Ensimmäinen viikko nielurisaleikkauksen jälkeen

Kuopuksen leikkauksesta tulee tänään kuluneeksi viikko ja puolet sairauslomasta on takana. Tässä vaiheessa toipilasaikaa vaikuttaa oikein hyvältä. 

Leikkaus meni aivan valtavan hyvin, kuten jo aiemmin kerroin. Menimme Mehiläiseen puoli tuntia ennen operaation alkua, lapsi sai kipulääkettä esilääkitykseksi ja vartti siitä olimme jo salissa hengittelemässä nukutuskaasua ja lukemassa kirjaa sylikkäin. Nostettuani nukkuvan lapsen pupunsa kera leikkauspöydälle lähdin itse syömään sushia läheiseen ravintolaan ja se lounas tuli tarpeeseen. Tulin takaisin reilut puoli tuntia lähtöni jälkeen ja hyvin pian lapsonen vietiin jo heräämöön. Leikkaus kesti itsessään 40 minuuttia ja toisen samanlaisen pätkän hän veteli vielä unta siihen päälle. Vähän vähän vajaa puolitoista tuntia leikkauksen alkamisen jälkeen pieni poikanen availi silmiään heräämössä ja minä pääsin hänen luokseen. Operaatiossa ei ollut tullut eteen mitään ongelmia, se oli sujunut helposti. Risat itsessään olivat hyvin arpiset monien tulehdusten seurauksena. 

Ipana itse oli hieman ihmeissään heräämisensä jälkeen, mutta saatuaan lisää sekä kipu- että pahoinvointilääkettä otti vielä vartin jatkounet. Herättyään uudelleen lapsi kysyi saako jo mennä leikkimään. Sitä ei ihan vielä tehty, vaan kirjoitettiin reippaustodistusta, valittiin lelupalkintoja ja siirryttiin yksityishuoneen puolelle. Siellä maistui niin jäätelö kuin mehujää, luimme kirjaa ja odottelimme lääkäriä tulevaksi. Tasan neljä tuntia leikkauksesta soitin taksin ja lähdimme kotiin kohti siellä odottavaa esikoista ja isovanhempia. Mieskin oli ehtinyt töistä kotiin juuri ennen kotiutumistamme ja lähti samantien apteekkiin hakemaan lapselle lääkettä.

Olin varautunut toipilasaikaan kaikin keksimäni keinoin. Meillä oli uusia dvd-leffoja ja voin kertoa osaavani Hotel Transylvania ykkösen ja kakkosen ihan pian ulkoa. Esikoinen oli halunnut ostaa veljelleen lahjaksi pienen legopaketin ja kuopus sai sen heti kotiuduttuamme. Jääkaappi ja pakastin oli täytetty kaikella mahdollisella ja mahdottomalla ja minulla oli muovikassin pohja täynnä erilaisia pieniä reippauslahjoja. Olin nimittäin varautunut siihen, että lapsen kurkku on niin kipeä, että lääkkeen ottaminen on yhtä tuskaa ja itkua. Olin väärässä.

Ensimmäisen illan ipana vietti sohvalla peiton alla katsellen piirrettyjä. Seuraavana päivänä hän alkoi leikkiä legoilla ja piirrellä, mutta lepäsi myös aina niin pyytäessäni. Ainoastaan yhtenä päivänä ovat päiväunet maistuneet, muuten hän on nukkunut yöt läpeensä kymmenen tuntia putkeen, ollut hyvällä tuulella ja hieman väsähtänyttä ja kalpeaa olemusta lukuun ottamatta aivan oma itsensä. Hän on ollut niin hyvävointinen, että olen jatkuvasti pelännyt pahinta alkavaksi hetkellä millä hyvänsä ja ihmetellyt miten hän voi olla niin ok. Olen taipuvainen toteamaan, että kaiken salaisuus on paitsi kipulääkitys, myös leikkaukselle ja siitä toipumiselle sopiva ikä, onhan toipuminen huomattavasti helpompaa lapsena kuin vaikkapa kouluikäisenä aikuisesta puhumattakaan. 

Kipulääkityksenä hänelle on mennyt alusta saakka yhdistelmänä Panadol ja Tramal, kellontarkasti ja riittävin annoksin. Uusi satsi on annettu jo ennen edellisen loppumista niin ettei kipu pääsisi koskaan päälle. Olin varautunut herättämään lapsen ottamaan lääkkeen myös yöllä, mutta ei ole ollut tarvetta. Hän on nukkunut yönsä ja vasta aamulla kertonut kurkun ja korvien olevan kipeät. Aamun ensimmäinen lääkeannos on vienyt kivun nopeasti pois. Viisi ensimmäistä päivää käytössä ollut Tramal on myös jätetty pois ja yhdistelmä Panadolia ja Buranaa riittää. 

Mitä hän sitten on syönyt? Kymmeniä mehujäitä, pakettikaupalla jäätelöä, muutamia jogurtteja ja mehua. Siinä ensimmäisten päivien ruokavalio. Parin päivän kuluttua pillimehut vaihdettiin kannuun tehtävään sekamehuun ihan kustannus- ja jätesyistä ja myös vettä lapsi on pyytänyt juotavaksi. Hän on koko ajan juonut reilusti eikä ongelmaa ole sen kanssa tullut. Myös jäämurskaa on ollut hauska imeskellä. Sen sijaan hedelmäsoseet, vanukkaat ja kasvissosekeitto ovat jääneet täysin koskematta.

Maanantaina, kolmantena päivänä leikkauksen jälkeen lapsi söi ensimmäisen kerran kunnollista ruokaa, eli keitettyä spaghettia ja kinkkusuikaleita. Kaksi lautasellista myöhemmin oli kuulemma yhä kova nälkä, se kirjaimellisesti kasvoi syödessä. Tiistain ruokavalio oli samanlainen lisättynä pienillä pehmeillä paahtoleivän palasilla ja voilla. Keskiviikkona upposi ensin lounaaksi pastaa, myöhemmin päivälliseksi löysäksi jätettyä perunamuusia ja nakkeja ilman kuoria. Eilen nakkeja ei enää kuorittu. Kaikki syötiin haaleina tai viileinä, mitään kuumaa ei kurkkuun ole laitettu. 

Tiistaina, neljäntenä päivänä leikkauksen jälkeen lähdimme ensimmäistä kertaa ulos kotoa, kun kävimme apteekissa ostamassa lisää särkylääkettä ja kaupassa hakemassa mehujäitä ja jäätelöpuikkoja. Suunnitelmissa on tehdä pieni kävelylenkki vaikkapa korttelin ympäri joka päivä tästä eteenpäin, toki lapsen voinnista riippuen. Mutta vähäinenkin ulkoilu tekee varmasti hyvää ja lapsi saa happea ja raitista ilmaa sohvalla makoilun vastapainoksi. Ja vaikka päiväunia ei olekaan nukuttu, on lapsi päivälevolla maannut rauhassa peiton alla ja kuunnellut, kun olen lukenut kirjan toisensa jälkeen ja alusta uudelleen. Piirtäminen on ollut myös hyvää ja lapsen paikoillaan pitävää ajanvietettä.

Nyt, toisen toipilasviikon käynnistyessä, olen alkanut odotella peitteiden lähtemistä ja lapsen tuloa mahdollisesti kipeämmäksi. Päivä kerrallaan mennään ja tarvittaessa otetaan taas vahvemmat kipulääkkeet käyttöön. Kaiken kaikkiaan olen aivan ällikällä lyöty siitä miten helppo kulunut ensimmäinen viikko on ollut. Kuopus on ollut esimerkillinen pieni potilas, joka kyllä ottaa rauhallisesti heti, kun häntä siitä muistuttaa. Pala- ja lautapelit ovat olleet ahkerassa teossa ja istualtaan on leikitty Hulkin ja Venomin hurjia taisteluita. Nyt alkaa tosin jo olla tekeminen siinä, että saan lapsen pidettyä poissa hyppimis- tai juoksemisleikeistä. Hän olisi omasta mielestään jo aivan valmis miekkailutaisteluihin tai pieniin juoksupyrähdyksiin.

 Pelkäsin siis paljon paljon pahempaa. Ja urhea reippausmestarini on ollut superpotilas. Toivottavasti toinenkin viikko kuluu yhtä hyvin ja toivottavasti tämä kaikki tuottaa meille paljon aikaisempaa terveemmän lapsen. 

Uudet Wondersit

Vähän muuta tähän sairastelujuttujen väliin. Olen monta vuotta käyttänyt vain Wondersin ballerinoja kaiken sen ajan, minkä Suomen säässä nyt ylipäätään voi kevyitä kenkiä käyttää. Ostan yleensä joka kevät yhden uuden parin, joka seuraavana vuonna on vielä hyvässä kunnossa ja siitä vuoden, parin päästä enää hiekkalaatikkokäytössä ennen poisheittämistä. Kenkiä eri kehitysvaiheissa siis! 

Mustat, tällä hetkellä työpaikan sisäkenkinä käyttämäni simppelit nudet sekä toiset vähän koristeellisemmat samanväriset kengät saivat täksi kesäksi kaverikseen sinistä käärmettä.

Suosittelen kokeilemaan Wondersin kenkiä, mikäli et vielä ole niin tehnyt. Ihan kuin ei kenkiä olisikaan.

Leikkauspotilaan äidin mietteitä

Olen aina ollut one tough cookie mitä tulee lasten sairasteluihin. Oli kyseessä sitten nuhakuume, kurkunpääntulehdus hengitysvaikeuksineen, korvien putkitus ja kitarisan poisto tai lapsen kolmeksi vuorokaudeksi osastolle vienyt virus, minä olen ollut paikalla. 

Kun esikoiselta katkesivat etuhampaat leikkipuisto-onnettomuuden myötä, totesin että nyt on siis näin ja ajoin meidät kuopus turvakaukalossa takapenkillä ensin Lastenklinikalle suupieltä tikkaamaan ja sieltä hammaslääkäriin. Kun esikoinen sairastui rotavirukseen ja kuivui pahasti puolitoistavuotiaana, en suostunut poistumaan huoneesta toimenpiteiden ajaksi. Sanoin hoitajille, että lapsi tarvitsee äitiään sen verran paljon, että on aivan sama miten pahalta joku nenämahaletkun laittaminen minusta näyttää. Kolme seuraavaa yötä vietin istuen nojatuolissa, sillä lapsi rauhoittui nukkumaan vain syliin. Noista öistä muistan tippaletkujen asettelun, hirvittävän huonon nojatuolin, yöhoitajan myötätuntoiset kurkistukset eristyshuoneeseemme ja Millennium-trilogian, jota toisella kädellä luin. Putkitukset tai muut pienen nukutuksen vaativat toimenpiteet ovat olleet läpihuutojuttuja, perustaudit vesirokosta keuhkoputkentulehdukseen aivan peruskauraa. En tunne sympatiakipua, kun lapsiltani otetaan verinäytteitä. Koska kaikki tapahtuu heidän parhaakseen. Se on vähän sama asia lääkkeiden ottamisen kohdalla. Ne otetaan ja piste.

Olen ongelmatilanteissa äärettömän rationaalinen järki-ihminen, vaikka muuten niin tunteilla käyvä tyyppi. Haluan tietoa ja otan asioiden hyvät ja huonot puolet selville. Niiden perusteella teen nopeita päätöksiä. Inhoan vatvomista ja olen sitä mieltä, että jos ei ole aikeissa muuttaa asioita, kannattaa lopettaa myös niistä valittaminen.

Kuopuksen nielurisaleikkauksesta päätettäessä tuntui jokin olevan alusta saakka toisin. Ensimmäisenä yönä päätöksen jälkeen heräsin painajaiseen, jossa koko operaatio meni niin pieleen kuin mennä voi. Tuleva on ollut tietona takaraivossa koko sen puolentoista viikon ajan, jotka leikkausta odoteltiin. Ei oikeasti pitkä aika verrattuna julkisen puolen jonoihin ja pääsiäinenkin sattui siihen väliin. Vaikka aika oli lyhyt, olivat päivät ja etenkin yöt kuitenkin välllä todella pitkiä.

Minusta on tullut herkkis. Olen aina ollut sellainen yleisesti, mutta en lasteni asioissa. Tämä oli uutta, niin ihminen muuttuu. Kuinka monta kertaa mietinkään teinkö oikean päätöksen. Tietääkö lääkäri mitä tekee ja onko tämä varmasti kaiken toipumiskivun ja kunnollisen anestesian arvoista. Tietysti se on, mutta näin sitä järki-ihmiselläkin tunteet lyövät läpi, kun on lapsesta kyse. Vatsaa on vääntänyt, koko olo on ollut voimaton. Sen jälkeen kun löysin tietoa leikkauksesta ja toipumisesta niin lääkärin ja sairaalan puolesta kuin vertaistukena saman operaation kokeneilta, lopetin googlaamisen itseäni säästääkseni. Pyysin myös, että kauhukertomukset kerrottaisiin vasta, kun operaatio on ohitse. Toki ehdin kuitenkin nähdä otsikon, jossa lapsi kuoli nielurisaleikkaukseen. Pisteet itselleni siitä, etten kuitenkaan klikannut uutista auki.

Joka tapauksessa leikkaukseen mentiin sovitusti. Ja kun soitimme taksin ja istuimme takapenkille, oli jännitys tiessään. Sanoin miehelle myöhemmin, että myös tämä on minulle hyvin ominaista. Odottaminen on aina se pahin vaihe ja kun päästään toimintaan, kun asiat alkavat ratketa, lopetan minä myös murehtimisen. Olin taas oma itseni, lapseni vahva tuki ja turvallinen syli. 

Minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa Mehiläisestä, niin heidän leikkauspuolestaan kuin sairaalan vuodeosastosta. Olimme ainoat leikkausosastolla ja kohtelu oli lämmintä, lapsen huomioivaa ja asiantuntevaa. Nostin nukkuvan lapsen turvallisin mielin leikkauspöydälle ja lähdin itse kehotuksesta syömään lounasta lähistölle. Vajaat puolitoista tuntia myöhemmin heräämöstä peiton alta löytyi heräilevä potilas ja siirryimme vielä lopuksi tarkkailuajaksi sairaalan puolelle yhden hengen huoneeseen. Myös siellä henkilökunta oli aivan timanttista ja he huolehtivat niin lapsen kuin äitinsä tarpeista viimeisen päälle. Olin ennakkoon miettinyt kovasti myös sitä, että toiset lääkärit suosittelevat leikkausta ainoastaan julkisella puolella niin, että mahdollisten komplikaatioiden osuessa kohdalle tehohoito on nopeammin käsillä. Tässäkin oli taas pakko luottaa kahdeksan vuoden ajan poikiamme hoitaneeseen leikkaavaan lääkäriin, joka totesi ettei siihen ole mitään tarvetta. Hän voisi kirjoittaa lähetteen julkiselle mikäli haluamme, mutta voi myös leikata vakuutuksen turvin yksityisellä. Nyt on helppo taas todeta, että häneen kannatti luottaa.

Huomenna on kolmas leikkauksen jälkeinen päivä ja toipilaamme on alusta saakka ollut niin hyvävointinen, että en voi uskoa tätä todeksi. Kunhan toipuminen jatkuu ja päästään pidemmälle, kerron leikkauksesta ja paranemisprosessista enemmän. Päivä kerrallaan eteenpäin.

Lukulaskurin maaliskuu

Maaliskuu jäi taakse, eli on aika katsoa mitä luin tuon ensimmäisen kevätkuukauden aikana. Yksi viikonloppu oli täysin kirjaton, kun Netflixiin ilmestynyt House of Cardsin neloskausi syrjäytti lukemiset täysin. Ahmittuani koko kauden kahden vuorokauden aikana pystyin jälleen keskittymään lukemishommiin. Iso osa kuukauden aikana kahlatuista teoksista oli todella nopelukuisia ja lyhyitä. Silti kummastuin kuinka monta kirjaa luin. Sairauslomat kuopuksen potiessa toki auttoivat. 

Maaliskuussa luin siis seuraavat kirjat:

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Ulla-Lena Lundberg: Leo
Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan
Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen
Ian McEvan: Rannalla
Kaari Utrio: Paperiprinssi
Mary Higgins Clark: Laulun loppu
Outi Pakkanen: Marius
Antto Terras: Stockmann Yard
Tess Gerritsen: Joka tulella leikkii
Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on yli kymmenen vuotta vanha kirja, jolle ilmestyy ensi viikolla jatko-osa Palatkaa perhoset. Itkosen uutuutta olen odottanut siitä lähtien, kun huomasin sen olevan tekeillä ja muistin virkistämiseksi luin edellisen uudelleen. Suosittelen toimimaan näin, sillä Anna minun rakastaa enemmän on paitsi huippuluokan kirjallisuutta, myös alku Suvi Vaahteran, eli Summer Maplen ja Antin tarinalle. Myös epäluotettavan kertojan tematiikka miellyttää.

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu romaani Jää on niitä teoksia, jotka jäivät kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Kun huomasin työpaikan taukohuoneessa kaksi Lundbergin aikaisempaa teosta uusina painoksina, otin ne samantien luettavaksi. Leo ja Suureen maailmaan vievät lukijansa 1800- ja 1900-lukujen Ahvenanmaalle suurten purjelaivojen aikaan. Siihen elämään, jossa meri antoi elannon ja mahdollisti nousun yhteiskuntaluokasta toiseen, mutta myös otti paljon. Eskilsin ja Simonsin sukujen kohtalot kietoutuvat yhteen näissä taidokkaissa merenkulkuromaaneissa, joita ei voi lukea nopeasti. Ne ansaitsevat tulla luetuksi hitaasti, nauttien ja sisäistäen. Teossarjan kolmas osa Mitä sydän halajaa on sekin vasta ilmestynyt uusintapainoksena.

Punaisen muistikirjan nainen oli sellaista kevyttä sairauslomalukemista, jonka imaisee nopeasti ja unohtaa yhtä pian. Eräänä iltana Pariisissa naiselta varastetaan laukku, jonka sattumalta paikalle osunut mies seuraavana aamuna löytää ja lähtee laukusta löytyvien esineiden kautta jäljittämään laukun omistajaa. Antoine Laurainin teos kertoo elämän sattumanvaraisuudesta, jossa romantikko kuitenkin voi nähdä ripauksen kohtaloa vaikuttamassa kaiken taustalla. Olennaista on ihmisen mahdollisuus ottaa elämänsä omiin käsiinsä. 

Ian McEwanin Rannalla on niitä nykykirjallisuuden pieniä helmiä, jotka vain ovat aina jääneet lukematta. Nyt korjasin tilanteen ja tartuin eteen osuneeseen romaaniin eräällä kirjastokäynnillä. Edward ja Florence viettävät hääyötään pienessä viehättävässä rannikkohotellissa vuonna 1962. Yön aikana he kuvittelevat kohtaavansa toisensa, mutta tosiasiassa kumpikaan ei pysty olemaan toiselle rehellinen. Aamulla kaikki on toisin. Teos siitä, miten muutama sanottu tai sanomatta jäänyt sana ja tekemättä jäänyt teko voi muuttaa loppuelämän.

Seuraavat kirjat olivat kaikki sellaisia, jotka olisi voinut jättää lukemattakin. Kaari Utrion Paperiprinssi on yksi samankaltainen tarina lisää Utrion teosvalikoimaan. Tällä kertaa ollaan paperitehtaalla, on rampa mies ja tavallista pidempi nainen, on vastoinkäymisiä ja lopussa rakkaus voittaa. Se tavallinen tarina, tiedättehän. Henkilöiden ja titteleiden määrä uuvutti lukijan jo puoliväliin mennessä. 

Mary Higgins Clarkin uusin romaani Laulun loppu tarjoilee lukijalle kevyttä jännitystä, jonka tuntee lukeneen lukuisia kertoja aiemminkin. Rahoja kavaltanut miljonääri menehtyy veneonnettomuudessa, vai onko kaikki sittenkin vain huijausta? Entä onko miljonäärin silkoinen poika mukana isänsä oletetussa petoksessa, vai onko hän juuri niin täydellinen kumppani kuin uusi naisystävä olettaa saattaa? Mikä on naapurin agentin rooli ja kuka saa lopussa naisen? Peruskamaa.

Outi Pakkasen Marius puolestaan on todennäköisesti kirjailijan heikoin teos. Pidän Pakkasen Helsinkiin sijoittuvista kevyistä dekkareista valtavasti, mutta tämä oli yksinkertaisesti huono. Eikä ihme, alunperin lehden jatkokertomukseksi tehty ja siitä laajennettu kirjavon selkeä välityö. Jos haluat kuitenkin lukea mitä Mauri "Marius" Leppäselle kävi, tee se omalla vastuulla.

Kuulin radiosta Antto Terraksen haastattelun hänen kirjansa Stockmann Yard ilmestyttyä. Tässä kirjassa Stockmannin myymäläetsivä lupaa paljastaa kaiken. Tunnustan, että kahlasin viimeisen kolmanneksen sujuvasti kiinnostuksen lopahdettua.

Tess Gerritsenin uuden romaanin Ken tulella leikkii otin töistä pääsiäisloman lukemiseksi. Kävi kuitenkin niin, että aloitettuani romaanin kiirastorstain iltana olin lukenut sen seuraavana aamuna loppuun saakka. Tässä kirjassa ei tavata Rizzolia ja Islesia, vaan viulisti Julia Ansdell, joka löytää lomamatkallaan salaperäisen sävellyksen nuotit. Soittaessaan teosta tapahtuu jotain pahaa ja Julia lähtee etsimään sävellyksen alkuperää selvittääkseen johtuvatko tapahtumat teoksesta ja sen kirotusta mahdista. Sävellyksen juuret kietoutuvat Venetsian juutalaisyhteisöön ja heitä toisen maailmansodan aikana kohdanneeseen vainoon. Myös Julia itse joutuu vaaraan etsiessään totuutta.

Mutta sitten sain eteeni sensaatioteoksen, josta kirjoitettiin sen löytyessä paljon. Harper Leen Kaikki taivaan linnut, mikä upea, hieno, kaunis kirja! Se on yhtä aikaa rosoinen ja epätäydellinen, selkeästi viimeistelyä vaille oleva luonnos, mutta epätäydellisyydessään jo hämmentävän hieno kuvaus ihmisluonnosta ja yhteisön muutospaineista. Tässä itse asiassa jo ennen Kuin surmaisi satakielen -klassikkoa kirjoitetussa teoksessa tapaamme Jean Louisen, hänen isänsä Atticuksen ja koko kuvitteellisen Maycombin kaupungin kaksikymmentä vuotta klassikon tapahtumien jälkeen, kun Scout, kuten häntä lapsena kutsuttiin, tulee New Yorkista lomalle kotikaupunkiinsa. Kuin surmaisi satakielen ei ihastuttanut koskaan minua niin, miten se monia muita on ihastuttanut. Koen sen olevan ihan ok, mutta ei enempää. Tähän kirjaan sen sijaan rakastuin kaikista sen luonnosmaisista puutteista ja hivenen köykäisestä lopusta huolimatta. 

Näkemisen raamatullinen tematiikka pysyy läpi teoksen alkaen jo romaanin alkuperäisestä nimestä Go Set a Watchman, joka on suora lainaus Raamatusta. Vanhan ja uuden maailman kohtaaminen, Jeanin värisokeus suhteessa kaupungin asukkaiden suhtautumiseen mustaan väestöön ja aikuiseksi kasvaminen, jokaista näistä Lee käsittelee romaanissaan hienosti ja väkevästi. Jokaisen yksilön on tehtävä kuvitteellinen isänmurha kasvaakseen juuri sellaiseksi kuin on tulossa ja jotta uutta voi kasvaa, on hylättävä vanha. Ja miten ajankohtainen nykypäivän maailmassa onkaan romaanin teema yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista ihonväristä tai kansallisuudesta riippumatta. Lukekaa tämä, vaikka muuta ette lukisi.

Leikkausta ennen ja pari sanaa pääsiäisestä

Pääsiäispyhät alkavat olla tältä vuodelta takana. En ole vielä tehnyt mitään päätöstä blogin tulevaisuudesta suuntaan tai toiseen, mutta huomasin haluavani kirjoittaa. Turha tehdä asiasta ongelmaa, ajattelin. Mennään fiiliksen mukaan.

Pitkäperjantaina aamuna heräsimme koko sakki yhdeksältä. Pojat olivat yhtä mieltä siitä, että vapaapäivät tulevat tarpeeseen ja ne pyhitettäisiin vain oleilulle. Koti oli poikien toimesta koristeltu ja aloitimme pyhien vieton leffasta, kun vihdoin pääsimme katsomaan Risto Räppääjä ja Yöhaukka -rainan. Lapset tykkäsivät, minun ja mieheni mielestä elokuva oli käsittämättömän huono. 

Lauantaina esikoinen lähti kaverinsa luokse ja me muut suuntasimme auton kohti Mustikkamaata. Korkeasaaressa pääsi osallistumaan "Miljoona linnunpönttöä" -projektiin, jolla haetaan kolopesijöille miljoonaa uutta pesäpaikkaa ensi vuodelle. Perheemme nikkaripenat mies ja kuopus olivat heti juonessa mukana ja naputtelivat pöntön kasaan näppärästi. Minun roolikseni jäi valokuvata toimintaa ja ihastella eläimiä, karhutkin olivat heränneet sopivasti talviuniltaan. Kunhan päästään kesäpaikkaa laittamaan, viritetään pönttö sopivaan pihapuuhun. Sitä ennen se kuulemma vielä maalataan raidalliseksi, ilmoitti pikkunikkari.

Pääsiäissunnuntain aamu valkeni perinteisellä suklaamunien etsinnällä, tällä kertaa mies oli piirtänyt pojille vihjekuvat mistä etsiä. 

Myöhemmin olimme vanhempieni luona syömässä ja esikoinen jäi isovanhemmilleen vielä yökylään. Ruokana oli muun muassa sitä lammasta ja jälkkäriksi herkuteltiin appelsiinisiirapilla kostutetulla kakulla. 

Tämä päivä on kulunut pikkuherraa hakiessa ja muutenkin arkisemmissa puuhissa. Kävimme täydentämässä molempien poikien collegehousuvarastot edellisten jäädessä juuri pieniksi ja laittelimme kaikkea valmiiksi huomista varten. Ohimennen ostin esikoiselle uudet golfkengät ja mailasetin paikallisesta kirppisryhmästä ja iltaruoaksi tein pari pellillistä pitsaa. Ja mietin, pitäisikö mennä golfin alkeiskurssille jo tänä kesänä. Nyt vielä laitetaan tavarat kotoa järjestykseen siivoojaa varten ja arki saa tulla.

Niin tosiaan, meillä alkaa käydä siivooja. Myin poikien vanhat pieniksi jääneet fillarit ja yksi hakijoista kertoi samalla sisarensa siivousfirmasta, mainitsi vielä käyneensä meillä siivoamassa poikien ollessa pieniä. Että jos olisi kiinnostusta, niin mielellään tultaisiin. Kuinka osuikin juuri siihen hetkeen, kun olin katsonut kotia sillä silmällä ja miettinyt mistä saada energia kahteen inhokkityöhöni, pesuhuoneen kuuraamiseen ja lattioiden pesemiseen. Siltä seisomalta sovittiin, että tästä lähtien siivoojat tulevat hoitamaan kodin puunauksen kahden viikon välein ja siinä välissä normaalit siivoukset riittävät. 

Ja vielä siitä leikkauksesta. Kuopukselta poistetaan tällä viikolla kita- ja nielurisat sairastelukierteen katkaisemiseksi. Vakiolääkärimme yksityiseltä puolelta leikkaa, hän on putkittanut molemmat pojat, leikannut esikoisen kitarisan ja poistanut kuopukselta putket aikanaan. Nyt on kyse kuitenkin aivan eri luokan operaatiosta. mutta käytyämme vastaanotolla läpi hyötyjä ja haittoja, voittivat leikkauksella saavutettavat hyödyt selvästi. Otamme siis vastaan nukutuksen, kivuliaan toipumisen ja muun mukana tulevan, jos sillä saamme lapsemme terveeksi. Viimeisen kymmenen kuukauden aikana koetut viisi angiinaa sekä kaikki muu sairastelu tavallisista kuumeflunssista keuhkokuumeeseen ovat selkeä indikaattori. Minä olen kuopuksen mukana operaatiossa ja jään leikkauksen jälkeen kahdeksi viikoksi kotiin hänen kanssaan niin, että lapsi on varmasti täysin toipunut palatessaan päiväkotiin. Ja jos tällä vaikka saataisiin lapsi syömäänkin paremmin, pikkutyypin paino kun on aikuisten BMI:ksi muutettuna tällä hetkellä 16. 

Jos sinulla siis on antaa meille vinkkejä, ihan minkälaisia tahansa, otan ne kiitollisena vastaan. Sen verran olen oppinut, että säännöllinen kipulääkitys ilman taukoja on kaiken a ja o ja jääkaappi täytetään mehulla ja helpolla sosemaisella syötävällä, pakkanen mehujäällä ja jäätelöllä. Mutta mitä minä syötän lapselle siinä vaiheessa, kun hän alkaa ehkä kaivata kunnollisempaa syötävää? Ja ovatko rauhalliset kävelyretket ok silloin, kun toipuminen sen verran antaa periksi? Vai iskenkö ipanan niihin täysin palvelleisiin rattaisiinsa, jotka jostain syystä olemme sitkeästi säästäneet ja kärrään hänet niillä esimerkiksi kirjastoon? Viimeksi rattaille tuli käyttöä keuhkokuumepotilaan kanssa, nyt ehkä uudelleen. Ellei lapsi, joka ei rattaita ole käyttänyt vuosiin, jää niihin jo jumiin!

Me aloitettiin kevät!

Viikonloppuna oli niin mahtava ilma, että kevään tulon oikein tunsi. Aurinko lämmitti jo ja lapset halusivat pyöräilemään. Siispä eilen laitettiin talvehtineet polkupyörät kuntoon ja ei kun matkaan.

Esikoinen siirtyi 20-tuumaiseen pyörään ja sai ensimmäistä kertaa pyöräänsä vaihteet. Kulkupeli on käytettynä saatu, mutta pelittänee oikein hyvin vielä ainakin yhden lapsen käytön. 

Kuopus, joka viime syksynä siirtyi potkupyörästä suoraan polkemaan, sai käyttöönsä esikoisen vanhan 16-tuumaisen fillarin. Hyvin sujui, eikä polkeminen ollut samanlaista sotkemista kuin pienemmällä pyörällä syksyn harjoitteluissa. 

Lähdettiin rannalle, jossa pojille löytyi leikkikavereita. Me miehen kanssa odotimme jo kahvilan aukemista. Olisipa kiva päästä jo pääsiäisenä sinne istumaan ja katselemaan lasten leikkimistä kahvikupin ääreltä.

Tällä viikolla mennään ostamaan molemmille kundeille vielä soittokellot pyöriin ja katsotaan uusia pyöräilykypäriä, sillä kumpaisenkin kuuppa on kasvanut ja vanhat alkavat olla vähän hupaisan näköisiä päälaella keikkuessaan. Eivätkä tietysti suojaa kunnolla. Sellaiset skeittimalliset voisivat toimia aika kivasti.

Pariisi vielä kerran

Talvilomaviikko on ollut jo jonkin aikaa ohitse ja paluu arkeen suoritettu, miten muutenkaan kuin sairastamalla. Palataan vielä hetkeksi helmikuun lopun reissuun Pariisiin. Se oli aika lailla sitä mitä toivoimmekin, eli rento ja mutkaton yhteinen perheloma. Minulle vierailu kaupungissa oli neljäs, lapsille ensimmäinen. Ja mikä onnistunut sekoitus historiaa ja nykypäivää se olikaan. 

Lensimme Norwegianilla Orlyn kentälle ja kuljimme kaupunkiin ja takaisin taksilla. Helppoa ja edullista. Lennoista ei enää ole sen kummempaa kerrottavaa, siinä ne sujuvat. Tässäkin suhteessa pojat ovat jo hyvin tottuneita matkustajia. Odottelukohdissa pienemmän matkustajan kärsivällisyys oli säännöllisesti koetuksella ja hyvin pian sen jälkeen meidän vanhempien. Ei, trolleyllä ei ajeta kenenkään kantapäille ja sitä rataa.

Ehdimme tehdä maanantaista perjantaihin kestäneen matkamme aikana vaikka ja mitä. Kävelimme paljon ja jalkojen väsyessä sukelsimme metroon. Lähdimme liikkeelle aamuisin yhdeksän ja kymmenen välillä ja kierrettyämme päivän ohjelmassa olleet nähtävyydet tai museot kävimme lounaalla ennen kuin palasimme hotellille lepäilemään ja päiväunille. Alkuillasta lähdimme uudelleen ulos, ehkä vähän ostoksille, ja menimme hyvissä ajoin syömään. Yleensä olimme unessa jo ennen kymmentä koko porukka, joten hyvin tervehenkisesti sujui lomailu.

