Yöpöydällä nyt - Jo Nesbø ja Poliisi

Varoitan heti alkuun, että seuraava teksti saattaa sisältää spoilereita niille, joilta sarjan viimeinen osa on vielä lukematta. Siinä tapauksessa postauksen alkuosa on turvallista luettavaa ja tähdillä erotettu loppuosa kannattaa suosiolla skipata. Siis siinä tapauksessa, että haluatte säilyttää täyden radiohiljaisuuden Poliisin tapahtumiin. 

Eräänä päivänä tässä viime keväänä olin isoäidilläni käymässä ja juuri sillä hetkellä ilman luettavaa. Huomasin hyllyssä Jo Nesbø -nimisen kirjailijan dekkarin ja nappasin sen mukaani luettavaksi. Muistelin äitini joskus kehuneen kirjailijan teoksia, mutta itselläni ei ollut ollut aikaa tutustua niihin. Aloitin sarjan aivan keskeltä, Panssarisydämestä. Jatkoin Gengångarenilla, joka on suomennettu nimellä Aave. Näiden jälkeen olin koukussa ja pahasti ja päädyin hakemaan koko sarjan alusta saakka Akateemisesta, olivat sopivasti jo pokkareina saatavilla. 

Kuva: johnnykniga.fi

En tiedä miten ja miksi tämä norjalainen dekkaristi kera antisankaripäähenkilönsä onkin jäänyt minulta täysin huomiotta aiemmin. Pidän pohjoismaalaisista dekkaristeista valtavasti, mutta ehkä olen ollut liikaa Henning Mankellin ja Wallanderin pauloissa ja lukenut etupäässä naisdekkaristeja, kuten Anna Janssonia (vähän väsynyt nykyään), Camilla Läckbergiä (kirkas ykkönen!) ja Ann Rosmania (liikaa henkilöitä ja juonikuvioita, muuten loistava). Mitä olinkaan menettänyt, kun en ollut tutustunut Harryyn aiemmin!

Jo Nesbø kirjoitti ensimmäisen Harry Hole -dekkarinsa jo vuonna 1997. Mikä niissä sitten on niin ihmeellistä, että teoksia on käännetty lukuisille kielille ja Nesbøsta tullut yksi tämänhetkisen pohjoismaisen rikoskirjallisuuden suurimpia tekijänimiä? 

Nesbø on onnistunut keittämään täydellisen keitoksen jokaisen nykydekkareista intoilevan makuun. Teokset ovat vahvan yhteiskunnallisia ja kaunistelemattomia. Niistä välittyy se usein raadollinenkin todellisuus, joka vallankäytön eri asteissa ilmenee eikä mikään ole mustavalkoista, eivät tapahtumat, niihin johtaneet syyt eivätkä ihmisetkään. Kirjailija tietää mistä puhuu kuvatessaan Norjan ja Oslon alamaailmaa, niin huumejuttuja kuin talouskorruptiotakin. 

Ja sitten meillä on tietysti Harry. Lähes kaksimetrinen, rujo ja rosoinen antisankari, yhtä aikaa pelottavan oikeudenmukainen ja rajoista piittaamaton. Armoton kaikkia ja kaikkea, ennen muuta itseään kohtaan. Toipuva alkoholisti ja päihteiden sekakäyttäjä, jonka toipumisen aste on toisinaan paremmalla, toisinaan hieman heikommalla tolalla. Ennen kaikkea inhimillinen, sympaattinen hahmo kaikkine heikkouksineen. Monessa suhteessa Mankellin Wallanderin hengenheimolainen. 

****************************************************************

Harry Harry Harry. Kuinka kukaan voikaan nousta niin monta kertaa kuolleista, pelastua lumivyörystä, selvitä ampumistapauksista ja kidutusväleineistä. Niin kuitenkin kävi jälleen kerran ja veikkaan monen lukijan hieraisseen silmiään, kun tieto uudesta kirjasta tuli julki. Lisättynä kommentilla, että kyllä vaan, Poliisi on kymmenes Harry Hole -dekkari. Loistavaa, hän on täällä taas!

Kuva: johnnykniga.fi

Oslossa ollaan jälleen ja tarina jatkuu melko pian edellisen teoksen lopun järkyttävien tapahtumien jälkeen. Poliiseja alkaa kuolla sellaisten ratkaisemattomien tapausten tapahtumapaikoilla, joita kyseiset poliisit itse ovat aikoinaan olleet tutkimassa. Kuka heitä teurastaa ja ennen kaikkea kuinka saada se loppumaan? Samaan aikaan paikallisen sairaalan kellarissa makaa vakavasti loukkaantunut mies, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään, mutta jota vahditaan herkeämättä. Kuka hän on ja mitä hän tietää? Tutkintaryhmä on neuvoton ja tarvitsee apua. Keneltä muultakaan kuin Harryltä.

Koko vanha jengi on siis lopulta koossa taas, kun tapausta aletaan puida. Kuten ennenkin, väkivalta teoksessa on julmaa, jopa erityisen hiuksia nostattavaa tällä kerralla. Sitä käytetään jopa motivoimaan Harryn paluu poliisivoimien konsultiksi ja takaisin murhatutkinnan ytimeen. Ymmärrän tämän ratkaisun kirjailijalta, mutta hiuksia nostattava se silti on. 

Lukiessani nautin tapahtumista lähes yhtä paljon kuin ennen, mutta muutamaa seikkaa on kritisoitava. Romaanissa on ensinnäkin muutamia tälle nimenomaiselle tarinalle hieman yhdentekeviä juonikuvioita. Yksi näistä kytkeytyy Harryn ja Rakelin päätökseen mennä naimisiin ja kuvaa niitä tunteita, joita Harry tulevasta sitoutumisesta kokee. Saamme myös seurata kostoretkellä olevan ikuisen kakkosmiehen taivalta kohti päämääräänsä. Toisekseen on käsittämätöntä, että koko Oslon poliisivoimat tuntuvat olevan riippuvaisia yhdestä miehestä, olkoon tämä kuinka loistava tutkija tahansa. Gloriaa ja kohottamista, sitähän tämä lähes koko teos on Harryn osalta. Nykyajan ihmemies.

Kun kirja vielä oli kädessäni avaamattomana pyysin mielessäni yhtä asiaa. Jo Nesbø on kertonut sarjan olevan lähellä päätöstään ja toivoin, ettei kirjalla ja sitä myöten ehkä koko teossarjalla olisi imelää ja sokerista loppua. Älkää ymmärtäkö väärin, toivon Harrylle kaikkea hyvää. Silti koko homman pilaisi loppu, jossa vanha sekakäyttäjä ja rujoa elämää elänyt Hole kokisi valaistumisen jälkeen parantumisen ja saisi kaiken. Että ei se sovi, mieluummin vaikka takaisin sinne Hongkongiin, kiitos.

Luettuani teoksen loppuun oli tyytyväinen ja tyytyväisyydestäni jopa hieman yllättynyt. Ja tyytyväinen on myös Harry, joka "astui ulos kirkonportaille. Siristeli silmiään kesäkuun häikäisevässä auringonpaisteessa. Seisoi hetken siinä, silmät kiinni, ja kuunteli pitkin Oppsalia kaikuvaa kirkonkellojen kuminaa. Tunsi kuinka kaikki oli täydellisessä tasapainossa, tismalleen vaakasuorassa, oikeassa järjestyksessä. Tiesi, että tämän pitäisi loppua tähän, juuri näin." 

Loppuuko se? Se jää nähtäväksi eikä sitä tiedä kukaan muu kuin Jo Nesbø, jos edes hän. Itse epäilen vahvasti, sen verran herkullinen cliffhanger loppuun oli vielä kerran piilotettu! Vink vink herra Nesbø, siitä olisi hyvä jatkaa!