Terveisiä sohvalta! Täällä ollaan kovasti toipumisvaiheessa, kun torstainen leikkaus on ohitse ja seuraava vaihe jalkasaagassa alkanut. Pidemmittä puheitta palataan torstaipäivään.
Edellinen yö meni unettomissa merkeissä, sen verran tuleva toimenpide kuitenkin ilmeisesti jännitti. Aamulla söin kevyen aamiaisen ja menin takaisin nukkumaan, ilmoittautuminen kun oli vasta iltapäivän puolella. Hieman ennen yhtä olin sitten paikalla Ruoholahden Diacorissa ja vaihdettuani aluspöksyjä myöten sairaalan vetimiin pääsin odotusaulaan istuskelemaan ja lukemaan naistenlehtiä. Ensin näytti siltä, että edessä olisi parin tunnin odotus, sillä minua edeltävä potilas ei ollut vielä edes salissa. Tilanteet kuitenkin muuttuvat ja niin tämäkin leikkaus peruuntui. Pääsisinkin saliin lähes heti. Hädin tuskin ehdin yhden lehden lukea, kun antestesialääkäri tuli käymään, sovimme nukutuksesta ja sain esilääkityksen. Sitten ei muuta kuin keppien kanssa matkaan kohti leikkaussalia.
Sanoin hoitajille siinä pöydälle käydessäni, että aina se vaan kummasti jännittää, vaikka tämäkin on jo kolmas nukutukseni ja yleisesti ottaen viides leikkaukseni. Joku siinä tilantessa on, että mielessä risteilee kaikenlaisia ajatuksia, kun käsiin kiinnitetään tippaa ja antureita ja mittareita ja ties mitä. Ennen leikkausta olin jälleen kerran aivan varma siitä, että kuolen nukutukseen. Tähän huomattavasti itseäni pragmaattisemmalla elämänasenteella varustettu siskoni totesi, että kyllä kannattaakin nuoren ja terveen ihmisen pelätä, ehdottomasti. Hyvä etten jo jäähyväisvideota nauhoitellut.
Tällä kertaa kävi sitten niin, että nukahdin ennen nukutuslääkkeen antamista. Liekö tilanne ollut sen verran jännittävä ja edellisen yön huonot unet taustalla, mutta saatuani antibiootin ja rauhoittavan lääkkeen tipan kautta sekä happimaskin lähelle kasvojani, oli taju pois parin henkäyksen jälkeen. Seuraavaksi heräsin, kun leikkauksen kerrottiin olevan ohitse. On se näppärää.
Vietin heräämössä lämpöpeiton alla sen verran aikaa, että saatiin kipulääkitys kohdalleen ja ensimmäinen napapiikki pistettyä. Minulla menee nyt siis myös verenohennuslääke koko sairausloman ajan, sen verran stabiilisti tässä kuitenkin ollaan paikoillaan. Onneksi kyseistä lääkettä saa myös tablettimuodossa, tosin kyllähän se pistäminenkin onnnistuisi, jos pakko olisi. Huomattavasti miellyttävämpiä nuo tabletit kuitenkin ovat, mutta apua minkä hintaisia! Kuukauden satsi reilut sata euroa. En ole ehtinyt ottaa vielä selville kuuluuko myös lääkekorvaukset tällaiseen työtapaturman hoitoon, näiden asioiden selvittely on ohjelmassa huomenna.
Kun olin heräämössä juonut smoothien, pääsin osastolle jatkamaan lepäilyä. Ohjelmassa oli naistenlehtiä, nesteitä, jogurttia ja lisää smoothieta, kunnes oli aika lopullisen tulikokeen, ylösnousun. Aiemmissa nukutuksissa olen ollut huomattavasti enemmän pöhnässä, nyt ei ollut mitään. Asiaan saattoi vaikuttaa tietysti myös se, että leikkaus oli ollut verraten lyhyt, olin ollut salissa vain puolisen tuntia. Joka tapauksessa seitsemisen tuntia saapumisen jälkeen oli aika laittaa taas omat vaatteet päälle ja jäädä odottelemaan hakijoita.