Yövyimme aivan ytimessä, Louvren ja Tuileriesin puiston kupeessa Louvre Montana -hotellissa. Vaikka itse yleensä pidän enemmän vasemmasta rannasta, oli hotelli aivan erinomaisella paikalla lasten kanssa matkustettaessa. Kaikkialle oli lyhyt matka tai vaihtoehtoisesti metroasema aivan vieressä. Samaten ruokapaikkoja löytyi ympäristöstä runsaasti eikä iltaisin tarvinnut kävellä kauas hotellilta syömään. 

Koska tarkoituksena oli näyttää pojille niitä tärkeimpiä nähtävyyksiä, aloitettiin luonnollisesti Louvresta ja Mona Lisasta. Kuopus tutki museossa venäjänkielistä karttaa ahkerasti ja halusi nähdä myös kädettömän naisen. Siispä Milon Venuksen luo myös. 

Tuileriesin puistossa käytiin useaan otteeseen purkamassa energiaa. Me kävelimme perässä ja kaksi loppumattomilla pattereilla varustettua matkailijaa säntäili sinne sun tänne. 

Heti ensimmäisen kokonaisen lomapäivän aamuna lähdimme Invalidesia ja sotamuseota kohti. Samalla nähtiin Eiffel ja tietysti Napoleonin hautapaikka. En ollut itse käynyt museossa aikaisemmin ja erityisesti maailmansotia esittelevät näyttelyt olivat mielenkiintoisia. Haarniskojen kohdalla jättäydyin suosiolla odottelemaan penkille ja lepuuttamaan jalkaa. 

Olin luvannut pojille, että menemme Sacre-Coeurin luo vaunulla, mutta päädyimmekin epähuomiossa kävelemään kaikki rappuset ylös saakka hieman eri reittiä tullessamme. Näkymät olivat vaikuttavat, etenkin kuopuksen mielestä. Kävimme kurkkaamassa miltä sisällä kirkossa näyttää ennen kuin menimme kaapelivaunulla alas ja tietysti karuselliajelulle. 

Ipanoiden suureksi riemuksi maailmanpyörä oli toiminnassa, ei muuta kuin sinne. Itse korkeita paikkoja mielelläni välttelevänä en ollut ajatuksesta yhtä innostunut, mutta menin tietysti mukaan. Totesin, että olen ollut niin monesti äitiyden myötä epämukavuusalueella ennenkin, että ei tämä mitään. Oli aika kamalaa kyllä, mutta näkymät vaunun ollessa ylhäällä paikoillaan olivat sen arvoiset. Maan päällä hurrattiin, äiti on sankari!

Viimeinen päivä vietettiin vasemmalla rannalla. Kävelimme Seinen ylitse, katsoimme matkalla Notre Damen ja mietimme missä se Quasimodo oikein mahtaa majailla. Kävelimme pitkin Saint-Germainin katuja ja poikkesimme pieniin kauppoihin.

Kirjakaupat ja niiden ihanat lastenosastot!

Pariisi osoittautui kaikin tavoin hyvin mutkattomaksi paikaksi lapsivieraille, olimme positiivisesti yllättyneitä tästä. 

Söimme aamiaisen kahdesti hotellilla ja kerran läheisessä kahvilassa. 

Lounaaksi löytyi paikasta kuin paikasta aikuisille vaikkapa salaattia ja lapsille ranskalaisia. Niitä samoja, mitä tyypit söivät myös illalliseksi. Simpukkarisotosta nauttivat vain aikuiset, valitettavasti.

Tässä lounastetaan Champs-Elyseen varrella sijaitsevassa kahvilassa sen jälkeen, kun oltiin käyty katsomassa Riemukaarta ja ostoksilla Disney-kaupassa.

Tuliaisosastoa toimme mukanamme yllättävänkin maltillisesti. Kirjoja saivat kaikki, hauskoja uusia lyijykyniä lapset ja kasan muistikirjoja minä. Toki myös onnittelukorttivarasto sai reilusti täydennystä. 

Lentokentältä ja Sephorasta tein tarpeelliset täydennykset kosmetiikan osalta. Erityiskiitokset ansaitsee Orlyn kentän tax-freen myyjä, joka sitkeästi etsi huulikiiltoa Lancomen lopetetun sävyn tilalle. Aika hyvä vastaavuus löytyi YSL:n kiillosta, joten se lähti mukaan kokeiluun.

Itse ostin vielä kaksi t-paitaa ja mekon Banana Republicilta ja lapset ihastuivat turistikrääsäkaupan avaimenperiin, mutta siinäpä se aika lailla olikin. Ei ollut yhtään sellainen fiilis, että tekisi pahemmin mieli kierrellä kaupoilla. Paljon parempaa oli kierrellä kaupunkia yhdessä.

Kevät tulee niin vauhdikkaasti, että neljän kuukauden kuluttua ollaan jo uudelleen maailmalla. Ei siis muuta kuin pikkuhiljaa risteilyn matkasuunnitelmia tekemään!