Työ+perhe=?

Aloitin kolme viikkoa sitten työt kodin ulkopuolella. Muutos ei ole ollut helppo kenellekään, sillä perheen arki muuttuu väistämättä uudenlaiseksi yhden palikan liikkumisen myötä. Pojat kyselevät onko äidin taas pakko mennä töihin, johan siellä eilen tuli käytyä. Mies joutui tällä viikolla lyhyellä varoitusajalla poikien hakuhommiin, kun minä halusin saada yhden työasian tehtyä loppuun. Hoitoaikoja on rustailtu työllistymiseni myötä ja palaset etsivät vielä paikkojaan. Silti uskallan jo nyt sanoa, että muutos on vain ja ainoastaan hyväksi meille kaikille.

Viimeiset vuodet ovat oman työhistoriani kannalta olleet hyvin rikkonaisia. Esikoisen mentyä päiväkotiin työskentelin jonkin aikaa hyvin vapain työajoin, sitten siirryin tekemään töitä kotoa käsin. Kun kuopuksen äitiysloman aika koitti, päätin jättää työt ja keskittyä vauvaan ja perheeseen, esikoisen äitiysloman aikana nimittäin työskentelin osittain, viimeistelin gradun ja valmistuin kandiksi. Kuopuksen synnyttyä karsin yhden stressitekijän arjestamme ja se oli ehdottoman hyvä päätös. Esikoinen vietti kolme päivää viikossa päiväkodissa ja se auttoi arjen hallinnassa miehen vielä tuolloin matkustaessa suhteellisen runsaasti työnsä myötä. Sitten tulivat opiskelujen viimeistelyt ja lopulta ilmoittautuminen työnhakijaksi työkkäriin.

Meidän perheessämme mies on selkeästi minua enemmän urasuuntautunut. Hän haluaa edetä urallaan aktiivisesti, löytää uusia haasteita ja saada työelämästä paljon irti. Minä ajattelen hieman toisin. Hyvä työpaikka, sekä työyhteisössä että itse työssä viihtyminen todella tärkeää jo sen kannalta, kuinka paljon aikaa ihminen päivittäin työssä viettää. Mutta työllä lopultakin on itselleni lähinnä välinearvo. Käyn töissä, jotta saan tehdä jotain itse ja jaksan sitä kautta paremmin perheen kanssa. Käyn töissä, jotta voin maksaa asuntolainaa ja saan asua tässä kauniissa kodissamme tällä alueella. Käyn töissä, jotta voin käyttää rahaa johonkin itselleni tärkeään. Kun nämä kaksi tapaa ajatella työelämästä yhdistetään, saadaan yhtälö, joka ainakin meidän perheessämme vaikuttaisi toimivan hyvin.

Mies tekee pahimmillaan tai parhaimmillaan todella pitkää päivää. Minä teen toisin. Olen ottanut vastaan työn, joka ei ole yhtään omaa alaani, mutta kuka tänä päivänä kieltäytyisi työpaikasta, tuskin kukaan. Tai en minä ainakaan. On oikeastaan aika virkistävää tehdä jotain muuta kuin mitä on yliopistossa vuosikausia opiskellut ja nämä kolme viikkoa olen mennyt töihin hyvillä mielin ja viihtynyt. Uskon näin olevan jatkossakin. Minä tunnen tekeväni tuloksekasta työtä ja saan siitä vastineeksi rahaa, jolla pyörittää perheemme arkea ja elintasoa mukavasti. On kiva tunne tehdä oma, edes pieni osansa perheen elatuksen eteen.

Tärkeintä itselleni ovat kuitenkin työajat. Paikka on osa-aikainen ja lähden töistä pääsääntöisesti kuuden tunnin jälkeen. Ajan suoraan päiväkodille, jossa olen ruuhkasta riippuen puoli kolmeen mennessä hakemassa poikiamme kotiin. Tämä on minulle se tärkein asia, josta miehen kanssa keskustelimme ennen kuin työnhaun kesällä aloitin. Tähän elämäntilanteeseen osa-aikaisuus sopii paremmin kuin hyvin, sillä minä pidän siitä, että saan olla lastemme kanssa iltapäivät yhdessä. Haluan hakea heidät päiväkodista jo välipalalta, viettää aikaa heidän kanssaan ja aikanaan koulun jälkeen tehdä yhdessä läksyt keittiönpöydän ääressä. Olla läsnä heidän elämässään niin paljon kuin vain suinkin voin. Olla paikalla kotona, en töissä. Kun tämä oli miehenkin mielestä hyvä ratkaisu, oli päätös tehty. Osa-aikaista it is. 

Tilanne voisi olla todella erilainen. Voisimme molemmat miehen kanssa joutua työskentelemään pitkiä päiviä raapiaksemme kasaan rahat elämiseen sen sijaan, että voin tehdä vähemmän töitä ja mies niin paljon kuin haluaa. Tunnen olevani todella etuoikeutettu ja tämän olevan koko perheellemme win-win -tilanne. Tähän saakka olimme varuiksi maksaneet päiväkodin kokopäiväisestä hoidosta, vaikka olin aina hakenut heidät kahden jälkeen kotiin. Nyt teimme muutoksen ihan virallisesti ja poikien hoitoaika muutettiin 5-7 tuntiin päivässä. Käytännössä mies vie tai me yhdessä viemme pojat aamulla kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä ja minä sitten olen hakemassa välipalan päätyttyä. Ja jos jotain yllättävää ilmenee, voi hoitoaikaa taas muuttaa neljän kuukauden kuluttua.

Ideaalitilanteessa työskentelisin neljänä päivänä viikossa aina kuusi tuntia kerrallaan. Tällä hetkellä aloitetaan hieman vähemmästä, mutta sopimuksen tuntimäärää voidaan tarvittaessa kasvattaa sen mukaan miten tilanne elää. Ennen kaikkea olen iloinen ja kiitollinen siitä, että ylipäänsä sain töitä tässä taloustilanteessa. En ole tippaakaan nirso sen suhteen mitä teen enkä arvosta pätkääkään enemmän talousjohtajan asemassa työskentelevää kuin laskuttajaa. Minun maailmassani työ tai työpaikka ei arvota ihmistä, vaan ihan muut seikat. Minulta kysyttiin kerran haastattelussa, että miksi filosofian maisteri haluaisi tehdä koulutuksen vaativuutta vastaamatonta työtä. Siihen oli helppo vastata. Koulutus on tärkeää minulle ihan itsessään. Työ taas voi olla mitä tahansa, jossa hyötyvät sekä yritys että minä tekijänä. Niin on nytkin ja olen vaan koko ajan todella iloinen siitä, että minulla on työpaikka. Sitä paitsi koulutukseni on sen verran marginaaliin sijoittuva, että tässä tilanteessa oman alan työt ovat todella, todella kiven alla. 

Minulle työ on osa hyvää elämää. Yksi osanen, jonka yläpuolelle nousevat monet monet muut tekijät. En ikimaailmassa suostuisi antamaan aikaani työnantajalle niin paljon, että en esimerkiksi näkisi lapsiani kuin hetken aikaa iltaisin. Mikään rahallinen korvaus ei riittäisi kompensoimaan sitä aikaa, jonka tuolloin menetän lasteni elämästä. Lisäksi viihdyn hyvin kotona vaikkapa pesten pyykkiä tai puuhaillen muita kotiaskareita. Niitä tulee poikien kanssa iltapäivisin tehtyä. Yhdessä.

Minä tunnen saavani rusinat pullasta tällä järjestelyllä. Ja tuntuvat olevan tyytyväisiä nuo kolme muutakin. 

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat kuopuksen yksivuotiskuvauksesta. Copyright: Sonia Pihlajamäki.