Mies on jälleen kerran ollut upeampi kuin olisin osannut odottaakaan. Tai ehkä osasin, mutta silti on kiva huomata odotusten täyttyneen. Hän on niin super, tällaisissa poikkeustilanteissa toisen läsnäolo ja tapa hoitaa tilanne ja suhtautua siihen todella punnitaan. Ilman häntä selviäisin kaikesta selvässti huonommin ja olen todella onnelllinen nähdessäni miten hän minua ja koko tilannetta hoitaa. Kokonaisuuden kannalta ehkä pikkujuttuja, mutta henkisesti isoja ovat muun muassa lempikukkani neilikat odottamassa ja lempijätskilläni täytetty pakastin. Kyllä kelpaa.
En seuraavanakaan yönä nukkunut lähes lainkaan. Heräsin välillä ihmetellen missä oikein olin ja nukuin kymmenen minuutin pätkiä. Jalkaa särki, vaikka olin ottanut lääkkeitä ohjeen mukaan. Perjantaipäivä oli ihan ok, mutta viikonlopun olin selvästi tavallista väsyneempi ja nukuin oikestaan koko ajan, niin yöllä kuin päivälläkin. Mies ja pojat ovat puuhailleet omiaan, minä olen joko lueskellut tai surffaillut sängyssä ellen ole ollut unessa. Lääkityksenä menevä Burana+Panadol -yhdistelmä tuntuu riittävän hyvin enkä ole tarvinnut vahvempia lääkkeitä nyt lainkaan ja kun lauantai-iltana pääsin ensi kerran leikkauksen jälkeen suihkuun, löytyi siteiden alta oikein siisti jalka kymmenen tikin kera.
Nyt tiedossa on siis sitä toipumista. Pidän tuollaista kipsisaapasta, lasten robottikengäksi kutsumaa vekotinta jalassa koko ajan seuraavien viikkojen ajan, mutta pääsen onneksi suihkuun ilman sitä. Se on painava ja hiostava ja muutenkin epämukava, mutta sata kertaa parempi kuin pysyvä kipsi. Jalkaan on laitettu viisisenttinen titaaniruuvi, joka jääkin sinne pysyvästi ja luuta on käsitelty niin, että se alkaisi mahdollisimman hyvin tuottaa uutta luuta murtumakohtaan. Nyt siis pidetään peukkuja ja sitä odotellessa makoillaan sängyllä tai sohvalla jalka ylhäällä, jäätelöä syöden ja arvonnassa voittamaani puolen vuoden ilmaista Netflixiä katsellen. Ensi viikolla pääsen poistattamaan tikit ja samalla saan alkaa hiljalleen varata hieman painoa kipeälle jalalle, toivottavasti sen myötä pääsen myös paremmin liikkumaan. Nyt kun liikkuminen on lähinnä varpaiden heiluttelua kengän sisällä. Joka tapauksessa täällä ollaan huhtikuun ensimmäiselle viikolle saakka ja sitten vasta on akuutein sairausloma loppu. Tajusin vasta nyt leikkauksen jälkeen kunnolla, että sittenhän alkaa vasta kuntoutuminen ja jalka saattaa olla kipeä ja turvonnut vielä kuukausien ajan. On se hienoa olla kärsivällinen ihminen.
Mutta mitä tykkäätte kanssasairastajastani? Puhuttuaamme kuopuksen kanssa siitä kuinka ei ole hyvä juttu skeitata pulkalla alamäkeen, hän meni ja kaatui tasaisella maalla. Ja ei muuta kuin Lastenklinikalle näytille, onneksi vamma näyttää pahemmalta kuin onkaan. Tästä ei musta silmä klassissemmaksi tule!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti