Vuosi lähenee loppuaan

Olen aikaisemmin jo kirjoittanut tänne, kuinka tämä vuosi on ollut yksi vaikeimmista elämässäni. Monien ilonhetkien oheen on valitettavasti mahtunut ihan liikaa suurta surua ja asioita, joiden läpikäyminen jatkuu yhä. Uskalsin jo kääntää katseeni ensi vuoteen, joka toivottavasti olisi onnellisempi. Elämä kuitenkin yllätti vielä kerran ja saimme toissapäivänä tiedon isoäitini poismenosta. 

Meidän perheessämme on siis jälleen tuore suru, joten blogi saattaa jonkin aikaa olla hiljaisempi. Lähdemme vielä ennen joulua hautajaisiin, myös pienet pojat tulevat ensimmäistä kertaa mukaan. Kuten isäni puhelimessa huokaisi, mikä tässä joulussa onkin. Jo kolmatta vuotta peräkkäin olemme menettäneet läheisemme juuri joulun alla. Myös isoisäni menehtyi aikanaan lähes kymmenen vuotta sitten jouluna. 

Kävimme eilen poikien kanssa viemässä kassillisen leluja, kirjoja ja pelejä Spr:n ja kirkon järjestämään joulukeräykseen vähävaraisille perheille. Samalla kertaa ajoimme kummitätini haudalle sytyttämään kynttilän hänen menehtymisensä vuosipäivälle ja sytytimme toisen myös isoäidilleni. Pienistä suista kuuluivat taas ne viisaimmat sanat. Esikoinen kertoi olevansa pahoillaan, kun minulla on suru mummoni menettämisen vuoksi. Kuopus taas lohdutti, että mummo on nyt katselemassa meitä tähdellä, siellä se nukkuu ja koristelee seuraavaksi varmaan joulukuusen.

Myös pojat pääsivät kotona koristelemaan. Rutiinit pelastavat paljon, ihan se arjessa kiinni pysyminen.

Itsekin laittelin vähän joulua esille. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin, kunnes jälleen tulee aika ja halu kirjoittaa. Ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa.