieltäytyy kategorisesti kuuntelemasta eikä tottele yhtään mitään. Hän härnää veljeään, uhmaa vanhempiaan, heittäytyy veltoksi ja itkee katkeria kyyneliä, jos häntä julkeaa moittia. Hän haluaa yhtä ja sitten toista, kunnes ei halua enää mitään. Kun minä en voi muuttua voiksi leivän päällä, on siinä aihetta ulvomiseen ja huutamisen lisäksi voi mielipidettään tehostaa potkimalla tai huitomalla pöydänjalkoja tai eteen osuvia tavaroita. En tee, ei käy, ei aio, en mene. EI SOVI! Minä puolestani en tajunnut yhtään mistä nyt kiikastaa ennen kuin mies eräänä päivänä kysyi mahtaako kuopuksellamme olla eskariuhma.

Internetin ihmeellinen maailma tuntee ilmiön hyvin ja kuuden vuoden kieppeillä ilmenevää uhmakautta kutsutaankin monesti pieneksi murkkuiäksi. Siltä se tosiaan tuntuu, kun aiemmin hymyilevästä ipanasta on yhtäkkiä kuoriutunut Kuningas Ei. Vanhemman sana on ilmaa, mutta tarve sylille samaan aikaan entistä akuutimpi. Mahtaa olla rankkaa, kun ei itsekään tiedä mitä haluaa ja tunteet ailahtelevat. Pikkulapsivaihe on jäämässä taakse ja tuleva pelottaa. 

Itse turvauduin jälleen kerran luottopakkeihini ja otin yhden niistä esiin hyllystä. Väestöliiton Kiukkukirja tarjoaa hyvän katsauksen erilaisiin tahtoikiin, myös tähän meillä menossa olevaan. Ja vaikka minun pitäisi periaatteessa tietää tästä kehitysvaiheesta jo ennalta käytyäni sen esikoisen rinnalla läpi, tunnun unohtaneen kaiken. Nopeasti tällaiset myllerrykset näyttävät jäävän mielestä ja muistin virkistäminen on todella tarpeen. 

En tiedä onko perimällä vaikutusta, mutta äitini mukaan en ole koskaan ollut yhtä kamala kuin kuusivuotiaana. Esikoisen kohdalla eskariuhmaa edeltäneet tahtoiät olivat helppoja kuin mitkä ja lapsi ei koskaan ole ollut yhtä kamala kuin viisi-kuusivuotiaana. Kuopus on nyt samanikäinen. Eskariuhman aika vaihtelee siinä kuudesta seitsemään vuoteen, meillä siitä on saatu nauttia jo hieman aiemmin molemmissa tapauksissa.

Että kyllä vaan, eskariuhma on tullut taloon ja lapsi on lukemattomia kertoja päivässä paitsi kamalan ihana, myös ihan kamala. Olen yrittänyt keksiä keinoja selvitä tilanteesta kuiville paitsi vanhempana, myös auttaa lasta. Sillä hänellähän tässä vaikeinta on, kun ei tiedä mitä tahtoo ja milloin ja tahtooko sittenkään. Tänään sanoin hänelle, että odota vaan, pian tulee aika kun sua ei kaikki kiukuta näin kamalasti. Sitten halattiin.

Mutta kyllä vanhempaakin saa ottaa päähän ja ottaakin, useita kertoja päivässä. Yhdessä tästäkin selvitään kuiville, siihen on pakko luottaa. Rajoja ja rakkautta, sen parempaa kasvatusneuvoa tuskin löytyy.